sillä aikaa koiratarhalla

Sat Nov-3rd-2007 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Nyt kun se kohuttu BBC:n tuottama ja Mandy McAuleyn toimittama tappelukoiradokumentti tuli idioottilaatikosta uusintana, päätin vihdoin katsoa sen. Kuten jotkut varmaan muistavatkin, olen kirjoittanut aiheesta yleisluontoisemmin erinäisiä kertoja aiemmin. Jos nyt siis vielä muutama sana tästä varsinaisesta dokumentista, joka aloitti koko hälinän.

Ihan aluksi on pakko sanoa, että se on aika kehno. Se ei kuitenkaan ole sitä siksi, että se olisi kauttaaltaan epäuskottava tai hatara, koska siinä esitetty todistusaineisto etenkin Suomen tapahtumien osalta on luonteeltaan sellaista, että katsojalle ei pitäisi olla kovin epäselvää, missä mennään. Yksityiskohdista voidaan varmasti tapella ihan miten paljon tahansa, mutta tyhmäkin tajuaa, ettei tämä ole mitään keksittyä kamaa, ellei kyseessä sitten ole jo todella kovan luokan produktio. Dokumentissa esiintyvät ikävät ihmiset hirttävät kyllä itsensä ihan kiltisti omilla sanoillaan, ei se vaadi mitään luovaa leikkausta.

Valitettavasti kyseessä on kuitenkin sensaationhakuinen ja pöhkö kokonaisuus, jossa kohkataan siitä, kuinka tappajakoirat murhaavat kaikki brittilapset hetkenä minä hyvänsä. Millään surullisenkuuluisalla 4D-tasolla tässä ei sentään liikuta, mutta ei paljon puutu. Kun varsinaista asiaa, tapauksia tai todisteita ei riitä, turvaudutaan höpsöön pelottelutaktiikkaan — naurettavat insertit savun seassa lilluvista koiran luurangoista ja lasertähtäimellä varustetun pistoolin kanssa ninjailevasta “entisestä brittiarmeijan eliittijoukkojen jäsenestä” ovat vähintäänkin korneja.

Aivan samoin raadellun tytön äidin näkemysten esittely oli pöhköä. Ettäkö äidistä tilanne on kamala? Kukapa olisi uskonut! Mutta äidin paniikki ei ole minkäänlaisessa suhteessa siihen, kuinka vaarallinen tai kriittinen tilanne oikeasti on. Se on hieno tapa lietsoa katsojissa raivoa, mutta valitettavasti se ei kerro yhtään mitään siitä, kuinka vakava tilanne todellisuudessa on. Olisiko äidin reaktio muka jotenkin merkitttävästi erilainen, jos kyseessä olisikin ollut snautseri?

Tämä on tietenkin hyvin tyypillistä roskamedian käytöstä. Hyvä kotimainen esimerkki tästä löytyy hyvin läheltä — pari päivää sittenhän oli tämä valitettava tapaus, jossa ambulanssikuski kolaroi ja vastasyntynyt lapsi kuoli. Jompi kumpi kahdesta kansallisesta iltapäivälehdestämme uutisoi asiaa kissan kokoisella lainauksella isältä: “Kukaan ei voi kuvitella, miltä tämä tuntuu.” Se on kuitenkin tyhmä lausunto, koska kuka tahansa toimivalla empatialla varustautunut taho voi aika hyvin kuvitella, miltä se tuntuu, ja sitä paitsi jotkut ovat kärsineet vielä pahempia asioita. Se on tietenkin hyvin selkeä tuskan ja ahdistuksen ilmaisu, ja sellaisena täysin pätevä, mutta uutisoitavana lausuntona se on silkkaa höpöhöpöä — ja miksei olisi, kun otetaan huomioon, että vaikka kyseessä onkin perheelle massiviinen tragedia, kansallisella tasolla sillä ei ole mitään merkitystä. Onnettomuuksia sattuu, ja vaikka iltapäivälehdistö haluaakin väittää, että tässä on nyt päivän tärkein uutinen, todellisuudessa kyseessä on päivän myyvin uutinen, joka kerrotaan kärjistetysti ja paisutellen.

