kahdenlaista häpeää

Fri Nov-5th-2010 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Entinen opettaja ja nykyinen kirjailija Aino Kontula kertoo Iltalehdessä, että koulukiusaamisen syy onkin se, että “lapset ovat liian tosikoita”. Tyylikästä! Uhrin syyttäminen on aina ensteksi ihailtava tempaus, etenkin kun uhri on lapsi ja syyllistäjä on ihminen, jonka pitäisi tietää paremmin.

Selvyyden vuoksi: En ole lukenut koko artikkelia, koska nettipuolella on riisuttu versio ja koko satsi on paperilehdessä. Tapoihini ei kuulu ostaa tällaisia roskajulkaisuja, joten on tietenkin mahdollista, että Kontula sanoo jotain pehmentävää tai fiksua. Teoriassa.

Joka tapauksessa verkkopuolella oleva juttu menee tähän malliin:

Kirjailijaksi ryhtynyt ex-opettaja uskoo, että koulukiusaaminen voi johtua myös kiusatusta eikä vain kiusaajasta.

– Tämä on arka asia, jota ei ole uskallettu lausua ääneen, koulumaailmaa kuvaavia kirjoja kirjoittanut entinen opettaja Aino Kontula sanoo Iltalehdelle.

Kontula kertoo huomanneensa, että kiusatuksi joutuvat helposti ne, jotka ovat hyvin herkkiä tai joilla on vaikeuksia ymmärtää huumoria.

– Tiedän lähipiiristäni lapsia, joita on kiusattu. Mielestäni tärkeä syy siihen ollut, että he ovat liian tosikoita. He ottavat heille sanonut asiat liian vakavasti eivätkä osaa vastata takaisin huumorilla.

Totta kai se voi johtua myös kiusatuista ainakin sillä tasolla, että kiusaaja haluaa aina tarttua johonkin. Joku on liian lyhyt, liian pitkä, liian laiha, liian lihava, liian fiksu, liian tyhmä, liian hauska, liian hiljainen, liian arka, liian tosikko, liian vittu olemassa…

Minua kiusattiin koulussa, mutten koskaan ollut varsinaisesti koulukiusattu. Tarkoitan tällä, ettei elämäni koskaan ollut sellaista jatkuvaa helvettiä, jossa pitää aina olla yksin ja jokainen välitunti on pelonsekaista ahdistusta. Minulla oli kavereita — ja sitä Kontulan peräänkuuluttamaa huumorintajuakin. Harrastin nörttijuttuja, kuten scifiä, sarjakuvia, tietokoneita (silloin tietokoneet olivat vielä “harrastus”, jotain mihin piti erikseen paneutua, jos halusi tajuta aiheesta mitään; nykyisin ne ovat itsestäänselvyys) ja roolipelejä, mutten todellakaan ollut mikään hikari — päin vastoin, koulu kiinnosti minua minimaalisen vähän.

Olin kuudennen luokan ja yläasteen Nöykkiön koulussa. Kuudes luokka ängettiin yhden vuoden ajaksi samaan tilaan yläasteen kanssa jostain syystä, jota en enää muista; jokin paikka oli kai remontissa, tai jotain. Tämä oli tietenkin siitä kivaa, että saimme olla pahnanpohjimmaisia kahden vuoden ajan.

Selkeästi minussa oli jotain, joka houkutteli paskapäitä puoleensa, koska sitä tapahtui useiden eri ihmisten toimesta — sellaisten, joilla ei ollut mitään tekemistä keskenään. En voi mitenkään tietää, mikä se mahtoi olla. Olin melko pullea penska. Otin myös helposti kierroksia. Osasin olla paha suustani, ja usein suu toimi ennen aivoja. Olin uusi oppilas uudessa koulussa, enkä tuntenut vielä ketään, joten olin vähän arka. Todennäköisintä on, että joku yksinkertaisesti ammuskeli väkijoukkoon koemielessä ja reagoin tavalla, jonka jonkun paskapään liskoaivot tulkitsivat tilaisuudeksi.

Kun lapsi joutuu yhden porukan silmätikuksi, muut liittyvät hyvin pian mukaan, koska a) muutkin tekevät sitä ja b) todistettavasti se on mahdollista. Ja sitä sitten käytettiin hyväksi, useilla eri tavoilla. Muun muassa näin, pari esimerkkiä mainitakseni:

  • Muutama yläasteelainen sai päähänsä hyvin pian saapumiseni jälkeen kutsua minua “säkiksi”, oletettavasti siksi, että olin paksu ja etenkin siksi, että päälläni oli pullottava takki. Tämä siis koostui siitä, että he seurasivat minua joka paikkaan kuukaudesta toiseen ja puhuivat minulle. “Hei, säkki. Mitä kuuluu, säkki? Huomenta, säkki. Mitäs teet tänään koulun jälkeen, säkki?” He olivat kahdeksannella tai yhdeksännellä, minä olin kuudennella. Ikäero oli musertava.
  • Noin tusinan verran tyyppejä kokoontui ympärilleni ringiksi. En muista, mitä se sanoivat, eikä sillä ole väliäkään, sillä jujuna oli, että takanani olevat sylkivät koko ajan selkääni. Oli ihan sama, mihin suuntaan käännyin, sillä takana oli aina lisää sylkijöitä. En voinut poistua, koska heitä oli liikaa.

En usein löydä itseäni tilanteista, joissa sanat pettävät minut, mutten oikein osaa kuvailla sitä nöyryytystä ja häpeää, jota tunsin näinä hetkinä (ja lukuisina muina). En voinut puolustaa itseäni mitenkään. Ei ollut mitään tapaa ratkaista näitä tilanteita — koko pointtihan on siinä, ettei tällaisen kohtelun kohteella ole mitään keinoja tai vaihtoehtoja. Sitä voi lähinnä tulla nöyryytetyksi, tai — jos murtuu tilanteessa ja alkaa itkemään tai muuten menettää malttinsa — sen lisäksi myös todistaa olevansa tyyppi, joka ei pärjää. Kukaan opettaja ei koskaan oikeasti puuttunut näihin tapahtumiin. Soo-soo-sormi heilui, joku sai ehkä vähän jälki-istuntoa, mutta mitään varsinaisia toimenpiteitä ei koskaan tehty. Toisaalta pyrin itse tekemään niistä mahdollisimman vähän numeroa. En juuri puhunut näistä asioista kotona, enkä edes kavereiden kanssa.

Silti: en halua liioitella näitä tapahtumia. Ne eivät olleet jokapäiväisiä, enkä kokenut, että minua kiusattaisiin koko ajan. Useimmat koulupäivät olivat mielestäni rauhallisia ja tylsiä, ja odotin vain, että pääsisin tekemään kavereiden kanssa mielenkiintoisempia asioita. Välitunneilla oli tyyppejä, joita vältin, mutta useimmiten sain olla rauhassa.

Mutta nämä asiat ovat silti jättäneet jälkensä. En ole puhunut niistä paljon, ja huomaan, että niistä kirjoittaminen tähän tuntuu varsin vaikealta. Ajatellessani niitä päiviä tunnen yhä nöyryytystä ja voimatonta raivoa. Sekö olikin ehkä minun omaa syytäni? Haistapa Aino vaikka pikkuinen paska, jooko?

Mutta vielä tärkeämpää on tämä: en myöskään voi väittää olevani pelkkä uhri, sillä olen ollut aidan toisellakin puolella. Samaan aikaan omassa kaveriporukassani oli yksi kaveri, joka oli selkeästi lyhyempi kuin muut ja vieläpä kotoisin Oulusta, joten tekosyistä ei ollut pulaa. Olimme hänelle aika paskamaisia. Se ei ollut väkivaltaista, eikä siihen liittynyt sylkemisen kaltaista fyysistä inhottavuutta, vaan kyse oli enemmänkin vittuilusta, vähättelystä ja “hauskoista” piloista. “Ookkonää Oulusta, pelekääkkönää polliisia? Ekkönää löydä reppuas vaikka on aika lähteä kotiin?”

