pimeyden sydän

Mon Nov-19th-2007 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Sekä tämä opetushallituksen naurettava “elkää opettako Platonia ilman hurjaa varovaisuutta, se on vaarallista ja yhtä pahaa kuin Hitler” -pelleily että hiljattaiset lukijakommentit Pekka-Eric Auvisen meininkiä sivuavissa omissa kirjoituksissani ajavat minut vielä kommentoimaan asiaa.

En ole mitenkään vaikuttunut ihmisten pakonomaisesta tarpeesta löytää syyllinen taho tällaisen tragedian iskiessä. Kyse ei selvästi ole mistään täysin tietoisesta asiasta, mutta sen läsnäoloa on vaikea olla aistimatta — sitä, että jonkun muun kuin varsinaisen ampujan täytyy jotenkin taustalta käsin aiheuttaa tällainen tapahtuma, olivatpa kyseessä sitten vanhemmat, koulu, Battlefield 2, koulukiusaus, Platonin Valtio tai jokin muu asia. Sen taustalla on yksinkertainen tosiasia: kun tällaista tapahtuu, ihmisiä pelottaa ja ahdistaa, ja elämästä pitäisi taas tehdä turvallista. Siihen sisältyy kiinteästi ajatus siitä, että joku tai jokin on selvästi syypää, ja etenkin siitä, että tämä vaarallinen elementti voidaan poistaa tai korjata, ja silloin näin ei enää tapahdu!

Koko tämä suhtautumistapa on häkellyttävän lapsellinen. Onko todella näin vaikeaa hyväksyä tiettyjä tosiasioita — kuten se, että jotkut ihmiset ovat yksinkertaisesti rikki tavalla tai toisella, ja siitä voi seurata kurjia asioita, joskus jopa yhtä kurjia kuin Jokelassa? Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että jos skitsofrenia puhkeaa ja psykoosi laukeaa, sille ei voi oikein mitään riippumatta siitä, mitä kotona on tehty tai jätetty tekemättä. Nämä ovat toki ääritapauksia, mutta niin ovat nekin, joissa jonkun pää ei kestä elämää siksi, että se on yksinkertaisesti liian kovaa. On olemassa ihmisiä — ja vapaassa yhteiskunnassa heitä tulee aina olemaan — jotka lipsahtavat järjestelmän väliin ja jossain vaiheessa purkautuvat tavalla tai toisella, kun paha olo, epätoivo ja henkinen näivetys saavuttavat tarpeeksi edistyneen asteen.

Ajatus siitä, että jonkun pitäisi aina huomata asia — ja tehdä sille jotain — on naurettava. Otan esimerkiksi itseni. Suunnilleen Auvisen ikäisenä olin varsin vaikea tapaus, ja yksi merkittävä piirre minussa oli se, etten viestinyt ulos päin juuri muuta kuin luotaantyötäviä asioita. Pidin raivokkaasti yllä hyvin vahvaa muuria itseni ja ulkomaailman välillä. Jos olisin ollut tarpeeksi ahdistunut, epätoivoinen ja tyhmä, ja päätynyt tappamaan itseni ja/tai jonkun muun, oltaisiinko siinä sitten valiteltu suureen ääneen jälkikäteen, että jonkun olisi pitänyt huomata ja tehdä jotain?

Takuulla. Mutta mitähän siinä sitten pitäisi tehdä? Viedä auktoriteettivastainen hankala kersa terapeutille, jonka kanssa olisin ollut täysin kykenevä istumaan synkästi hiljaa tunnin viikossa, kun se kerran onnistui kavereidenkin kanssa? Yrittää jutella asiasta, kun en kerran halua jutella? Välittää enemmän? Kyllä minusta välitettiin, ja tiesin sen. Ei kyse ollut siitä. Olisiko äitini pitänyt käydä varmuuden vuoksi tietokoneellani salaa katsomassa, mitä olen kirjoitellut? Kurkkia päiväkirjaa ilman lupaa? Tai käydä laatikkoni läpi siltä varalta, että sieltä löytyy tuliaseita? Kuinka moni teini on synkkä, vihamielinen ja hankala? Lyhyemmän listan saa miettimällä, kuinka moni teini ei ole näitä asioita.

