pahat pelit, pahat tarpeet

Fri Jul-29th-2011 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Maaseudun tulevaisuus julkaisi Heikki Tuurin kolumnin otsikolla “Kuka tarvitsee netin sotapelejä?”, jossa hän ei kenenkään suureksi yllätykseksi ottaa samassa hengenvedossa puheeksi Anders Breivikin teot Norjassa ja videopelit.

Tuuri kirjoittaa ensin ampuma-aseiden lainsäädännön tiukentamisesta, muttei ilmeisesti kuitenkaan pidä sitä kovin oleellisena asiana:

Aselain nostaminen tikun nokkaan tässä tilanteessa tuntuu kuitenkin liian helpolta ratkaisulta. Asia on paljon monimutkaisempi. On vaikea löytää yhtä yksittäistä keinoa, millä järjettömät väkivallanteot voitaisiin estää.

Pitäisikö etsiä ratkaisua ennemmin syistä eikä seurauksista? Miksi joku haluaa rakentaa pommin ja käyttää asetta toisia vastaan?

Hyvä kysymys! Tuurilta löytyy tähän myös vastaus — tai ainakin näkemyksiä:

On tärkeää, että pohditaan, miten yhteiskunnasta saataisiin turvallisempi. Olen ihmetellyt sitä, miksi ei puhuta enempää internetin vaikutuksesta. Siellä käydään erilaisia keskusteluja ja paljon puhuttuja vihapuheita heitellään nimimerkkien suojassa. Internetissä on mahdollista myös pelata sellaisia sotapelejä, joiden raakuuden määrää on todella suuri.

Norjan terrori-iskut tehnyt mies on harrastanut muun muassa näitä sotapelejä.

Miksi netissä voidaan pelata sellaisia pelejä, joissa tappaminen on pääasia? Miksi myös monet muut tietokonepelit keskittyvät kovaan väkivaltaan? Tietävätkö vanhemmat, millaisia pelejä lapset pelaavat?

Jos silmittömän väkivallan estämiseen olisi yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja, olisi ne tehty jo aikoja sitten. Yksittäisiä tekoja voidaan kuitenkin tehdä. Pitää kuitenkin huolehtia siitä, ettei samalla vaikeuteta tavallisten ihmisten elämää kohtuuttomasti.

Internetin kahlitseminen on vaikeaa ja usein se miellettään sananvapauden estämiseksi. Sananvapauteen liittyy kuitenkin oleellisesti myös vastuu. Kuinka avoimessa verkossa vastuun kantaminen tulee hoidetuksi?

Vaikka kiellot eivät ole paras mahdollinen keino, voisivatko poliitikot siitä huolimatta harkita, että edes sota- ja terroristipelit netissä kiellettäisiin lailla. Kuka niitä tarvitsee?

Hiukan samoilla linjoilla on myös Noora Vaarala Aamulehdessä otsikolla “Puheenaihe: Kiellä sotapelit lapseltasi”, joskin Vaarala liikkuu onneksi vähän pienemmällä moraalipaniikkivaihteella.

Okei. Avataanpa tätä asiaa hiukan.

Kuka niitä tarvitsee?

Ei kukaan tarvitse niitä, ainakaan jos tarve määritellään kysymällä, voiko ilman niitä pärjätä. Ei kukaan tarvitse myöskään kirjoja, teatteria, jalkapalloa, musiikkia, karkkia, puistoja, olutta tai seksikkäitä alusvaatteita. Toisaalta näitä asioita tarvitsevat kirjailijat, näyttelijät, jalkapalloilijat, muusikot, karkkitehtailijat, puutarhurit, panimot ja alusvaatesuunnittelijat, puhumattakaan niistä ihmisistä, jotka nauttivat viihtymisestä, hauskanpidosta ja kulttuuririkkaasta yhteiskunnasta.

Jos ruvetaan leikkaamaan asioita, joita ihminen ei “tarvitse”, elämästä tulee aika kehnoa. Kyse on viime kädessä siitä, mikä kiinnostaa ja viihdyttää. On tietenkin hyvin helppo tulla ulkopuolelta kertomaan, että jokin on turhaa — sitä voidaan kylmästi sanoa, että jos jokin kiinnostaa tai koskettaa vain pientä kansanosaa, se on vähemmän tärkeää kuin kaikkia koskettavat perusasiat, kuten proteiini tai happi. Tuuri on sitä mieltä, ettei “tavallisen ihmisen” elämää saisi vaikeuttaa kohtuuttomasti, mutta kuitenkin peräänkuuluttaa “sota- ja terroristipelien” kieltämistä lailla. Ilmeisesti “tavallisen ihmisen” määritelmään ei siis kuulu peliharrastaja.