Olimme näin jälkikäteen mietittynä kyseisen tyypin kanssa melko samanlaisia: hänelläkin oli terävä kieli ja vähän huono harkintakyky sen suhteen, milloin kannattaisi olla hiljaa. Jos panin hänet ahtaalle, hän osasi kyllä iskeä minuun samoilla sanoilla kuin ne, jotka kiusasivat minua, itse asiassa. Tilanne oli hiukan kieroutunut: häntä kiusattiin vakavammin muiden tyyppien toimesta, osittain niidenkin, jotka kiusasivat minua. Meillä oli jonkinlainen yhtenäinen linja heitä vastaan, mutta omissa oloissamme käännyimme toisiamme vastaan.

On varmasti totta, että hänen oma käytöksensä vaikutti omalta osaltaan hänen kohteluunsa, mutta — ja tämä on nyt se tärkeä osuus — se ei koskaan ollut hänen syynsä. Se oli tekosyy; todellinen syy oli siinä, että jonkun piti olla se kaveri, jonka kanssa muut saivat katsoa, kuinka pitkälle voi mennä ja millaista on olla se alistava osapuoli, ja tämä tyyppi nyt oli oman joukkomme nokkimisjärjestyksessämme niin alhaalla, että päätyi siihen tilaan. Kai se olisin yhtä hyvin voinut olla minä hänen sijastaan, mutta minkäs teet? Toisin kävi. Olen varma, että itse purin kokemaani päähänpotkintaa toiseen ihmiseen siitä yksinkertaisesta syystä, että voin. “Näin voi tehdä, minäkin kokeilen — vittu, täähän toimii, hallitsen tilannetta!” En usko, että tein sitä tietoisesti; se olisi vaatinut sellaista objektiivisuutta, jonka myötä halu tehdä sitä olisi kadonnut. Mutta jälkikäteen kuva on selkeä.

Se oli helppoa, koska muutkin tyypit porukassamme tekivät sitä. En aloittanut sitä, mutten myöskään koskaan tehnyt mitään lopettaakseni sitä. Sillä ei ollut koskaan mitään oikeita seurauksia. Kukaan opettaja ei puuttunut siihen (ei niin, että olisimme tehneet sitä liian avoimesti). Tuntiakaan en viettänyt jälki-istunnossa. Tuntui siltä, että ainoa syy välttää tällaista perseilyä oli huono omatunto, ja se on harvoin tehokas rajoite. Mitä se kertoo siitä, miten näihin asioihin suhtauduttiin — ja suhtaudutaan vieläkin?

En yritä oikeuttaa tätä, se oli vastenmielistä ja hävettävää. Mutta se ei silti ollut mustavalkoista, sillä mehän olimme kavereita. Tilanne oli vähän kummallinen ja kertoo paljon siitä, miten kieroutunut ja outo lasten maailmankuva on. Usein puuhailimme juttuja yhdessä. Meillä oli hauskaa ja viihdyimme, sovimme riidat. Sitä en itse tehnyt koskaan omien kiusaajieni kanssa, koska heidän kanssaan en ollut millään tasolla kaveri. Kaverisuhde väritti inhottaviakin hetkiä — tietyllä tasolla se kuitenkin oli olevinaan jonkinlaista toverihenkistä hevosenleikkiä, ja sen vuoksi pysyimme väleissä.

Mutta mitenkään reilua se ei ollut, sillä joinain päivinä hän ei voinut sanoa tai tehdä mitään välttääkseen piikittelyä. Kyse ei ollut siitä, että hän olisi ollut liian tosikko tai kykenemätön huumoriin, sillä paska kohtelu ei aiheutunut siitä, mitä hän teki. Se ei ollut hänen syytään.

Tämänkin kirjoittaminen on vaikeaa, koska hävettää niin vitusti. Hävetti jo silloin… ja varmaan hävetti omiakin kiusaajiani, uskoisin. Se nyt ei vain riitä.

Tästä on tietenkin jo varsin pitkä aika. Lapsena jokainen meistä on ääliö ja käyttäytyy sen mukaisesti, tavalla tai toisella. Emme ole nykyisin tekemisissä keskenämme, mutta se ei onneksi johdu siitä, että olisimme huonoissa väleissä. Hänestä kasvoi (minua pidempi!) fiksulta tuntuva kaveri, johon olen törmäillyt välillä ihan mukavissa juttelumerkeissä, joskin viime kerrasta on jo aikaa. Hän, kuten minäkin, kasvoi aikuiseksi ja sai asioihin uutta, realistisempaa ja järkevämpää perspektiiviä. Eikä hänkään — tietääkseni — joutunut niin kovan höykytyksen kohteeksi, ettei olisi selvinnyt siitä. Mutta luulen, että se jätti häneen jonkinlaiset jäljet. Tämä ei ole pelkkää spekulaatiota, sillä keskustelimme asiasta hieman. Oli kuitenkin mukavaa, ettei mukana ollut katkeruutta.

Se johtuu ehkä siitä, ettei kumpikaan meistä ollut oikeasti todella koulukiusattu, sillä meille se oli kaikesta huolimatta enemmän poikkeus kuin sääntö. Me emme olleet yksin jatkuvan ahdistuksen edessä ja hirvittävän henkisen ja fyysisen paineen alla — sen, että joka päivä koulussa pitää aktiivisesti pelätä, tuleeko turpaan, tai nöyryytetäänkö taas julkisesti, tai onko taas kaikkien naurunaiheena ja silmätikkuna. Siihen liittyy läheisesti vahva tietoisuus siitä, että mikään — mikään — ei auta. Sellainen tilanne ei ole kiusattavan hallinnassa, ja on kaikin puolin typerää ja loukkaavaa antaa ymmärtää, että oma asenne voisi muuttaa tilanteen.

Minusta on masentavaa ja ahdistavaa, että Kontula — siis entinen opettaja, herran tähden — on aseistautunut tällaisilla asenteilla. Se kielii syvästä ymmärtämättömyydestä sekä lasten psykologian että lasten välisten voimasuhteiden dynamiikan suhteen, ja juuri tällainen typerä hymistely mahdollistaa omalta osaltaan sen, että jotkut lapset syrjäytyvät täysin. Lapset ovat tietämättömiä ja kärsivät erityisesti täydellisestä suhteellisuudentajun puutteesta, mutta aikuisilla ei lähtökohtaisesti ole sellaista tekosyytä.

“Ryhdistäytykää nyt vaan, kyllä se siitä sitten sutviutuu!”

Ei sutviudu.


40 Comments

  1. Helvetin hyvä kirjoitus. Itse olen siinä “koulukiusattu ja rankasti, eikä kukaan oikeasti tehnyt kunnolla mitään sen estämiseksi”-kastissa ja kaikkein pahinta…

    …myös opettajat osallistuivat tähän höykkyyttämiseen ala-asteella. Rehtorin muijaa myöden.

    Vain ja ainoastaan sen takia, että parikymmentä vuotta aiemmin sukuni nosti äläkän siitä, millainen mulkero tämä nyt-rehtori oli ja veti tapauksen sellaisille tahoille asti, että ukko sai melkein potkut opettajan virastaan.

    Jep! 100% omaa syytäni, mitäs synnyin ja asuin pikkupaikkakunnalla! Koulun vaihtaminenkaan ei oikein olisi onnistunut. Kaksitoista. Vuotta. Helvettiä.

    Jälkiä? Keskivaikea depressio. PSTD. Tukku muita psyykkisiä oireita. Lisävivahteena stressistä syntynyt paksusuolen ärtymä (tai kuten engelsmannit sanoopi, IBS).

    You see me now a veteran of a thousand psychic wars
    My energy’s spent at last
    And my armor is destroyed
    I have used up all my weapons and
    I’m helpless and bereaved
    Wounds are all I’m made of
    Did I hear you say that this is victory?

    Kiitti vitusti, mulkerot. Etenkin opettajat, joiden olisi pitänyt ymmärtää paremmin.

    Comment by Skiriki — November 5, 2010 @ 1288979385

  2. Toivoisin kovasti, että kaikki pikkupaikkakunnilla kärsivät nuoret ihmiset tajuaisivat, että niissä on kuitenkin se hyvä puoli, että sieltä voi aina muuttaa pois johonkin kaupunkiin oikeiden ihmisten pariin. Tiedän, että se on laiha lohtu, mutta ainakin se on jotain — ja usein enemmän kuin siinä tilanteessa olevilla on.

    Ja kas, unohdin näemmä linkin alkuperäiseen artikkeliin, nyt sekin on siellä.