Tietenkin voidaan perustellusti ja syystä sanoa, että Auvisen kohdalla olisi pitänyt toimia eri tavalla. Tietenkin olisi. Samoin voidaan ihmetellä vaikkapa sitä, miksi mielenterveysongelmista kärsivälle tyypille annettiin ase. Se on kuitenkin väärä kysymys, koska se antaa ymmärtää, että joku olisi toiminut väärin tai mokannut. Näin ei kuitenkaan ole — meillä Suomessa pistoolin hankkiminen nyt vain on melko helppoa. Monien ammunnan harrastajien mukaan se ei silti ole tarpeeksi helppoa, Jokelassa taas moni on sitä mieltä, että se on liian helppoa. Asiasta voidaan taittaa peistä loputtomiin, mutta silloin ei nähdä metsää puilta: valittu ase on kuitenkin sinänsä toisarvoinen, että halu tappaa pelottaa ihmisiä enemmän kuin siihen käytetty metodi. (En siis yritä väittää, etteikö niitä kriteerejä, joiden mukaan ihmisille annetaan pistooleja pitäisi miettiä. Tappamisen metodi ei vain mielestäni ole tämän keskustelun puitteissa oleellinen asia.)

Jotkut ihmiset eivät vain pärjää joko siksi, että pää on liian sekaisin jo alusta lähtien tai siksi, että se on laitettu sekaisin muiden ihmisten ja olosuhteiden toimesta. “Olosuhteilla” en nyt viittaa siihen, että joku näki telkkarista tissin, puukon ja Lordin ja pelasi sen jälkeen tietokonepeliä, vaan siihen, että ihmisen omanarvontunto on systemaattisesti murrettu ja mitätöity joko ulkopuolisten tahojen tai jopa kyseisen ihmisen itsensä toimesta. Ja haluan tarkentaa, ettei tämä suinkaan ole prosessi, joka toimii jonkinlaisella yksi yhteen -periaatteella, jossa aiheutettu ahdistus voidaan nollata välittämisellä, vaikka yleensä näin halutaankin kuvitella. Yleensä ajatellaan, että rakkauden pitäisi voittaa kaikki esteet ja korjata kaikki pahat, mutta valitettavasti näin ei ole. Se on romanttista paskaa, joka pahimmillaan vain lisää odotuksia, jotka eivät kuitenkaan toteudu.

Rakkaus ei ole tunne. Se on käytösmalli. Siihen kuuluu olennaisesti se, että tehdään jotain konkreettista sen sijaan, että lässytetään tekopyhästi jälkikäteen ja ollaan saavinaan jotain aikaan mouhottamalla naurettavista asioista, jotta oma huono omatunto leppyisi ja muut näkisivät, kuinka paljon tässä nyt välitetään. Mitä harvemmat meistä suostuvat hyväksymään tämän tosiasian, sitä useampi meistä ajautuu väistämättä näiden ei-pärjääjien joukkoon. On niin kovin paljon helpompaa teeskennellä, että kyseessä on yksittäinen ulkoinen asia, joka voidaan kieltää, ja sitten elämä on auvoisampaa. Jos joudutaan hyväksymään se, että jotkut ihmiset ovat rikki — tai rikottuja — ratkaisua on paljon vaikeampi löytää, ja se vaatii ihan oikeaa panostusta. Se on haastavaa ja vaativaa, eikä sitä voi ratkaista lööpeillä ja laeilla.

Ja kun se kerran on niin vaikeaa, tyydymme mieluummin auttamisen illuusioon, joka johtaa vaikkapa juuri siihen, että opetushallitus ihan vakavalla naamalla höpöttää siitä, että Valtio ja Taisteluni ovat yhtä kamalia kirjoja — ikään kuin ongelma olisi se, että vaaralliset kirjat tekevät muuten niin normaaleista lukiolaisista tappajia! Kuvitteleeko joku muka ihan tosisaan, että Suomen lukioissa on päällä filosofisiin koulukuntiin perustuva jengiytyminen, joka vain odottaa puhkeamistaan avoimeksi sotatilaksi, jossa siviiliuhreja tulee väistämättä kymmenittäin? Asialla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta nyt voidaan sanoa, että ollaan puututtu asiaan ja tehty jotain. Hieno suoritus, siinä on virkamies ansainnut palkkansa ja tehnyt yhteiskunnasta vähän paremman paikan elää.

En tietenkään yritä sanoa, etteikö yhteiskunnan pitäisi pyrkiä tällaisten tapausten minimoimiseen ja yksilöiden auttamiseen. Totta kai pitäisi. Se pitäisi kuitenkin tehdä tietoisena siitä, että jotkut meistä eivät pelaa täydellä pakalla tai täydellä sietokyvyllä, eikä se välttämättä suinkaan riipu siitä, onko kotona annettu tarpeeksi nisupullaa ja onko kuraattori muistanut varmasti käydä kysymässä ainakin kerran viikossa, onko kaikki hyvin.