Mutta laitetaanpa asia vähän eri perspektiiviin: voin taata, että tästä maasta löytyy enemmän ihmisiä, joita ei kiinnosta Maaseudun tulevaisuus (levikki vuonna 2010: 83 158, ja jatkuvassa laskussa (lähde)) kuin videopelit (kokonaispelimarkkinat Suomessa vuonna 2010: 3 045 000 kpl, ja jatkuvassa nousussa (lähde)). Kuka tarvitsee Maaseudun tulevaisuutta? En minä, eikä varmaan kukaan tuntemani ihminen. Onko se hyvä syy väittää, että se on tarpeetonta kulttuuria?

Mutta ajatelkaa lapsia!

Kuten kaikki tietävät, lapset pelaavat pelejä, ja kyseessä on lasten harrastus.

Paitsi ettei ole. Totta kai lapsetkin pelaavat paljon, mutta amerikkalaisen pelialan vaikuttajaorganisaatio ESA:n tekemän tutkimuksen mukaan keskivertopelaaja on jotain ihan muuta kuin se stereotyyppinen 12-vuotias poika. Tämä tuskin tulee yllätyksenä useimmille peliharrastajille (itse olen 34-vuotias), mutta tilastot saattavat yllättää täysin harrastuksen ulkopuolella olijan:

  • Keskivertopelaaja on 37-vuotias
  • Useimmiten pelejä ostavien parissa keski-ikä on 41
  • 42% pelaajista on naisia
  • Pelaajissa on enemmän yli 18-vuotiaita naisia (37%) kuin alle 17-vuotiaita poikia (13%)
  • 29% yli 50-vuotiaista pelaa videopelejä
  • Vanhemmat ovat läsnä 91% ajasta, kun pelejä hankitaan
  • Vain 24% peleistä on ikäluokituksensa perusteella suunnattu 17-vuotiaille tai vanhemmille, ts. pitää sisällään paljon väkivaltaa tai muuta aikuishenkisempää materiaalia.

En muista, että Suomessa olisi tehty vastaavaa kartoitusta, mutten näe syytä uskoa, että tulokset olisivat hyvin merkittävästi erilaiset.

Syyt tähän ovat lopulta varsin yksinkertaiset: kun pelit tulivat ihmisten koteihin 80-luvulla, monet tykästyivät harrastukseen, niin lapset kuin aikuisetkin. Ne lapset ovat tietenkin nyt aikuisia, ja monilla on omia lapsia. Jos harrastuksen on kerran aloittanut, siitä on suhtellisen helppo pitää kiinni. Niinpä keski-ikä nousee vuosi vuodelta ja alkaa luultavasti todella tipahtaa vasta silloin, kun nykyiset kolmekymppiset alkavat kupsahdella.

Mutta ne lapset!

Keskivertopelaaja ei siis ole lapsi, eikä näin ollen kaikkia pelejä ole suinkaan tarkoitettu lapsille. Usein tässä keskustelussa unohdetaan, että ne pelit, joissa on oikeasti paljon väkivaltaa ovat ihan oikeasti lapsilta kiellettyjä. Kaupoissa ei lähtökohtaisesti myydä pikkulapsille mitään verisiä teurastuspelejä sen enempää kuin kaljaakaan.

“Mutta lapset pelaavat niitä kuitenkin!” on se vasta-argumentti, joka tässä yhteydessä kuuluu usein, ja se on varmasti totta — ihan samalla tavalla kuin lapset katsovat leffoja, jotka on kielletty lapsilta tai polttelevat tupakkia, mutta tämä on asia, johon vanhemmat voivat vaikuttaa esimerkiksi katsomalla, mitä lapsilleen ostavat tai mitä he kotonaan pelaavat, ja esimerkiksi perehtymällä tuotteisiin — ja ikärajoihin — etukäteen.