    Comment by Mikki — November 5, 2010 @ 1288979947

  3. Luulisin että tuo Kontulan asenne juontaa yleisesti opettajanhuoneiden asenteista – “ei meidän koulussamme”. Jotenkin tuntuu, näin jälkeenpäin myös itse sijaisena toimineena, että koetaan kiusaamisen olevan jotenkin oman alan ulkopuolella, myös ala-asteella. Oli ahdistavaa kuulla lapsilta spontaanisti kokemuksista, joita he eivät voineet kertoa opettajille tai vanhemmilleen – ja olin kuitenkin opettamassa kutakin luokkaa korkeintaan viikon verran.

    Vihaksi pistää, koko paska.

    Comment by Tsorro — November 5, 2010 @ 1288981272

  4. Näinpä.

    – M

    Comment by Markus — November 5, 2010 @ 1288983815

  5. Kiitos taas, osui ja upposi. On tullut mietittyä toisinaan, millaiset kustannukset yhteiskunnalle lopulta syntyy kiusaamisen jättämien jälkien paikkailusta ja sen aiheuttamasta syrjäytymisestä. Itsekään en joutunut koskaan tosissaan vakavasti kiusatuksi, mutta pelkästään sen suhteellisen vähäisenkin vittuilun ja syrjimisen jälkien paikkailussa ja jonkinlaisen itsetunnon rakentamisessa on kulunut kivasti aikaa vielä aikuisiälläkin.

    Comment by Ninni — November 5, 2010 @ 1288985084

  6. Tuon jutun kommentointia lukiessa on pikkaisen ihan ärsyttänyt, että tämä “Kaikkikääntyy paremmaksi”-kampanja on vähän niinkuin LGBT-ihmisten oma juttu.

    Hitto kun sille olisi tarvetta ihan kaikkien seksuaalisten suuntausten edustajien suunnalla.

    Jokin osa liskoaivoista sanoo, että on jotenkin vähemmän noloa tulla kiusatuksi koska on homo kuin jostain muusta syystä.

    Comment by Jarmo Puskala — November 5, 2010 @ 1288986203

  7. Kiitos Mikki hienosta kirjoituksesta taas kerran!

    Mun kouluaikana opettajien vastaukset olivat juurikin tuota Kontulan tasoa. Yksi poika otti mut silmätikukseen, työnsi pää edellä jäätyneeseen betonirenkaaseen jonka keskellä oli jäätyneitä kiviä, hakkasi, uhkaili,poltti mun polkupyörän ja muuta “pientä”. Ilmeisesti siksi että sen kotona oli vaikeaa, mun mutsi oli sossu ja mä olin siinä vaiheessa aika normaalin itsetunnon omava lapsi joka ei ottanut paskaa vastaan keltä vaan vaan sanoi takaisin. Opin juoksemaan karkuun nopeasti, olemaan hiljaa ja poissa näkyvistä.

    4-5 luokilla ja yläasteella setti muuttui – kiusaajiksi siirtyivät sekä joukko häirikkö-poikia jotka nimittelivät ja seurailivat ja rikkoivat kamoja, että joukko kovistyttöjä. Ne jätkät olivat ärsyttäviä idiotteeja, joista pääsin ysiluokalla eroon, ja pelosta ja rikkinäisistä kamoista huolimatta sitä oli jokseenkin helpompi kestää.

    Mutta ne kovistytöt! oijoi. vaikka pojilta sain turpaani ja pelkäsin, niin se millä mun itsetunto murskattiin oli se toisten tyttöjen kiusaaminen.

    “et voi voittaa” on suosittu strategia: tullaan “muka mukavana” paikalle ja kysytään jotain harmitonta kuten mitä tykkäät mun paidast tjsp.

    jos et vastaa – olet idiotti koska et vastaa, olet epäkohtelias yms.

    Jos vastaat – mitä tahansa se onkin se on väärin ja kännetään vastaajaa itseään vastaan.

    Jos sanot “et ihan kiva” – joko kysymyshän ei *mitenkään* ollut sinulle osoitettu – ääliö!, tai “sulla niin ei ole mitään makua täähän on hirveä!” “etkai sä luule et mua oikeasti kinnostaa mitä joku idiotti (ruma, tyhmä, yms) niikuin sä ajattelet?”

    jos vastaat et et tykkää – olet loukannut heitä ja saat todennäköisetsi turpaasi.

    jos vastaat et “ihan niikuin sua oikeasti kiinnostaisi” olet epäluuloinen ja idiotti ja pilannut mahdolisuutesi et ehkä meistäkin vois joskus tulla ystäviä!!! (yeah right) ja tästä kerrotaan kaikille et ihan vainoharhainen ja inhottava ja toi luulee olevansa *parempi* kun muut. (jne)

    tätä, yhdistettynä jatkuvaan poissulkemiseen, vittuiluun, ivaamiseen joka kohdistui ulkonäköön, harrastuksiin, koulumenestykseen, ja kaikeen muuhunkin. ja tätä tekivät sekä kilttien tyttöjen rinki johon en kullunut kun en ollut tarpeeksi hyvä koulussa ja kovistytöt, koska olin liian kiltti.

    Jos törmään naissosiaalisessa tilanteessa bitchyihin kommenentteihin vieläkin, niin näen punaista sekunneissa.

    ja mä olin tavallisesta perheestä, ihan tavallinen keskinkertaisen koulumenestyksen omaava ihan kohtuu nätti, kohtuu hiljainen kohtuu puhelias tyttö.

    voin sanoa ettei siinä huumorintaju ja “annat niitten olla vaan” paljon lohduta.

    Comment by Sarrig — November 5, 2010 @ 1288986570

  8. […] This post was mentioned on Twitter by Timo Vuorensola and Juha Autero, J H. J H said: Koulukiusatut lapset ovat liian tosikkoja, terveisin entinen opettaja: http://bit.ly/dCrv7h […]

    Pingback by Tweets that mention Fun Pastimes for Stupid Children » kahdenlaista häpeää -- Topsy.com — November 5, 2010 @ 1288987342

  9. Erinomainen kirjoitus, kiitos tästä.

    Aino Kontula olettaa nyt, että kouluikäiset lapset osaisivat käsitellä tuollaisia tilanteita kuten aikuiset. Eiväthän ne osaa. Läheskään kaikki aikuisetkaan eivät osaa käsitellä ongelmatilanteita kuten aikuisten pitäisi.

    Itse olen ollut ehkä siinä suhteessa samassa tilanteessa, että minua kiusattiin koulussa, mutta en silti koe olleeni varsinaisesti koulukiusattu. Homma oli enemmän satunnaista ja erittäin harvoin fyysistä.

    Myönnän myös olleeni ehdottomasti tosikko, olen sitä edelleen. Ainon mukaan minun olisi pitänyt siis tuolloin muuttaa itseäni toisenlaiseksi, vähemmän tosikoksi. Persoonallisuuteni on siis vääränlainen. Kiitos kun kerroit, Aino. Tämä auttaakin minua valtavasti.

    Comment by Jokivaris — November 5, 2010 @ 1288988635

  10. Ja vielä.

    Seurataanpa Ainon logiikkaa vähän pidemmällä. Jos nyt joku, vaikkapa entinen koulukiusattu, vetää kunnolla herneen nenään Ainon idioottimaisesta hymistelystä, ja menee hakkaamaan Ainon, niin sehän on sitten Ainon oma vika. Mitäs oli tuollainen.

    Onneksi tuo on edes entinen opettaja. Toivoa sopii että Ainon tilalla lasten kanssa touhuaa nykyään joku jonka suhteellisuudentajusta on vielä edes osa tallella.

    Comment by Jokivaris — November 5, 2010 @ 1288989672

  11. Pitää tehdä selväksi, että kiusaaminen on aina väärin ja kiusatut eivät ole syyllisiä.

    Vanhempien kannattaa silti opettaa lapsensa vähemmän tosikoiksi ja olemaan ottamatta hernettä nenään siitä, jos joku yrittää piikitellä. Parempi joko lyödä se vitsiksi tai asettua koko homman yläpuolelle. Tämäkään ei aina auta, mutta tämän osaaminen pienentää kiusaamistodennäköisyyttä ja auttaa myös muissa ihmissuhdeasioissa, ainahan tulee tilanteita, joissa joillain on tapana vetää herne nenään, ja se ei yleensä ole hyvä ratkaisu. Kannella voi piikittelystä silloinkin, kun ei ole vetänyt siitä hernettä nenään.