Mutta asian tiedostaminen ei riitä. Se vaatii myös sen, että tunnistamme todellisen pahantahtoisuuden paitsi itsessämme, myös muissa, emmekä hyväksy sitä. Auvinen itse teki tekonsa selvästi tietoisena seurauksista. Auvinen ei ollut mikään väärinymmärretty sankari tai runosieluinen älykkö, joka ei enää kestänyt painetta. Hän oli vihantäyteinen ja itseään täynnä oleva ääliö. Epäilemättä hän oli olosuhteidensa tuotos, mutta mitä sitten? Onko muka olemassa jokin sellainen sellainen kohtelu, jonka jälkeen tällainen itsekäs ja tappava kiukuttelukohtaus pitäisi hyväksyä ja antaa anteeksi?

On olemassa ihmisiä, jotka haluavat ihan oikeasti tappaa itsensä ja/tai jonkun muun, ja tietyn pisteen jälkeen on yhdentekevää, johtuuko se psykoosista, kamalasta lapsuudesta vaiko vain puhtaasta vittumaisuudesta. On väistämätöntä, että ihmiskunta luo keskuudestaan hirviöitä joko kenkkumaisella geeniarvalla tai pakottamalla jäsenensä läpi henkisestä lihamyllystä. Mitä nopeammin lakkaamme kuvittelemasta, että tämän aiheuttaa jokin yksittäinen asia, jonka kieltäminen tai tekopyhä jälkikäteen päivittely ehkäisee niiden syntymisen, sen parempi. En usko, että voimme ratkaista ongelmaa täysin, mutta sen sijaan voisimme edes yrittää elää sen verran ihmisiksi, ettemme ainakaan lapsiamme, puolisoitamme, ystäviämme tai satunnaisia kanssaeläjiä jatkuvasti alistamalla ja nöyryyttämällä edesauta toisten ihmisten kriisien väkivaltaista puhkeamista.

Ei toivoakaan, siis.


5 Comments

  1. Se on tietysti pelottava ajatus, että ei ole mitään tehtävissä tällaisten tapausten estämiseksi. Luin joitain kuukausia sitten Hesarin verkkosivuilta kuukausiliitteen kirjoituksen Myyrmannin pommipojasta. Tai oikeastaan hänen perheestään ja isästään, joka lienee vieläkin työkyvytön tapauksen aiheuttaman masennuksen takia.

    Kun tekstin lukee käy kyllä selväksi, että kyseessä oli ihan tavallisen suomalaisperheen tavallinen poika. Ei ollut mitään normaaleja trauman aiheuttajia taustalla, kuten vaikkapa pahoinpitelevä vanhempi tai avioero tai edes kiusaavat koulukaverit. Ja silti kaveri rakensi pommin.

    Se nyt vaan on kylmä tosiasia, ettei tämmöisiä tapauksia pysty estämään, eikä minkään kirjan tai pelin kieltäminen auta.

    Comment by Scully — November 19, 2007 @ 1195465353

  2. Ihmisen pahuus on niin traumatisoiva asia, että se halutaan ensisijaisesti ulkoistaa pois itsestä (Platonin lukijoihin, aseharrastajiin tai vapaamuurareihin) ja sitten mielellään kokonaan pois ihmiskunnasta (Platonin kirjoihin, aseisiin tai öö vapaisiin muureihin).

    Usko ihmisen sisäsyntyiseen hyvyyteen ei kestä tarkastelua, joten tarkastelua ei pidä tehdä.

    Comment by Kani, Paha — November 19, 2007 @ 1195467721

  3. Jo tapahtumapäivänä ehdin ajatella, että joku tarttuisi Auvisen “darwinismiin” trgedian syynä.

    Näinhän tuossa kävi:

    Jessus

    Mutta katsopa kirjoituksen päiväystä: Torstai 8.11 3:06.

    Nopeaa toimintaa jumalan miehiltä.

    Comment by M. — November 22, 2007 @ 1195765080

  4. Mikki, olet suosikki-ihmisiäni. Terapeuttista saada jotakin muuta kuin sitä ainaista lässytystä. Voisinkohan mä lopettaa vaarallisen ssri-lääkitykseni, jos musta vaan _välitettäis_ enemmän…
    (Muuten: Jos pimahtanut perheenäiti niittaa miehensä ja jälkikasvunsa, miksei kauhistella, ett “olisi pitänyt arvata, sehän kuunteli Katri Helenaa ja Mikko Alataloa. Ja hyllyssä oli Ilkka Remeksen kirja”).

    Comment by Ninni — November 24, 2007 @ 1195870679

  5. […] tästä aiheesta jo aiemmin Jokelan aikoihin, ja se, mitä sanoin silloin pätee oikeastaan ihan yhtä hyvin tälläkin kerralla. Ero Kauhajokeen ei ole kovin […]

    Pingback by Fun Pastimes for Stupid Children » tällä kertaa kauhajoki — September 25, 2008 @ 1222308164

RSS feed for comments on this post.

Sorry, the comment form is closed at this time.

 


Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.