Osa vanhemmuutta on rajojen asettaminen. Tyypillisesti tämä tarkoittaa sitä, että päätetään, mitä saa tehdä ja mitä ei, milloin ja kuinka paljon. Jos kersa pelaa kotona ammuskelupelejä tuntikaupalla joka päivä ilman, että kukaan puuttuu asiaan, kyseessä ei ole jonkinlainen salaliitto, joka saa tämän aikaan — vanhemmilla on takuulla siihen oma osansa. Voiko sen estää sataprosenttisella varmuudella? Tuskin, mutta kyllä siinä pelikonsolissa on virtanappi, ihan kuten videonauhureissakin oli 80-luvulla.

Ja totta kai se on vaikeaa. Lasten kasvattaminen on aina vaikeaa.

Pitäisikö kuitenkin keskittyä oleelliseen?

Naurettavinta tässä pelien demonisoinnissa on se, miten hölmöä se oikeasti on. Erityisesti Breivikin kohdalla älyllinen epärehellisyys on lähes sietämätöntä. Breivik oli uskoaan tunnustava kristitty (joka mm. kuvaili itseään “nykyajan ristiretkeläiseksi”) ja poliittisesti motivoitunut, fanaattinen ja rasistinen terroristi, joka kirjoitti 1500-sivuisen, melko sekavan opuksen uskomuksistaan ja motivaatioistaan.

Silti videopelit (joita kaikki harrastavat) ovat se vaikuttava tekijä tässä, ei suinkaan esimerkiksi uskonto tai rasismin kulttuuri (jonka parissa kaikki eivät ole), joka kukki niissä yhteisöissä, joissa Breivik viihtyi? Mikähän tässä tapauksessa oli se asia, joka erotti Breivikin keskiverrosta ikäluokkansa edustajasta? Ei tainnut kuitenkaan olla se peliharrastus.

Vaihtoehtoisesti asiaa voidaan ajatella myös näin: pelien realismi on kasvanut vuodesta toiseen — siinä missä pelialan alkuaikoina ruuduilla oli vain palikoita, nykyisin visuaalinen tarjonta on jos ei nyt ihan fotorealistista, ainakin hyvin yksityiskohtaista ja vaikuttavaa. Hiukan kärjistäen ero on tismalleen tämä:

1972: Pong

2011: Crysis 2

Väkivalta peleissä on todellakin graafisempaa kuin aiemmin — siis niissä peleissä, jotka ylipäätänsä ovat väkivaltaisia. Näissä keskusteluissa unohtuu usein se, ettei keskivertopeli ole mitään jatkuvaa veripalttua (ks. ESA:n tilasto, yllä). Pelien suosio kasvaa vuosi vuodelta — rahassa mitattuna pelibisnes on isompi kuin elokuvabisnes, mikä myöskin kertonee jotain pelien valtavirta-asemasta. Palaan siihen kohta.

Jos pelit (tai elokuvat, tai rap-musiikki, tai…) aiheuttaisivat väkivaltaisuutta, sen luulisi näkyvän tilastoissa. Jos Tilastokeskuksen tietokantaa katselee, näemme, ettei se pidä paikkaansa: vuonna 1980 poliisin tietoon tuli 111 henkirikosta, vuonna 2010 puolestaan 110. Määrät toki heittelevät — esimerkiksi sekä vuonna 1992 että 2001 henkirikoksia oli 155 — mutta oleellista on, ettei ole olemassa mitään jatkuvasti nousevaa tappajien trendiä. (Pahoinpitelyjen määrä sen sijaan on nousussa. Epäilen, ettei siinä kuitenkaan ole todellisuudessa kyse siitä, että varsinainen väkivaltaisuus olisi merkittävästi lisääntynyt, vaan avainsanat ovat “poliisin tietoon tuli” — nykyisin tällaisiin “se löi mua!” -tilanteisiin yksinkertaisesti puututaan aiempaa helpommin yhteiskunnallisen valveutuneisuuden kasvaessa, tai toisin sanoen, meillä ei esimerkiksi enää nykyisin olla niin juntteja, että vähän saa muijaa hivauttaa ilman seurauksia. Törkeiden pahoinpitelyjen määrässä ei ole vastaavaa nousua.)

Amerikkalaisten tilastojen mukaan väkivaltarikosten määrä on kääntynyt varsin jyrkkään laskuun sitten 90-luvun alun, vaikka pelien suosio on jatkuvasti kasvanut. Jos olisi idiootti, tämän perusteella voisi tehdä klassisen cum hoc ergo propter hoc -virheen ja päättää, että korrelaatio on sama asia kuin kausaatio — väkivaltaisuus vähenee, koska pelataan enemmän! Niin varmasti.