En yritä mitenkään vähätellä ahdistaviin tilanteisiin joutuvien perheiden surua, enemmänkin päin vastoin. Synkkä tosiasia kuitenkin on, ettei asian yhteiskunnallinen merkitys määräydy onnettomuuden uhrien surun syvyyden perusteella. Tuska ei yleensä tunne suhteellisuudentajua, mutta sitä suuremmalla syyllä median pitäisi tuntea. Tyypillisestihän näin ei ole lainkaan, vaan eniten huomiota saavat juuri ne tapahtumat, joilla on kaikkein vähiten mitään todellista uutisarvoa tai merkitystä suuren yleisön elämälle.

Niin myös tässä koiraohjelmassa. Ehkä jonkinlaista perspektiiviä tuo se tosiasia, ettei esimerkiksi mitään varsinaisia tilastoja näytetä lainkaan. Kuinka monta pitbullia Englannissa asuu ja mikä niiden suhde on muihin koiriin, ja onko niiden aiheuttamien vaaratilanteiden määrä selvästi suhteettoman suuri verrattuna muiden koirien aiheuttamiin vaaratilanteisiin? En myöskään muista, että koko ohjelmassa olisi haastateltu yhtään ainutta poliisia tai muuta varsinaista viranomaista. Äitejä, plastiikkakirurgeja, eläinsuojeluihmisiä sun muita vastaavia kyllä kuullaan. Äidin mukaan poliisi ei ole tehnyt mitään naapurustossa oleville pitbulleille. Eikö tässä vaiheessa fiksu journalisti ota yhteyttä poliisiin ja selvitä, miksi ei? Tehtiinkö näin? Tuliko vastausta? Vai eikö saatu vastaus vain sopinut ohjelman luonteeseen? Vaikea sanoa, kun asiaan ei oteta minkäänlaista kantaa.

En tietenkään mitenkään kyseenalaista sitä, että tappelemaan koulutetut (ja mahdollisesti hyvinkin kaltoin kohdellut) eläimet, jotka on vieläpä jalostettu mahdollisimman tehokkaiksi ja aggressiivisiksi ovat vaarallisia, enkä etenkään sitä, että tällaiseen toimintaan osallistuvat ihmiset ovat vähintäänkin sietämättömiä kusipäitä. On kuitenkin merkittävä ero sen välillä, että tutkitaan rikosta tai valaistaan yhteiskunnallista epäkohtaa, ja sen, että kohkataan mahdollisimman sensaatiohakuisesti, liioitellen ja asian vierestä, jotta aiheesta saadaan revittyä kaikki mahdollinen draama. Tappajakoirat tulevat! Apua! Mutta ilmeisesti kaikissa näissä raatelutapauksissa kyse oli kuitenkin koirista, jotka eivät olleet hihnassa kiinni, vaikka laki niin vaatiikin. Eikö viime kädessä vastuussa tällöin kuitenkin ole omistaja, ei eläin? McAuleyn ohjelmaa katsoessa tyhmempi voisi tulla siihen lopputulokseen, ettei omistajalla ole mitään vastuuta tai hallintaa näissä tilanteissa, sillä asiaan ei oteta mitään kantaa. Eikä ihme, sehän varmaan söisi kallisarvoista ohjelma-aikaa niin paljon, ettei se journalistiselta kannalta välttämätön lasertähtäinosuus enää mahtuisi mukaan.

Eniten minua dokumentissa kuitenkin sylettää ehkä se, ettei sitä juontava McAuley joko tajua, minkälaisten ihmisten kanssa on tekemisissä — tai ehkä vain tarkoituksella heittäytyy tyhmäksi paisuttaakseen omaa imagoaan. “Oletko nyt ylpeä, eikö kaduta, onko kiva antaa koiran kärsiä?” -tyyppiset väijytystilanteessa huudetut kysymykset ovat täysin naurettavia, kun tiedossa on ihan hyvin, etteivät nämä tyypit häpeä, eikä koiran kärsimys paljon heilauta. Se on kiva tapa ratsastaa korskealla moraalipollella keskelle telkkariruutua ja nauttia ihailusta, mutta muuten sen arvo on täysin mitätön.