    Comment by art — November 5, 2010 @ 1288989863

  12. Olen sanonut tämän toisissa yhteyksissä ennenkin, mutta pahinta, ihan selvästi absoluuttisesti pahinta koulukiusaushelvetissä oli se, että tiesin, että koulun aikuiset tiesivät, mutta *silti kukaan ei tehnyt mitään*. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, mikä tästä syntyy, “epätoivokin” vaatisi sitä, että olisi jonkunlainen käsitys maailmasta, johon toivo kuuluu. Toisten lasten käytöstä on vielä helppo ymmärtää ja puolustaa ymmärtämättömyydellä ja ääliöydellä ja ajatella, että se nyt kuuluu tähän luokkaan, mutta kun aikuiset liittyvät hiljaisen hyväksymisen piiriin, tilanne on aika eri.

    Silti, ennen kuin lytätään tämä Aino Kontula ihan kokonaan, muistetaanks kaikki, että iltalehdet on tunnettuja siitä, että ne siteeraa ihmisiä niin, että saavat toiset ihmiset pöyristymään.

    Comment by Janka — November 5, 2010 @ 1288990439

  13. Peesaan Jankan jälkimmäistä kommenttia Iltis-uutisoinnista. Epäilen, että toimittajan Honkamaan sensaatiomielisyys näkyy tekstissä enemmän kuin Kontulan mahdollinen mielipide.

    Silti, helvetin hyvä teksti siitä, miksi tuollaisia näkemyksiä on syytä kvalifioida raskaasti, jos niitä aikoo julkisesti laukoa.

    Comment by Susi — November 5, 2010 @ 1288991855

  14. Ihan selvyyden vuoksi: kirjoitukseni pääasiallinen tarkoitus ei ole dissata Kontulaa. (Ei suinkaan olisi ensimmäinen kerta, kun kirjoitan sellaisen pätkän, mutta tämä ei nyt ollut kuitenkaan ihan siltä sektorilta.)

    Comment by Mikki — November 5, 2010 @ 1288992010

  15. Jotta jutun alkuperäinen lähde ei unohtuisi, Kontulaahan on *alun perin* haastateltu tästä aiheesta siis Meidän Perhe -lehteen, ei kumpaankaan iltapäivälehteen.

    Comment by Irma — November 5, 2010 @ 1288999268

  16. Voisiko olla niin, että opettajat katsovat läpi sormien / kieltävät kiusaamisen olemassaolon siksi, ettei tarvitsisi puuttua? Kyllä se ohi menee jne. Miten kukaan oikeasti voi kuvitella, että yksi välituntivalvoja kykenisi valvomaan koko koulupihan tapahtumia?

    Comment by Äite — November 5, 2010 @ 1289000567

  17. Varmasti on juurikin niin, että moni ei halua puuttua tai huomata — jos huomaisi, sitten pitäisi jo vähän kantaa vastuutakin, ja se on erityisen vaikeaa silloin, kun asiaan ei ole helppoja ratkaisuja… tai ehkei edes vaikeita.

    Mutta kyse ei minusta ole siitä, että opettajilta voitaisiin edellyttää jonkinlaista superkykyä havaita ja estää kiusaaminen aina. Se on realistisesti ajateltuna aika kohtuuton vaatimus. Sen sijaan mielestäni voidaan ja pitää edellyttää, että silloin kun kiusaamiseen törmätään, sitä ei jätetä huomiotta tai vähätellä, eikä sitä ainakaan hyväksytä hiljaa tai tueta.

    Comment by Mikki — November 6, 2010 @ 1289004245

  18. Kiitos tästä.

    Itse olin ensimmäisellä ja toisella luokalla käsittääkseni varsin villi ja todennäköisesti (en oikeasti muista) olen kiusannut silloin jotakuta. Kun kolmannelle menin uuteen kouluun, tilanne kääntyi täysin päälaelleen, ja minusta tuli lyhyessä ajassa syrjinnän ja kiusaamisen kautta hiljainen, epävarma ja epäsosiaalinen. Olin viisasteleva ja pikkuvanha sekä, kauhistus, uskovaisesta perheestä, joten tekosyitä kyllä riitti. Enimmäkseen kyse oli nimittelystä, osoittelusta, ulossulkemisesta, nauramisesta ja sen sellaisesta. Turpaan muistan saaneeni vain kerran, ja jostain syystä minulle on jäänyt muistikuva että ansaitsin sen sanomalla jotain pahasti. Tiedostin epämääräisesti jo silloin, että monien kiusaajien kotona ei asiat olleet kovin hyvin.

    (Sivumainintana, uskonnosta tulee lapselle hieno no-win -tilanne. On selvää, että jos tunnustan olevani uskovainen (lapsena!), siitä kiusataan, mutta jos ei tunnusta, kieltää vapahtajansa. Siinähän sitä sitten tuskailemaan joudunko helvettiin kun en halua tulla kiusatuksi.)

    Tunnen olleeni “ihan oikeasti” kiusattu, vaikka tilanteeni oli vähän samanlainen kuin Mikillä: tilanteeni ei ollut pahin mahdollinen koska minua “alempana” oli joku vielä enemmän kiusattu. Olin hänen kanssaan enimmäkseen (lähes ainoa) kaveri, mutta käännyin välittömästi häntä vastaan jos sen avulla pystyin välttämään oman kiusaamiseni. Hän joutui hieman ennen ylä-astetta jonnekin, mielisairaalaan kenties, minulle ei koskaan selvinnyt. Vieläkin ahdistaa kun ajattelen asiaa.

    Selvisin luultavasti juurikin sillä ajatuksella, että nuo ovat ääliöitä ja olen itse fiksumpi ja parempi – en tiedä mitä olisin tehnyt jos olisin ajatellut aikuisten tietävän mutta olevan välittämättä.

    On selvää, että lapsi voi pärjätä paremmin jos hänellä on taitoja (huumorintajua, asennetta, sanavalmiutta) selvitä koettelevasta kiusoittelusta joka voi muodostua kiusaamiseksi. On yhtä lailla selvää, että jos lapsella ei näitä taitoja ole, se ei tee kiusaamisesta hänen vikaansa.

    Comment by J — November 6, 2010 @ 1289016850

  19. Meille tulee Meidän Perhe ja luin jutun. Ilmeisesti MP halusi puheenaiheeksi hieman Kiesi-kohun tapaan? Vaikea keksiä muuta syytä. Juttu on täysin lehden brändin ulkopuolella. Suuttumus oli meilläkin ensireaktio. Mutta ehkä siihen nyt jo sekoittuu hieman sääliä opettajia kohtaan. Vaikea aihe, enkä näe että tämän tyyppiset ulostukset helpottaa sen käsittelyä. Mikin teksti tosi hyvä ja sen pointit voisi ottaa palautteen kärjeksi MP:lle. Heillä on myös FB sivu. *vinks*

    Comment by Sampsa Koskenalho — November 6, 2010 @ 1289037837

  20. Pakko kommentoida aihetta näin aineenopettajaksi opiskelevan näkökulmasta.

    Kyseessä on yksi tulevalla urallani ehdottomasti pelottavimmista asioista. Mitä tehdä sitten kun (ei siis jos) eteen tulee selkeä kiusaustapaus? Miettikääpä itsekin hetki. Ja sitten vielä toinenkin hetki.

    Opettajan aseet tälläiseen toimintaan puuttumiseksi ovat vähäiset ja heiveröiset ongelman suuruuteen nähden. Keskustele asianosaisten kanssa, jos ei onnistu tuo mukaan ylempiä tahoja, eli vanhempia, koulun rehtoria jne. ja jos tämäkään ei tepsi niin nosta kädet pystyyn ja antaudu. Tarinoita ja varoittavia esimerkkejä on opinnoissa viljelty jo useita: Kiusaajaa ei kiinnosta pätkääkään opettajan sanomiset, eikä sallituilla rangaistusmenetelmillä (jälki-istunnot ja puhuttelut) ole mitään vaikutusta. Vanhemmat eivät suostu uskomaan heidän piltistään yhden ainutta pahaa sanaa, edes vaikka samassa huoneessa istuvat sekä kiusaaja, kiusattu että molempien vanhemmat, ja kiusattu on vedet silmissä kertonut itseensä kohdistuneesta väkivallasta jonka opettaja on vahvistanut todeksi.

    Niinkuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi hankaluuksia, ei kiusaaja(t) useinkaan ole täydellinen idiootti, eli siis räikein kiusaaminen tapahtuu siellä missä kukaan ei näe eikä kuule. Opettajan työtunnista 45min kuluu opetustilanteessa ja 14min siivoten edellisen tunnin jälkiä ja valmistautuen seuraavaan. Jos kiusaaminen tapahtuu vessassa, roskakatoksessa, koulurakennuksen takana, tyhjässä luokassa tai vaikkapa otolliseen aikaan koulun käytävällä, ei opettajalla ole mitään mahdollisuutta havaita tilannetta tai puuttua siihen. Tunnilla tapahtuvaan kiusaamiseenhan tietenkin puututaan aina, mutta kun ne ovat vain jäävuoren huippu, niin fiilikseksi jää että saakohan tässä mitään aikaan.

    Opettaja on usein viimeinen joka kiusaamisesta saa tietää, ja ensimmäinen jonka siihen pitäisi puuttua, edustaahan hän aikuisuutta ja järkeä koulussa.

    ps. Jotta lukijalle ei jäisi tässä sellainen kuva, että siellä kovasti puolustellaan itseään ettei sitten tarvitse töissä tuntea oloaan niin pahaksi, niin haluaisin huomauttaa että olen ollut itse koulukiusattu. Kiusaaminen on ollut teholuokkaa ruuvataan polkupyörän eturengas auki niin että kotimatkalla se irtoaa ja pääset sairaalareissulle, tai demonstroidaan miten poliisitkin Copsissa käyttävät taskulamppujaan pieksämällä minut isohkolla Maglitellä. Joten omakohtaistakin kokemusta löytyy, ja siksi tämä niin ahdistava aihe onkin. Tiedostan vakavuuden, ja olo tuntuu valitettavan voimattomalta sen parantamisen suhteen.

    Comment by Tuleva aineenopettaja — November 6, 2010 @ 1289038409

  21. Pirun hyvä teksti. Kiitos <3

    Kaiutan myös Sarrigia; se millä itsetunto murskattiin oli se toisten tyttöjen kiusaaminen.

    Comment by Seanna — November 6, 2010 @ 1289047237

  22. Ymmärrän hyvin sen, kuinka vaikeaa asialle on tehdä mitään, Tuleva aineenopettaja. Ei ole millään tasolla kohtuullista vaatia, että opettajat heilauttavat jonkinlaista taikasauvaa, jolla kusipäistä tulee asiallisia ihmisiä — se nyt ei vain ole realistista.

    Musta aika monessa täälläkin nähdyssä kommentissa (ja tämän kirjoituksen seurauksena syntyneessä tosielämän keskustelussa, johon olen päätynyt) on kuitenkin usein nähty tietty yhteinen nuotti — se, etteivät opettajat (tai muut aikuiset) ole välittäneet tai puuttuneet asiaan millään tavalla. Pahimmissa tapauksissa opettajat ovat joko vähätelleet kiusaamista, kieltäneet sen olemassaolon kokonaan tai jopa itse osallistuneet siihen. Tämän vaikutus siihen, miltä kiusatusta tuntuu ulottuu tajuttoman syvälle. Tuskin on liioittelua, että aikuisten asenne ja ulosanti määrittelee hyvin pitkälle sen, tuntuuko lapsesta siltä, että koulu on paskaa, vai siltä, että koko maailma on paskaa.

    Opettajalta ei voi vaatia, että hän ratkaisee koko ongelman, mutta sen voi, että hän silti yrittää tosissaan… vaikka tietää, miten vaikeaa tai epätodennäköistä se on. Ja tiedän, että se on hiton iso vaatimus niin käytännön tasolla kuin henkisestikin, mutten oikein näe järkeviä vaihtoehtoja. Se on yksi niistä syistä, miksi uskon, että yhteiskunnallisesti opettajat — erityisesti peruskoulun opettajat — ovat yksi kaikkein tärkeimmistä ja aliarvostetuimmista ammattikunnista.

    Comment by Mikki — November 6, 2010 @ 1289048644

  23. Kiitokset hienosta kirjoituksesta. Pakottaa miettimään ja muistelemaan omia kokemuksiaan, jotka on survonut jonnekin mielen sopukkaan ja joita ei koskaan ole oikeasti käsitellyt.

    Ehkä omalla kohdallani harvojen kiusaamiseen puuttuneiden opettajien suurin vaikutus oli toivo, johon Jankakin viittasi. Tunne siitä, että joku oikeasti välittää ja yrittää tehdä jotain. Joukkoterrorismi ruokkii itseään uhrin toivottomuudella. Uhri passivoituu, kun huomaa, että mikään ei auta. Jos sen sijaan kiusattu jonkin virikkeen pohjalta ryhtyy aktiivisesti ja laaja-alaisesti puolustautumaan, saattaa tilanne muuttua äkkiä. Minun kiusaamiseni loppui ainakin siihen, kun opin itse taistelemaan vastaan.

    Varmasti oma tilanteeni tosin ei ollut niin epätoivoinen kuin joillain kommentoineilla. Kiusaajani olivat vain vesipäitä, joiden piti ohjata alistamisviettiään jonnekin. He olivat kuitenkin aika laiskoja eivätkä jaksaneet aktiivisesti jatkaa toimintaansa, kun se merkittävästi vaikeutui. Uskon, että nimenomaan toivo on tärkein asia, jonka kiusatulle voi antaa. Syvimpiä haavoja minulle ei jättänyt itse nöyryyttäminen, vaan avuttomuuden tunne, joka siitä seurasi.

    Comment by Taneli — November 6, 2010 @ 1289052640

  24. Jep, kiitos tästä. Minäkin koen olevani koulukiusattu, mutta onneksi oli sentään koulun ulkopuolella kavereita.

    Ja ison kaupungin lähiössäkin saa samojan ongelmia kuin pikkukaupungeissa. Onneksi tajusin, että voin lähteä lukioon muualle.

    Sitten vajaa kymmenen vuotta myöhemmin menin luokkakokoukseen. Mielenkiintoista oli se, kuinka osa oli edelleen samoissa rooleissa. Osa sitten taas ei. Pahimmat kiusaajat olivat jotenkin, no, tyytymättömän oloisia ja kuuluivat ajautuneen ilman enempiä suunnitelmia. Sain tiettyä tyydytystä, kun minulla oli asiat jo silloin varsin hyvin, mutta vähän kävi sääliksi joitakuita.

    Enpä sittemmin ole lähes ketään tavannut. Lähdinkin ajoissa, ennen jatkoja, kun kaikki tärkeä oli tullut puhutuksi.

    Mutta toki mietin taas, mitä itse pitää vanhempana tehdä, jos lasta kiusataan. :/

    Comment by Pare — November 6, 2010 @ 1289057112

  25. Näköjään Meidän Perheen toimitus kommentoi tuota:

    Kiusaaminen kiihdyttää tunteita

    Opettaja Aino Kontulan haastattelu kiusaamisesta on aiheuttanut keskusteluvyöryn. Hän kehottaa marraskuun Meidän Perhe -lehdessä kiusattuja katsomaan peiliin.

    Aino Kontula kirjoitti omasta näkökulmastaan kirjassa Opettajan selviytymisoppi. Meidän Perhe lehti teki hänestä haastattelun, koska lukijoiden on tärkeä saada tietoa siitä, kuinka monenlaisia mielipiteitä kiusaamisen taustalla on.

    Comment by Kari Hurtta — November 6, 2010 @ 1289058539

  26. En ole lukenut Meidän Perhe -juttua, joten en osaa kauheasti ottaa siihen kantaa, mutta aion nyt ehkä hiukan uhkarohkeasti olettaa, että tiedän suunnilleen, mitä siinä sanotaan. Minusta tällaisten… sanotaan nyt vaikka taantumuksellisten näkemysten esiin tuominen on vähän kurjaa, mutta siitä huolimatta ehkä tärkeää, koska se selventää ja paljastaa hyvin niitä asenteita, jotka omalta osaltaan joko luovat näitä ongelmia, tai ainakin pahentavat niitä.