Ilman väkivaltaisia pelejä oltaisiin vältytty tältä!

Tämä on ehkä se oleellisin asia, jota useimmat eivät sisäistä: jos sanotaan, että hirmutekoihin syyllistyneet pipipäät pelasivat jotain videopeliä, se ei merkitse mitään, koska röyhkeästi yleistäen voidaan sanoa, että kaikki ovat pelanneet näitä pelejä. Tietyissä piireissä videopelejä pidetään yhä jonkinlaisena kummallisena asiana, jota harrastetaan pimeissä kellareissa outojen ihmisten toimesta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kyse on samanlaisesta valtavirtakulttuurista kuin jalkapallo tai elokuvat.

Jos kuulut tiettyyn ikäluokkaan, on todennäköistä, että harrastat pelejä, ja jos harrastat pelejä, on todennäköistä, että olet harrastanut näitä pelejä. Aivan samoin voidaan sanoa, että jos kuulut tiettyyn ikäluokkaan, harrastat television katsomista, ja jos harrastat television katsomista, on todennäköistä, että harrastat Idolsia. Yhteiskunnassa näin laajalti levinneen valtavirtakulttuurin pohjalta on hyvin kyseenalaista ruveta vetämään tällaisia yksilöiviä johtopäätöksiä.

Massamurhaajat eivät ole mikään uusi ilmiö, ja heitä on ollut olemassa pitkään ennen videopelejä. Aiemmin massamurhaaminen oli vaikeaa, koska se piti tehdä käsin — yksinkertaisesti ilmaistuna, on hyvin vaikea puukottaa kymmeniä ihmisiä, jotka luultavasti juoksevat karkuun. 20. vuosisadan edistyessä se on helpottunut, kiitos ampuma-aseiden ja räjähteiden.

Väitän, että syy-seuraussuhde menee toisin päin: nämä tietyt tyypit eivät päädy riskiryhmään siksi, että että he pelaavat väkivaltaisia pelejä, vaan he pelaavat väkivaltaisia pelejä siksi, että ovat riskiryhmässä… eikä se tarkoita sitä, että se on kaikkien pelaajien motivaatio, vaan sitä, että näiden tyyppien motivaatiot pelaamiseen eivät ole samoja kuin muiden — ainakaan pelkästään. Kyse on siitä, että jotkut ihmiset fantasioivat väkivallasta epäterveellä tavalla. Mielestäni on absurdia väittää, että jos he eivät vain saisi tiettyjä ulkoisia ärsykkeitä, silloin tilanne pysyisi hallinnassa.

Tuuri kyselee, miksi joku haluaa rakentaa pommin. En voi tietää sitä varmuudella, mutta tiedän, että jo vuonna 1927 Andrew Philip Kehoe, joka ei tiennyt väkivaltaisista videopeleistä, elokuvista tai mistään muustakaan modernista viihteestä yhtään mitään, aloitti päivänsä tappamalla vaimonsa ja lopetti sen räjäyttämällä ensin kotikaupunkinsa koulun ja sen jälkeen koulun edustalla auton, jossa hän itse istui — mutta vasta, kun pelastushenkilökunta saapui paikalle. Suurin osa uhreista oli ala-asteikäisiä. Heitä oli 44.

Kehoe ja Breivik — ja lukemattomia muita. Tällaisia ihmisiä on ollut olemassa maailman sivu, ja tulee aina olemaan.

Minustakin se on pelottava ajatus, mutten silti viitsisi sen vuoksi heittäytyä hysteeriseksi ja teeskennellä, että jos tämä yksi asia, jota en ymmärrä ja josta en pidä nyt kielletään, silloin näin ei enää ikinä tapahdu. Sori, mutta se ei toimi niin.