Se on myös sikäli typerää, että kysymyksistä paistaa läpi hölmö perusoletus: että tämä asia ahdistaa ja tuntuu pahalta, ja siksi se on paha. Tämä on kuitenkin hyvin huono pohja moralisoinnille, koska paha olo on hirvittävän huono tapa mitata sitä, onko jokin oikein vai väärin. Ei minusta itsestäni esimerkiksi varsinaisen koiratappelun katsominen tuntunut pahalta — ei se tuntunut juuri miltään. Näky toisiinsa törmäilevistä koirista ja kertomus siitä, että häviäjä lopetettiin sähköllä ei tehnyt vaikutusta — mutta sehän ei tarkoita sitä, ettei minulla olisi asian kanssa moraalista ongelmaa. Ei minua juuri heilauta sekään, että pikkutyttö kuoli koiran puremana — tai siinä ambulanssissa — mutta silti olisin valmis tekemään helvetin paljon estääkseni tällaisen tapahtuman.

Tällainen väijyttämistaktiikka on muutenkin useimmiten hanurista. Sillä on perusteltu paikkansa journalismissa esimerkiksi silloin, jos on syytä uskoa, että joku on syyllistynyt johonkin, mutta varsinaisia kovia todisteita ei ole. Tällöin on mahdollista, että yllätystilanteessa kohde sanoo jotain, joka vaikkapa vahvistaa epäilyt. Kun kuitenkin on aivan hyvin tiedossa, mikä tilanne on, väijyttämällä saadaan aikaan mairitteleva mielikuva siitä, kuinka sankarireportteri ampaisee paikalle ja kysyy kovia kysymyksiä, mutta todellisuudessa kyse ei ole mistään tutkivasta journalismista vaan oman egon paisuttelusta. Oih, kuinka McAuley vaatii hienosti siellä väkeä tilille! Vaan onko motivaationa se paljon puhuttu lapsiparkojen pelastaminen vai päteminen? Kumpaakohan tarkoitusta nämä tempaukset palvelivat?

Jos näin lopuksi palataan vielä näihin kotioloihin, ehkä kaikkein masentavinta on kuitenkin se, että selvästi monet äänekkäimmistä alan harrastajista eivät kykene suhtautumaan tähän dokumenttiin mitenkään järkevästi. Monet syyttävät dokumenttia (sinänsä ihan perustellusti) liiallisesta dramatisoinnista, mutta logiikkamonttu aukeaa yleensä jalkojen alle jo siinä vaiheessa: kun dokumentissa on tyhmiä osia, se luonnollisesti todistaa sen, että kaikki suomalaisten osallistuminen mihinkään koiratappelutoimintaan on pelkkää huijausta ja pahaa puhetta. Ikään kuin dokumentti voisi vain olla täysin kaikin puolin täydellinen tai täyttä sietämätöntä valhetta, eikä mitään välimuotoa ole.

Monille koiranomistajille ihan konkreettinen huolenaihe on se, että nyt lukuisat ohjelman nähneet kadulla vastaan tulevat ääliöt suhtautuvat ihan tavallisiin ja asiallisiin koiriin kuin tappajiin. Minkäs teet — sellaista se on yhteiskunnassa, jossa BB-nimillä varustetut lööpit ja pääministerin hoonauskeikat ovat valtaosan ajasta paljon, paljon merkityksellisempiä kuin sellaiset asiat, jotka ihan oikeasti vaikuttavat kansalaisten elämään.


1 Comment

  1. Hyvin purettu. Huomasin että ohjelma tuli, mutta koska olen hirmuisen huono katsomaan mitään missä eläimiä kohdellaan huonosti, jätin tämäkin katsomatta.

    Mutta tästä sun jutusta tuli kuitenkin mieleen, että joskus juttuja katsoessa ja kuunnellessa tajuaa, että tässä on vikaa vikaa vikaa, isoa vikaa, ja että vika on todennäköisesti juurikin sen suuntainen kuin mitä tunnistit tästä dokkarista. Mutta itse en jaksaisi ikinä purkaa tuntemusta näin perusteellisesti ja ymmärrettävästi auki.

    Comment by Zepander — November 3, 2007 @ 1194089618

RSS feed for comments on this post.

Sorry, the comment form is closed at this time.

 


Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.