    Comment by Mikki — November 6, 2010 @ 1289059727

  27. Hei vain! Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua. Suosittelen teitä katsomaan virolaisen elokuvan Klaas. Se on todella laadukas elokuva ja antaa raadollisen kuvan kiusaamisesta nykypäivän yläkoulussa. Pohjautuu Columbian kouluampumistapaukseen.

    Comment by Raato — November 6, 2010 @ 1289061587

  28. The Class, Ohjaaja: Ilmar Raag – DVD nyt saatavilla
    http://www.moviemail-online.co.uk/film/55286/The-Class-Raag-2007/

    Tämä haastattelu on mentaalisesti samaa maata kuin KIVA KOULU -projekti, jossa opettajien täytyy toimia kiusaajien mielenrauhan varmistamiseksi: kiusautut pakotetaan antamaan anteeksi kiusaajille, jotka eivät saa mitään rangaistusta “reilussa hengessä”.

    Kiusattuja painostetaan myös olemaan tekemättä rikosilmoitusta “koulun työilmapiirin parhaaksi”.

    Sosiopaatin huoneentaulu:
    http://finnsanity.blogspot.com/2008/11/psykopaatti-psykologia.html

    Comment by Arhi Kuittinen Finnsanity-blogi — November 6, 2010 @ 1289066549

  29. Ei lapsi voi muuttaa toiseen kaupunkiin. Esim. minun perhe oli ns. varallisesti P.A. Yritä siinä sitten mennä toiseen kaupunkiin. Työtkin varmaan infrastrukturoi itsensä uusiksi.

    Comment by Tuomoh — November 6, 2010 @ 1289069504

  30. Minäkin olen päässyt sukeltamaan syvälle koulukiusaamisen maailmaan. Minua kiusattiin 10-vuotiaasta 16-vuotiaaseen asti koulussa. Ennen tätä ja tämän jälkeen olin normaalien/suosittujen joukossa. Mitä tästä jäi käteen? Oppi, ettei keneenkään voi luottaa.

    Tädille kertoessani, hän totesi kaikkia kiusattavan, “ei koulussa kuulukaan kavereita olla, sinne mennään oppimaan.” Isäni on edelleen sitä mieltä, että otan vain asiat liian herkästi. On totta, en ole hänelle kertonut rajumpia tarinoita, koska en yksinkertaisesti uskonut/usko siitä olevan mitään hyötyä. Korkeintaan se olisi järkyttänyt turhaan. Sisko oli yksi kiusaajista, oikeastaan se, joka aloitti koko koulukiusaamisen, johon osallistui lähes koko koulu. (Yläasteelle siirtyessäni ala-asteelaiset mm. sylkivät kotimatkalla silmään. Voisiko puhua siis useamman koulun kiusaamisesta?)
    Opettaja oli myös touhussa mukana. Hän tiesi, mitä tapahtui, hän ei välittänyt. Siirsi minut välillä toiselle luokalle, saadakseen olla katsomatta minua. Sanoi, “olisi kamalaa, jos olisit tyttäreni.” Hänelle tosin osasin vastata, “niin minustakin.” Muille en kyennyt vastaamaan. En edelleenkään kykene reagoimaan, kun minua kiusataan.

    Se, että olen elossa, johtuu täysin siitä, että teininä epäonnistuin itseni tappamisessa, yritystä kyllä löytyi. (ja siitäkin minua kiusattiin.)
    Lienee kuitenkin hyvä, että epäonnistuin. Nyt voin auttaa muita, mikäli en ole lukossa mahdollisesta kiusaamisesta. (Niille, joiden mielestä asiat unohtuvat pian seuraamuksetta: olen aikuinen, itsenäisesti toimeentuleva henkilö, joka edelleen odottaa seuraavaa iskua – fyysista ja verbaalista.)

    Tuleville/jo-oleville opettajille:
    Mikäli ette pysty lopettamaan kiusaamista, opettakaa kiusatulle, kuinka kiusaamiseen reagoidaan. Kertokaa heille, että he kokevat vääryyttä. Osoittakaa heille, että heistäkin edes joku välittää.
    Kaikki ihmiset ovat välittämisen, rakastamisen arvoisia – kaikki teot eivät.

    Comment by Hän — November 6, 2010 @ 1289081711

  31. Kaikessa kiusaamiskeskustelussa on oletuksena, että koululaitos on ja pysyy. Kouluun on siis pakko mennä, mutta koulussa tehtävillä muutoksilla (KiVa Koulu jne.) kiusaamista voidaan muka torjua. Kiusaamiseen olisi helppo ratkaisu: ennaltaehkäisy. Ei koulua, ei kiusaamista. Peruskoulu ei ole se ainoa oikea tapa sivistää kansakuntamme toivoja. Nykytekniikka mahdollistaisi vaikka etäopetuksen.
    Koulunkäyntiä puolustetaan sillä, että se muka opettaisi lapsille sosiaalisia taitoja. Miten järkevää on laittaa lapsi käymään läpi keskitysleiriä vastaavaa helvettiä ? Mitä lapsi oppii ollessaan keskitysleirivankina ?
    http://kiusatunvastaisku.blogspot.com/2010/10/valkoinen-raivo-ii.html

    Ohjeita kiusatulle löytyy tuolta:
    http://kiusatunvastaisku.blogspot.com/p/ohjeita-kiusatulle.html

    Comment by atm-omega — November 8, 2010 @ 1289234105

  32. En itse lähtisi ihan hirveän hanakasti toitottamaan minkään koti- tai etäopetusmeiningin puolesta ainakaan pääasiallisena opetusmetodina. Siihen on useita syitä, mutta oleellisin on hiukan kärjistettynä tämä: jos kaikki lapset pidetään tynnyrissä, saadaan sukupolven verran tynnyrissä kasvaneita lapsia. Kun varsinainen yhteiskunta kuitenkaan ei oikeasti ole siellä tynnyrissä, minun on vaikea nähdä, miten tämä ei loisi isompia ongelmia — mukaan lukien juurikin kiusaamisongelmia. Jos perustavanlaatuisia sosiaalisia taitoja ei opi lapsena, niiden oppiminen aikuisena on aivan tajuttoman vaikeaa.

    Ja tiedän, tiedän — mitä sosiaalisia taitoja kiusattu lapsi sitten oppii? Usein aika paskoja, valitettavasti, mutten silti lähtisi pelastamaan kylää polttamalla sen…

    Comment by Mikki — November 8, 2010 @ 1289235547

  33. *twitch*

    Luinpa tuosta muutaman blogikirjoituksen, kun nyt oli linkattu. Valitettavasti vain noiden tekstien sävy ja sisältö toivat liian elävästi mieleen juuri nuo kouluhelvettivuodet, mutta ei ihan samalla tapaa, kuin kirjoittaja itse ehkä olisi toivonut.

    Uskon, että kirjoittaja todella tuntee asiat näin ja häneen sattuu. Mutta samalla tavalla tuo ulosvuodatettu teksti sisältää juuri sitä samaa, millä minua lyötiin lyttyyn, hyvin paljolti samaan sävyynkin; tekstin sävy aiheutti hyvin kiivaan henkisen rekyylin ja nosti välittömästi puolustusasemiin, henkisesti odotin heti uutta iskua jostain suunnalta.

    Arvoisa Nynny Nyhverö: molemmat sukupuolet ovat täysin kykeneväisiä kiusaamaan. Miehet, naiset, tytöt ja pojat. “Väite, että miesvaltainen johtajisto aiheuttaisi ongelmia, ei ole uskottava” ja ” Aivan kuin tässä olisi taas yksi rikas ja vaikutusvaltainen nainen, joka viimeisenä tekonaan lyö uhrikortin pöytään ajaakseen feminismin asiaa” vähättelevät hyvin rankasti sitä, mitä saa kokea, jos on ns. “erilainen nainen”, koska paskaa sataa helposti niskaan kaikilta tahoilta.

    Kun saavuin kouluun, osasin jo lukea; olin kiinnostunut asioista, joita 80-luvun Suomessa pidettiin ns. poikien juttuna siinä henkisesti sisäänlämpiävässä pikkukaupungissa. Juppibuumi kaikenlisäksi tipahti maailmalta ja merkkivaatteet vähintään piti olla ja trendikkäät harrastukset. Perheeni oli köyhä (mutta huom, kunnollinen ja rakastava) ja vaatteet oli pääsääntöisesti kierrätetty aikaisemmalta sukupolvelta tai itse tehty. Harrastuksiin ei juuri ollut varaa.