16 Comments

  1. Suomessa pelaamista on tutkittu ainakin akatemiarahoitteisessa Creation of Game Cultures: The Case of Finland -projektissa. Tutkimuksen 2010 loppuraportin verkkolinkki oli kuitenkin rikki (jota kävin kommentoimassa), joten voin linkata sulle vaan asiaa sivuavaan blogipostiin: http://finnishgamecultures​.wordpress.com/2011/03/31/​player-barometer-2010/

    Lisätietoja esim. professori Frans Mäyrältä (frans.mayra@uta.fi)

    Lasten pelaamista ja pelikultturia on suomessa tutkittu vähän, ja allekirjoittanut on itse kerännyt aiheesta dataa kohta kymmenisen vuotta sitten PeTo: Lapset ja nuoret pelikulttuurien toimijoina – projektissa. :) Raportti on kuitenkin selkeä, ymmärrettävä ja sisältää lasten ja vanhempien haastattelukommentteja – joten jos kiinnostaa niin tässä linkki pdf:ään: http://tampub.uta.fi/tup/9​51-44-5939-3.pdf

    Kiitos erinomaisesta kirjoituksesta taas kerran! :-)

    Comment by Satu Heliö — July 29, 2011 @ 1311957660

  2. Yhdyn edelliseen. Eli kiitos erinomaisesta kirjoiteuksesta. Jälleen.

    Täällä on pelaava yli 40-vuotias nainen. Pelivastusstajien mukaan mua ei ilmeisesti pitäisi olla olemassakaan tai sitten mun olisi pitänyt suorittaa massamurhia puolet elämästäni. Valitettavasti olen yltänyt vain itikoiden läpsimiseen ja ajoittaiseen miehen hakkaamiseen…saunavastalla saunassa. Säälittävää vaikka Wolfensteinit ja Doomit tuli aikonaan käytyä läpi tuhansin kerroin. Mein leben! Sen verran tuo pelivastustus aiheuttaa ärsytystä että alan *ittuillessanikin pelaamaan uudelleen ko. pelejä. Tosielämässä tuskin etenen edes itikoista amppareihin.

    Comment by Sarin — July 29, 2011 @ 1311960151

  3. Kiitos erinomaisesta kirjoituksesta!

    Kuten osuvasti esität, ei videopelien pelaaminen ole pelkkää pikkupoikien hupia, ja valtaosa peleistä on ihan muuta kuin tolkutonta tappamista.

    Toisaalta, ei pelaaminen – eivät edes julmat pelit – automaattisesti ole pahasta lapsen kehitykselle. Päinvastoin. Olen vuosikymmenien tauon jälkeen lueskellut Matti Bergströmin ajatuksia leikin merkityksestä aivojen kehitykselle. Kirjassaan Mustat ja valkeat leikit hän väittää (ja minä uskon), että aivojen kehitykseen kuuluvat välttämättömänä myös mustat leikit (jotka kumpuavat aivorungon kaaoksesta). Pedagogiset leikit ovat valkeita leikkejä, jotka käyttävät aivokuorta. Niitä me aikuiset tuputamme lapsille enemmän kuin heille olisi hyväksi! Sanoo Bergström.

    Oli aika hurmastuttavaa havaita, että Bergström puolusti jo 90-luvulla tietokoneita ja niitä maailmoja joihin ne lapsen, ja aikuisenkin, kuljettavat.

    En minä mikään räiskintäpelien fani ole, mutten toisaalta ymmärrä pelien demonisointia, jota ylemmyydentuntoisina pruukaavat harrastaa ihmiset, jotka eivät edes ikinä ole pelanneet niitä.

    Satu,
    kiitos linkeistä! Näistä on varmasti hyötyä omallekin tutkimukselleni!

    Comment by Sun äitis — July 29, 2011 @ 1311963102

  4. Ensin puumiekkaleikit, sitten puupyssyleikit ja kun tekniikka kehittyi niin mätkimis- ja ampumispelit astuivat kuvaan. Lapset ovat kautta aikain leikkineet ‘verisestikin’ mutta silti suurimmasta osasta kasvaa kunnon aikuisia.
    Meillä on pidetty pelien ikärajoista kiinni eikä räiskintäpelejä (Halo ym) ole sallittu. Lapsetkin ovat tämän ymmärtäneet kun heille on asia selitetty.

    Koska talomme on kavereille avoin ja yleensä myös kaikille on ruokaa tarjolla, pysyvät pojat kiitettävästi kotosalla monien kavereiden kanssa ja samalla voin pitää silmällä heidän toimiaan niin netissä kuin muutenkin. Moni kaverien äiti onkin kiittänyt antamastamme sosiaalisesta ‘kasvatuksesta’, vaikka kyse olisi niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin lippis pois päästä kun mennään mihin tahansa sisälle tai syömään ja aina huomioidaan toisia.

