velkavankeutta odotellessa

Sun Feb-18th-2007 // Filed under: Höpöhöpö

Nythän on jotenkin päässyt käymään niin, että päätin tässä toissapäivänä ruveta porvariksi, rahalaitoksen arvoasiakkaaksi ja kaikin puolin kunnon ihmiseksi. Ostin nimittäin asunnon, tai oikeammin voitaisiin sanoa, että annoin pankille luvan ostaa asunnon minun nimissäni.

Olenkin uuden asemani johdosta päättänyt, että reteet elkeet ovat kaiken a ja o. Nyt kun minusta on tullut ykkösluokan kansalainen, ts. vuosikymmeniksi velkaantunut, on ensiarvoisen tärkeää, että esimerkiksi rappukäytävässä naapureihin törmätessäni tiedustelen välittömästi, ovatko he mahdollisesti vuokralla vai asunnonomistajia. Ne, jotka ovat vuokralaisia ovat myös niitä, joille ei enää puhuta, ellei ole ihan pakko. Silloinkin asiaankuuluvaa on viestiä esimerkiksi nimettömillä viesteillä tai vielä perinteisemmin selän takana yhtiökokouksessa.

Se on kuitenkin vasta alkua. Asunnonomistajan, tuon luomakunnan kruunun, ominaisuudessa olen tietenkin oikeutettu ottamaan yhteyttä vuokralaisten asuntojen omistajiin. Tyhmempi voisi luulla, että aikomuksenani olisi valittaa jostakin, mutta siitä ei suinkaan ole kyse! Ei suinkaan! Nythän on niin, että tunnen luonnollisesti suurta veljeyttä muiden tämän taloyhtiön muiden asunnonomistajien kanssa. Enkä minä ole mikään Kain, tuo syntinen saasta, joka suuresti rakastamani, hyvin tunnetun, täysin todeksi todistetun ja ihmiskunnan kaikin puolin luotettavimman historiallisen dokumentin mukaan paitsi toi murhan lähtemättömäksi osaksi ihmisen olemassaoloa, myös kielsi olevansa veljensä vartija — toisin kuin Kain, minä tiedän vastuuni!

Minä, rakkaat ystävät, olen veljieni vartija, ja sen myötä myös veljieni asuntojen vartija. Niinpä koen velvollisuudekseni pitää heidät ajan tasalla siitä, mitä taloyhtiössä tapahtuu. Eikä kyse suinkaan ole minkäänlaisesta kyttäämisestä, kielimisestä tai valittamisesta! Ei tietenkään! En minä valita, minä vain kerron.

“Siellä taitaa käydä aika paljon vieraita”, saatan mainita sivulauseenomaisesti viikottaisessa puhelussani eräällekin asunnonomistajalle. Pidän äänensävyni näennäisen neutraalina, mutta silti kiistattoman merkityksellisenä.

“Siellä taidetaan valvoa aika usein”, kerron toisella kertaa. Kiellän, että siitä olisi mitään häiriötä, jos erikseen kysytään. Voin kuitenkin hiukan tarkentaa asiaa, jos se kerran jäi epäselväksi: “Nuoret ovat usein hereillä eri aikaan kuin muut.”

Lopuksi saatan vielä pohtia arvon vuokralaisten henkistä ja fyysistä hyvinvointia, sillä kuten kaikki asunnonomistajat, olen luonnollisesti suopea luonteeltani ja erityisen huolissani lähimmäisistäni. “Onkohan niillä raha-asiat kunnossa, kun käyttävät usein aika kuluneita vaatteita?”

On kuitenkin ensisijaisen tärkeää pitää tällaisen viestinnän sisältö sellaisella tasolla, ettei vahingossakaan puhuta mistään konkreettisesta asiasta — tai etenkään taloyhtiön järjestyssääntöjä rikkovasta tapauksesta!

Tästä kaikin puolin verrattomasta hauskanpidosta kannattaa tietenkin nauttia, kun vielä voi, sillä pitkästä ilostahan seuraa väistämättä itku. Tällaisen velan päällä istuminen on kaltaiselleni höpöhöpöalalla työskentelevälle ihmiselle melko naurettavaa. Kuukausittainen lyhennys on selkeä ja ymmärrettävä määrä, mutta se, että koko ruljanssi loppuu silloin, kun lähestyn jo eläkeikää tuntuu täysin abstraktilta ja hatusta vedetyltä järjestelyltä.