    Kiusaaminen tyttöjen taholta (enimmäkseen luokan ulkopuoliset) oli ulkonäköön pureutuvaa. Etenkin kun sain silmälasit toisella luokalla, niin se oli jotenkin hirmuisan paha juttu. Se oli tyyliin “sä et oo kunnollinen tyttö, koska et tee näin, et sovi muottiin etkä ajattele kuten me”.

    Pojat (sekä luokkatoverit että ulkopuoliset) sen sijaan löivät oikein kunnolla verbaalisesti, “Sä et ikinä löydä yhtään poikakaveria”, “Kukaan ei ikinä halua olla sun kanssa”, “Läski” (en ollut), “Ruma” (en ollut), “Hullu” (en ollut), “Sinä et osaa mitään”, “Sinusta ei koskaan tule mitään”, jne. Tähän ei siis sisälly sylkemiset, tönimiset ja muut fyysiset ilmiöt, mitä myös sai kokea.

    Asiat saivat vieläkin perverssimmän käänteen siinä vaiheessa, kun murrosikä alkoi iskeä. Kuvittele sitä, että yht’äkkiä kaksitoistavuotiaan keho sanoo, että nyt on aika kasvattaa kolmen kuukauden sisään C-kupin tissit. *kaboom*

    Kaiken tuon edellämainitun kiusaamisen yhteyteen tuli sitten paljon käsiintuntuvampaa (pun intended) kiusaamista, kun yritettiin kouria ja käpälöidä ja samaan aikaan annettiin ymmärtää, että tästä kaikesta “huomiosta” olisi syytä olla kiitollinen, koska se olisi ainoa, mitä koko elämässä tulisi koskaan kokemaan.

    Kaikesta tästä kertominen ala-asteen opettajille oli turhaa; minulle perheeni oli opettanut, että jos joku lyö, niin takaisin saa lyödä ja turvauduin tähän konstiin aina silloin tällöin. Mikä tietenkin laukaisi uuden kierroksen “tytöt ei tappele, sä et oo tyttö vaan joku hirviö, mikä on kun ei kelpaa” ilkkumista. Mutta se antoi ainakin vähän aikaa rauhaa koskettelusta.

    Perheelleni en uskaltanut puhua tästä muusta kiusaamisesta, vaikka he olivatkin muuten monessa asiassa edellä, niin siitä huolimatta seksuaalisuus oli iso tabu ja yhteiskuntakin tuntui sitä asennetta ympärillä elättelevän (vaikka televisio uskalsikin jo näyttää Sleepy Sleepersin “Kaksi tapaa harrastaa seksiä”-valistusmainoksen). Enimmäkseen vain jotenkin koin, että se oli omaa syytäni ja pukeuduin tavalla, joka piilotti nämä kummalliset kummut ja yritin välttää tilanteita, joissa joutuisin poikien näköpiiriin ja täysin yksin.

    Nynny Nyhverö, ymmärrän, että purat omia tuntojasi noissa kirjoituksissa, mutta samalla huomautan, että teet sen tavalla, joka mitätöi toisen kiusatun kokemuksia ja joka myös muistuttaa hyvin paljon sitä tapaa, millä toisia on kiusattu, ts. kertomalla “nais-minulle” mitä minä ajattelen, tunnen, haluan ja mihin minä ainoastaan kelpaan (“Tytöt voivat osoittaa sinulle myötätuntoa, koska he näkevät sinut kuin loukkaantuneen eläimen. Seurustelukumppaniksi et kelpaa. Tytöt tuntevat suurta vastenmielisyyttä sinun seksuaalisuuttasi kohtaan.”).

    United we stand, divided we fall.

    Comment by Skiriki — November 9, 2010 @ 1289262637

  34. Mjoo, Skiriki, valitettavasti täysin asiallinen koulukiusausasia sotkeutuu tässä tapauksessa pahasti markkina-arvoteorialätinään, tuohon hauskan pseudointellektuelliin tapaan selittää täysin objektiivisesti eikä tietenkään millään muotoa katkeruuden tai huonon itsetunnon motivoimana, miksi naiset eivät anna, ja ennen kaikkea miksi se on aina jonkun muun syy. Lopputulos on sitten juurikin sitä itseään.

    Comment by Mikki — November 9, 2010 @ 1289263255

  35. Komppaan Skirikiä. Minulla on kiusaamisesta hyvin samanlainen kokemus kuin hänellä – minua kiusasivat raaemmin ja hannarimaisemmin nimenomaan pojat. Kyllä sain tytöiltäkin osani, mutta kunnon paska tuli pojilta.

    Joten, Nynny Nyhverö, tuskin ihmettelet, että näin aikuisena mua ei hirveästi huvita ottaa osakseni vastaavaa henkistä väkivaltaa sinulta.

    Comment by L — November 10, 2010 @ 1289359034

  36. No, joo. Jos tuohon Kontulan pöläykseen palaan, pahimmin mua henkilökohtaisesti hiertää vasten tuo kohta, jossa se on (tai Iltiksen mukaan on, whatever) sitä mieltä, että koulukiusatuilla varmaankin on vaikeuksia ymmärtää huumoria.

    Mulle itselleni huumori on vähän semmoinen – no, se oli ja on minulle myös puolustuskeino, se on kyllä defenssikin. Mutta ennen kaikkea se on elämäni suuri elementti, se on saamani lahja. Olinhan minä tunnontarkka ja ahdistunut lapsi, mutta se huumorintaju, joka minussa nyt aikuisena on, oli olemassa jo silloin. Noina vuosina se hioutui ja suojeli minua.

    Jos joku noina aikoina oli huumorintajuton kankiperse, ne olivat kyllä ne kiusaajat.

    Comment by L — November 10, 2010 @ 1289359900

  37. Kyllä se on fakta mitä L kirjoittaa. Kiusaajat ovat huumorintajuttomia. Vaikka en itse joutunut varsinaisesti kiusatuksi, niin sitä näki valtavasti ympärillään. Huumorilla tai leikillään sanottu on kiusaajalle vain ase. Oikein vastaaminen on tilastomatematiikkaa 1 tuhannesta vastauksesta voisi sopia.

    Comment by ete — November 10, 2010 @ 1289388106

  38. Erittäin hyvä kirjoitus! On tullut itsekin koettua sitä rankimman lajin kiusaamista, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ja siihen osallistui systemaattisesti koko koulu, niin tytöt kuin pojatkin. Kiusaamisesta – tai terrorista, kuten Takkirauta blogissaan asian esittää – ei pääse eroon kuin onnekkaiden sattumien kautta. Huumorintaju ei auta, äly ei auta, sosiaalisuus ei auta (se murskataan). Ainoastaan etäisyys (=toinen koulu) ja kuolema auttaa, joko oma tai terroristin.

    Tällaiset kiusattua syyllistävät “uutiset” eivät koskaan huomioi sitä, että ihan tasantarkkaan JOKAINEN kiusattu jossain vaiheessa syyttää itseään ja miettii, missä vika kun ei kelpaa. Mikäli kyse olisi huumorintajusta, niin minulla ei olisi ollut mitään ongelmia. Vai pitäisikö naurattaa, kun koulupäivän päätteksi keräilee särkeviä luitaan veren värjäämän vesilammikon pohjalta, ja miettii, että vieläköhän huomiseen asti jaksaisi elää tätä helvetillistä, täysin normaalien ihmisten elämästä vieroittunutta todellisuutta ja siirtäisi itsetuhoa hieman myöhemmälle?

    Kaikkein järkyttävintä on, että tällaista päästää suustaan – ei kuka tahansa kaduntallaaja – vaan entinen opettaja. Tiedetään, tiedetään, kiusaaminen ei ole opettajan, tai välttämättä kenenkään käsissä, mutta hei haloo! Ihan varmasti on tuossa ammatissa tullut moiseen törmättyä! Miettiiköhän kyseinen henkilö koskaan, miltä uhrista tuntuu, kun hän on kaikille – opettajillekin – pelkkää ilmaa?