    Comment by Jaana Nyström — July 29, 2011 @ 1311968481

  5. Ääh unohdin:
    Poikien englannintaito ja sosiaalisuus on lisääntynyt WoW:in myötä (World of Warcraft), nyt chattailevat ympäri Eurooppaa ja pohjois-Afrikkaa. Suvaitsevaisuus, erilaisuuden ymmärtäminen ja toisten kulttuurien ymmärrys on puhjennut kukkaan.

    Comment by Jaana Nyström — July 29, 2011 @ 1311968682

  6. Ennustus 1: tänne varmaan vielä jossain vaiheessa hyökkää jokin hölöttäjä, joka vinkuu, että miten sä Mikki voit puolustaa pelejä samaan aikaan kun tuomitset Hommuttajat ja heidän sikasairaan ideologiansa. Että peleistä EI voi jäädä murderdeathkill päälle, mutta anti-islamilaisesta anti-feministisestä anti-sitä-sun-tätä jutusta voi, että et oo looginen kun näin väität.

    Ennustus 2: Hilarious hijinks ensue, kun Mikki sanoo suorat sanat.

    PS: Ennustus 1 oli likimain suora lainaus yhdestä keskustelusta edellisen verikekkerin jälkipuinnissa, jossa olin vahvasti naamapalmuilevana osapuolena… Srsly, guis.

    Comment by Skiriki — July 29, 2011 @ 1311973028

  7. “Herran” vuonna -84 lapsuuden kotiin saapui “tietokone” ja aika pian sen jälkeen postiluukusta alkoi kerran kuussa tippua Mikrobitti niminen lehdykkä.

    Samaa vinyylilevyn uraa tässä vieläkin, kulutetaan. Missään vaiheessa ei ole tullut pieneen mieleenkään, että pelitodellisuus olisi sama kuin reaalitodellisuus. Ehkä siksi, että tuossa herkässä iässä olin jo lukenut kirjoja ja nähnyt elokuvia?

    p.s. Idolsia en harrasta, mutta sallittakoon se nyt heille, jotka siitä tykkäävät.

    Comment by THe — July 29, 2011 @ 1311983474

  8. Mikki perkule, mä tarvitsen Maaseudun Tulevaisuutta! Se on oikeasti maatalouden parissa työskenteleville ihan hyvä lehti, mutta joo, artikkelit, jotka eivät koske sikojen istutuksia ja puiden ruokkimista tuppaavat olemaan vähän, no, ylläkuvatun kaltaisia…

    Comment by GNiko — July 30, 2011 @ 1312022061

  9. “Keskivertopelaaja on 37-vuotias” & “Vanhemmat ovat läsnä 91% ajasta, kun pelejä hankitaan”

    Tämä aiheuttaa hupaisia mielikuvia. Mutta jos oletetaan, että tarkoitus oli puhua pelkistä alaikäisten pelihankinnoista, niin siltikin 91% kuulostaa aika kovalta. Eikö nuoriso enää hanki suurinta osaa peleistään laittomasti kopioimalla niin kuin silloin 80- ja 90-luvuilla?

    Comment by Ville-Matias Heikkilä — July 30, 2011 @ 1312022194

  10. “peliala on suomessa nousussa”

    Comment by asdf — July 30, 2011 @ 1312032411

  11. Oletan rohkeasti, että tuo 91% viittaa tilanteisiin, joissa pelejä ostetaan lapsille.

    Mitä tulee piratismiin, laiton kopiointi on huomattavasti vähemmän yleistä, kun kyseessä ovat konsolipelit ihan vain siksikin, että tyypillisesti siihen tarvitaan fyysisesti modattu pelikonsoli (mikä omalta osaltaan selittää sitä, miksi julkaisijat tykkäävät panostaa konsolipeleihin — mutta se ei oikeastaan liity tähän). Totta kai sitä tapahtuu paljon, mutta se vaatii tiettyä erikoistumista, jota keskivertokersalta ei löydy. Joka tapauksessa kyseinen tilasto luonnollisesti kertoo laillisista osto- tai vuokraustilanteista.