Ja ahdistaahan se, perkele, mutta toisaalta, niin ahdistaa sekin, ettei vuokralla asuessaan voi koskaan tietää, aikooko asunnon omistaja myydä asunnon, tai muuttaa siihen itse, tai vuokrata sitä jollekin sukulaiselleen tai jotenkin muuten ajaa ihmisen pihalle. Samasta syystä ei myöskään tee mieli tehdä asunnon eteen mitään; paskaako sitä muiden paikkoja kiillottelemaan. Omaan kämppääni astuessa sen sijaan sain itseni heti aluksi kiinni siitä, että ihan tosissani päätin laittaa kengät kylppäriin kaakeleiden päälle, ettei niistä valuva vesi vain pilaa parkettia…

Minun parkettiani.

Pankin parkettia.

Pitäisi — tietenkin — olla enemmän rahaa. Pitäisi olla talous kunnossa. Pitäisi olla säästötili pahan päivän varalle ja järkevät kulutustottumukset ja tulevaisuudensuunnitelmat. Pitäisi.

Pitäisi lotota.

Jos olisin aikoinani jäänyt IT-alalle, voisin nyt nostella suhteellisen älyttömiä kuukausipalkkoja. Sen sijaan teen lehtihommia pikkujulkaisuissa, epämääräisiä käännöstöitä ja harrastan muuta pikkunäperrystä, johon kuuluvat lähtemättömästi niin tiukat deadlinet kuin kaikin puolin säälittävät rahalliset korvauksetkin. Laskeskelin tuossa reilu vuosi sitten, että hiljaisena kuukautena ansaitsisin itse asiassa paremmin McPaskan kassalla, kunhan mukaan lasketaan erinäiset työajoista johtuvat lisät, jos työtuntien määrä olisi sama… eikä silloin olisi mitään vastuuta mistään; kun vetäisisi kultaiset kaaret irti rinnuksista ja astuisi kadulle, koko homma olisi sillä selvä.

Toisaalta lähdin IT-hommista täysin tietoisesti ja hyvästä syystä. Se oli tyhjää ja vastenmielistä työtä, joka ei tarjonnut minulle mitään, ja sitä tehtiin alalla, jossa oli koko ajan kiire vääntää kampea, jotta sitä voitaisiin vääntää myös huomenna. Minua ahdistivat jatkuva puhe (luonnollisesti täysin yksipuolisesta) joustavuudesta, tekopyhä ja keinotekoinen toverihenki ja esimerkiksi eräskin tapaus, jossa aivan vakavalla naamalla olettiin “lojaalisuus” pois firman arvoista ja laitettiin tilalle “tuotto”. Jos olisin enemmän koodinörtti, olisin ehkä voinut nauttia siitä, että pääsee räpläämään tietokoneita. Vaan kun en ole.

Ei IT-pako kaduta. Jos lähdetään liikkeelle siitä, että tuolloin kävin joka vuosi läpi ainakin yhden täysin luhistavan ahdistuskierteen, kun taas nykyisin olen jotakuinkin toimintakelpoinen, ero on selkeä. Ei minusta ole mitenkään onnelliseksi tai tyytyväiseksi, ja ehkä se on kauhea tragedia. Mutta verrattuna siihen, että aina metron ohi mennessä mielessä käy rehellisesti lämmin ajatus raiteille ampaisemisesta, parannus on selkeä.

Tällaista se on, se kasvaminen ja kehittyminen. Onhan se mukavaa tietää, että sitten kun olen suunnilleen aikuinen, minulla on enää vuosikaupalla maksettavaa jäljellä.


1 Comment

  1. Tervetuloa veljeskuntaan. Joko sulle on opetettu kaikki asunnonomistajan salaiset käsimerkit?

    Comment by Henri — February 19, 2007 @ 1171914100

RSS feed for comments on this post.

Sorry, the comment form is closed at this time.

 


Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.