    Ja kaikilla tarkoitan ainakin omassa tapauksessani kaikkia – kotiakin. Isäni on alkoholisti ja erittäin väkivaltainen sellainen, kunhan vain sille päälle sattuu. Noina yläastevuosina ei ollut mitään paikkaa, missä olisi ollut turvassa, eikä ketään, kuka olisi ollut tukena. Ei mikään ihme, että Suomessa on korkeat itsemurhatilastot ja nurkat täynnä valkoista vihaa. Itse en ensimmäisellä yrityksellä päässyt tilastoja koristamaan, kun kuolemanpelko voitti elämänpelon.

    MA-teoriasta en ole kirjoittajan kanssa noin absoluuttista mieltä, eli en suorilta käsin pitäisi sitä täytenä huuhaana. On ihan biologinen tosiseikka, että naiset ovat korkea-arvoisempia otuksia kuin miehet, sille ei voida yhtään mitään. Se, miten tätä teoriaa käyttää, ja millaisia tarkoitusperiä käytöllä on, onkin sitten toinen juttu. Mutta ei siitä sen enempää.

    Nyt sitten muutamien vuosien jälkeen olen pitkän ja raskaan toipumikauden jälkeen sitä ollaan taas kutakuinkin normaalissa elämässä. Teknilliseltä yliopistolta löytyi hetkessä kavereita, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen – kaikkine triljoonine vikoinenikin. Eli se siitä teekkarien stereotyyppisestä epäsosiaalisuudesta. :)

    Naista tuskin koskaan saan, sillä itsetunnostani ei ole mitään jäljellä. Elämänhaluni on kuitenkin palaamaan päin, joten jos jotakin positiivista tästä koko farssista löytyy, niin eivätpähän piinaajani onnistuneet ihan kaikkea minussa tappamaan. Lopullinen voittaja olen siis minä.

    Comment by Forte — November 11, 2010 @ 1289436615

  39. En tiedä nykymenosta kouluissa mutta omana kouluaikanani opettajilla oli valtaa. Ala-asteen pari ensimmäistä luokkaa meni hyvin. Olin pieni, hiljainen ja arka. Loistavaa kiusaamismateriaalia siis mutta silti minua ei kiusattu. Luokan tytöt ja pojat nälvivät toisiaan ja minä olin siinä välissä kuin puolueeton vyöhyke. En osallistunut tyttöjen ja poikien väliseen eikä minuun kohdistettu sitä.

    Asiat muuttuivat luokan valvojan vaihduttua. Sama koulu, periaatteessa samat oppilaat. Olin tavallisesta työläisperheestä ja opettaja arvosti oppilaita vanhempien ammattien mukaan. Yhdellä luokka-asteen muutoksella minusta tuli kiusattu ja vain koska luokanvalvoja selkeesti osoitti ettei työläisperheen lapsi ole mitään.

    Varsinaiseksi kiusaajakseni tuli pankinjohtajan poika parin muun pojan kanssa. Kiusaaminen oli henkistä. Suurimmaksi osaksi sain olla rauhassa mutta miellän silti olevani koulukiusattu. Enimmäkseen se oli nokittelua luokan tyttöjen ja poikien kesken. Minä olin kuin ase heidän välissään.

    Vanhempani tiesivät asiasta ja ottivat kouluun useasti yhteyttä. Valitettavasti koulussa oli munaton rehtori ja luokanopettaja taas puolusti ns. paremmissa piireissä olevia. Pankinjohtajaperhettä taas ei kiinnostanut poikansa asiat.

    Tästä huolimatta minulla oli onneksi kavereita ala-asteella ja myös hyviä muistoja. Silti muistan haaveilleeni usein kuolemasta. Se jätti jälkensä, joka näkyy vielä tänäkin päivänä.

    Onneksi kuitenkin yläaste jätti suuremman jäljen. Sinne siirryttyäni, uusi koulu ja uudet oppilaat, pelkäsin kiusaamisen jatkuvan ja hetken se siltä näytti. Mutta kerroin asiasta uudelle luokanvalvojalle ja hän otti uudet kiusaajat puhutteluun. Se tepsi. Silloin tajusin myös minulla olevan valtaa ja pystyväni vaikuttamaan asioihin. Sen jälkeen minua ei ole kiusattu ja olen oppinut myös pitämään puoleni. Niin ja itsetuntoni kasvoi myös.

    Koulumaailma nykyään on toki erilaista kuin minun aikanani. Mutta uskon ja toivon, että opettajilla on jotain valtaa. Jos ei muuten niin omalla esimerkillään. Kiusaajilleni olen jo antanut anteeksi, sen pystyin tekemään. Mutta sille ala-asteen opettajalle tuskin koskaan tulen antamaan anteeksi. Onneksi kyseinen nainen ei uskonut luokkakokouksiin jotenka meidän luokalla sellaisia ei ole ollut. Muuten olisin käyttänyt terävää kieltäni ja sanonut kaiken sen, jota en ala-asteella uskaltanut sanoa.

    Comment by Neito — November 16, 2010 @ 1289868922

  40. Tämä aihe herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Olin ala-asteella rankasti koulukiusattu, suurimmaksi osaksi siksi, että LUOKANOPETTAJANI oli pääasiallinen kiusaajani, ja näytti samalla signaalia luokkatovereilleni siitä, että se on okei. Yrittäessäni miettiä esimerkkejä, osaan suoralta kädeltä mainita muutaman, mutta muistikuvissani suurin osa ajastani peruskoulussa on sumua vaikka olenkin vasta parikymppinen.

    En kuitenkaan kokenut silloin olevani pahasti kiusattu, koska vanhempani pahoinpitelivät sekä henkisesti että fyysisesti minua niin, että koulun meno tuntui siihen verrattuna normaalilta sosiaaliselta kanssakäymiseltä.

    Näin myöhemmin olen vasta alkanut miettiä asiaa “aikuisen” näkökulmasta ja tajunnut, ettei se ole okei. Saattaa kuulostaa omituiselta, mutta jos tiettyyn todellisuudeen kasvaa pienestä pitäen, sitä harvemmin kyseenalaistaa ennen teini-iän loppua.

    En kuitenkaan syytä luokkalaisiani kiusaamisesta. Törmätessäni heihin myöhemmin moni on pyytänyt anteeksi käytöstään tai jopa etsinyt minut käsiinsä Facebookin tai vastaavien avulla. He olivat lapsia ja oppivat käytösmallit muualta, mm. opettajaltamme. Kaikkien (varhais)teinien elämä on jotakuinkin perseestä. Eräs entinen kiusaajani on nykyään yksi läheisimmistä ystävistäni.

    Opettajani käytöstä en sen sijaan ymmärrä millään logiikalla, vaikka yleisesti ottaen filosofoin kaikesta esiin kaksi puolta. En tiedä, mitä ne opettavat yliopistossa, mutta ehkä opettajille tulisi olla samanlaiset soveltuvuustestit kuin esimerkiksi poliiseille. (En ole varma, onko, mutta ainakaan pikainen googlettaminen ei vahvista sellaista.)

    Jälkeenpäin ajateltuna järkevin keino olisi luultavasti ollut kertoa muille opettajille kiusaamisesta. Luulen etten tehnyt tätä, koska vanhemmallani oli tapana pahoinpidellä minua entistä kovemmin, jos kerroin siitä eteenpäin. Olin tottunut siihen, että juoruamisesta saa vain turpaansa. En myöskään ole varma, olisivatko muut opettajat uskoneet minua.

    Sanoisin, että noin 95% suomalaisista kokee olevansa jollain tasolla kiusattu peruskouluaikoina, ainakin omasta ikäluokastani. Kysehän on täysin yksilöstä, minkä kokee kiusaamisena.

    En todellakaan yritä kalastella säälipisteitä tällä kommentilla. Yritän vain muodostaa mielipiteitäni asioista, ja siihen kuuluu erilaisten maailmankatsomusten tiedostaminen ja niistä keskusteleminen. Jokainen meistä on sellainen kuin on, koska ympäristö on meistä sellaisen muovannut.

    Pidän blogistasi todella paljon ja olenkin lukenut sitä jo jonkin aikaa. Keep up the good work!

    Lupaan olla oksentamatta lapsuuden traumojani seuraavaan kommenttiin.

    Comment by Tiksu — January 26, 2014 @ 1390710383

RSS feed for comments on this post.

Sorry, the comment form is closed at this time.

 


Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.