    Suomessa pelivuokrausta ei oikein harrasteta, koska meillä lainsäädäntö ei mahdollista sitä samalla tavalla kuin jenkeissä. Siellä kuka tahansa voi ostaa yhden kappaleen peliä ja sen jälkeen vuokrata sitä eteenpäin maksamatta mitään julkaisijalle. Täällä se ei onnistu. Tiedän, että jotkut “reikä seinässä” -tyyppiset liikkeet ovat kyllä tehneet sitä, mutta laillista se ei taida olla.

    Comment by Mikki — July 30, 2011 @ 1312035860

  12. […] käsitellään perusteellisemmin lukuisissa blogikirjoituksissa toisaalla. Tässä on esimerkiksi linkki Mikki Rautalahden mainioon “Pahat pelit, pahat tarpeet” […]

    Pingback by Pelit ja väkivalta -keskustelusta | frans goes blog — July 31, 2011 @ 1312122758

  13. Kun minä olin lapsi, tuli sellainen peli jonka nimi oli “Harvester”. En ole toistaiseksi löytänyt julmempaa peliä. Se oli kaiken kaikkiaan totaalisen fucked up. Edes “Chiller” (myös Wanha peli) ei vedä vertoja.

    Graafisuus monissa peleissä on kasvanut, mutta minun nuoruudessa oli tosiaan kaikenlaisia “kokeiluja”. Asenteet olivat järkyttävämpiä kuin esimerkiksi modernin maailman GTA -maailmassa.

    Pelien vaikutuksia toimintaan ei ole käsittääkseni vieläkään onnistuttu todistamaan. Tämä on mielenkiintoista, koska pelejä pelataan tosi paljon, ja niiden syntyminen ja muuttuminen on näkyvissä. Toisin sanoen, jos muutokset olisivat merkittäviä, niin ne olisi todennäköisesti löydetty. (Samalla logiikalla jolla voimme sanoa että vaikka matkapuhelimia ei ole tutkittu niin paljoa että “aivonkärryytys” olisi täysin poissuljettu, niin tiedämme että kännykkä ei tapa mikroaaltouuniin tungetun pään teholla.. Jos vaikutukset olisivat isot, ne olisi jo huomattu.) On erikoista miten peli (hammastahnan kaltainen jokaiselle kuuluva) on tosiaan otettu ytimeen eikä Breivikin ominaispiirteet. (Vaikka itse asiassa tämäkin on liiallista.)

    Comment by Tuomoh — August 1, 2011 @ 1312241146

  14. Hyvä kirjoitus monelta osin, mutta tämä

    Jos pelit (tai elokuvat, tai rap-musiikki, tai…) aiheuttaisivat väkivaltaisuutta, sen luulisi näkyvän tilastoissa.

    on aika perusteeton väite. Koko yhteiskunnan väkivaltatilastoja katsomalla ei yhden asian vaikutusta saada mitenkään selville – väkivallan vähenemiseen tai lisääntymiseen yhteiskunnassa vaikuttaa niin ziljoona eri tekijää.

    Ainoa tapa saada vihiä kausaalisuhteesta on tehdä tarkkarajaisia videopeliväkivaltatutkimuksia verrokkiryhmineen. Oletko huomannut Anderson et al (2010) melko tuoreen laajan meta-analyysin peliväkivallasta?

    The evidence strongly suggests that exposure to violent video games is a causal risk factor for increased aggressive behavior, aggressive cognition, and aggressive affect and for decreased empathy and prosocial behavior.

    Tässä pidempi kommentti tutkimuksesta.

    En väitä, että tuo meta-analyysi on viimeinen sana asiasta, ja olen samaa mieltä monesta asiasta kanssasi – pelejä ei tietenkään voi syyttää mistään yksittäisestä väkivallan teosta. Mielestäni kuitenkin tuon meta-analyysin osoittamaa peliväkivallasta kausaalisesti aiheutuvaa aggressiivisuuden ja epäempaattisuuden lisääntymistä olisi syytä yhteiskunnallisestikin pohtia. Vai mitä olet mieltä?

    Comment by Timo Tiuraniemi — August 3, 2011 @ 1312367994

  15. Olet oikeassa, Timo, myönnän, että se on osaltani aika perusteeton kärjistys. Toisaalta mielestäni ihan oikeasti on kuitenkin oleellinen pointti, että jos yhteiskunnassa yleensä ottaen väkivaltarikosten määrä vähenee, on hyvin epäasiallista uutisoida aiheesta siihen sävyyn, että on olemassa jonkinlainen armeijallinen tunteettomia pelien kovettamia tappajia (ja jos perehdyt etenkin amerikkalaiseen sensaatiohakuiseen uutisointiin aiheesta, juuri siitä on hyvin usein kyse).

    Mitä tulee analyysiin, nämä ovat näitä juttuja, jotka ovat harvoin yksiselitteisiä — siinä missä Anderson kaiffareineen voi sanoa noin, hyvin usein taas alleviivataan sitä, että pelaaminen lisää tai parantaa sosiaalisia taitoja. En voi väittää, että olisin perehtynyt asiaan niin paljon, että voisin esimerkiksi ruveta arvioimaan eri tutkimusten meriittejä, mutta toisaalta voin hyvällä omatunnolla sanoa olevani pelien ja pelikulttuurin asiantuntija ja ammattilainen. Tältä pohjalta haluaisin sanoa kaksi asiaa:

    1) Kokemukseni mukaan tällaisissa tutkimuksissa, ja erityisesti niiden tulosten tulkinnassa muiden ihmisten toimesta, jää suhteellisudeentaju hyvin nopeasti rannalle ruikuttamaan. Se, että jokin asia tuottaa tietyn tuloksen ei tarkoita sitä, että kyseisellä asialla olisi todellisuudessa mitään merkitystä (ja tämä luonnollisesti pätee myös positiivisiin vaikutuksiin), mutta silti usein keskitytään siihen, että “ihmisistä tulee aggressiivisempia” — se kuulostaa pahalta, mutta mitä väliä sillä on? Itse olen aina ollut melko aggressiivinen ihminen, mutta se ei automaattisesti tarkoita sitä, että kynnys harjoittaa väkivaltaa madaltuisi kohdallani, koska asiaan liittyy mm. moraalisia kysymyksiä.

    2) On varmasti totta, että tiettyjen pelien pelaaminen lisää aggressiivisuutta erityisesti lyhyellä aikavälillä, mutten ole mitenkään vakuuttunut siitä, että tämä on merkittävää ainakaan verrattuna siihen, kuinka paljon ihmiset ylipäätänsä tekevät aggressiivisuutta lisääviä asioita, kuten esimerkiksi harrastavat (penkki)urheilua tai kilpailevat työelämässä — tai juovat kaljaa. Uskon, että tyypillisesti asiaa problematisoidaan kohtuuttomasti, tai se esitetään hyvin latautuneessa kontekstissa.

    En suinkaan yritä väittää, etteikö pelaaminen voi olla etenkään yksittäiselle ihmiselle ongelma, mutta niin voivat myös lukemattomat muut asiat. Ollakseen oikeasti moraalipaniikin arvoinen asia pelaamisen tulisi olla tällä saralla merkittävästi ongelmallisempaa kuin muut ihmisten tyypillisesti tekemät asiat, ja nähdäkseni tämä ei todellakaan ole asiainlaita.

    Ja totta kai asioita voi pohtia, ja yleensä se jopa kannattaa.

    Comment by Mikki — August 3, 2011 @ 1312372383

  16. Jos olisin pelitutkija ja psykologi, lähtisin laadullisesti pitkäaikaisseurantatutkimaan henkilöitä, joilla on erityinen kiinnostus väkivaltapelejä kohtaan. Kyse on ajankäytöstä ja erityisen raaoista peleistä.

    Sotapelit sinänsä saattavat olla pelkkää strategiapohdiskelua, mutta pelit, joissa in FP ammutaan tai muuten tuhotaan muita ihmisiä / eläimiä eivät mielestäni voi olla epäilyksistä vapaita tutkittaessa empatiakyvyttömyyttä.

    Väkivaltapelit siis voisivat toimia indikaattorina ja suotimena sen suhteen, minkälaisia ihmisiä kannattaa tutkia. Jos ei vaikkapa 10 vuoteen näistä löydy verrokkiryhmiä enempää aggressivisesti tosielämässäkin käyttäytyviä ihmisiä, lienee uskottava ettei yhteyttä ole todellisen käytöksen ja väkivaltaviihteen kulutuksen välillä.

    Comment by Hanna — August 27, 2011 @ 1314450153

RSS feed for comments on this post.

Sorry, the comment form is closed at this time.

 


Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.