elämän sivutuotteita

Sun Mar-18th-2007 // Filed under: Höpöhöpö

(Ne, joita tunkkainen itsetutkiskelu ei kiinnosta, voivat skipata suosiolla tämän kirjoituksen loppuun; siellä on melko viihdyttävä anekdootti, jonka pääosissa ovat pakettiauto ja ylettömässä humalassa suoritettu sankariteko.)

Tuossa kuun vaihteessa tuli jälleen kerran huomattua, että muuttaminen on tietenkin perseestä — ei niinkään se varsinainen maiseman vaihto, vaan se häslääminen ja tavaroiden roudaaminen. Sitä voisi kuvitella, että muuttaminen on superhelppoa, kun se tapahtuu saman taloyhtiön sisällä ja matkaa on vain rapusta toiseen.

Niin minäkin luulin, mutta erehdyin. Siihen on useita syitä. Yksi niistä on, että minulla poskettomat määrät tavaraa, josta valtaosa on kirjoja, ja paperihan painaa perkeleesti. Toinen on se, että kun kohde kerran on ihan vieressä ja vuokrasopimus loppuu vasta ensi viikolla, “nää loput kamathan voi siirtää helposti vaikka yksin näillä nokkakärryillä, kunhan nyt saadaan nää oikeasti raskaat esineet roudattua kerralla.” Joopa joo. Tyhmyyttä vai itsepetosta? Miksei se voisi olla molempia?

Omallani kohdallani ongelmaan vaikutti merkittävästi myös se, etten ole koskaan ollut ahkera heittämään tavaroita pois, joskin tästä eteenpäin olisi hyvä opetella siihen tapaan. Kyse ei edes ole siitä, että piehtaroisin jossain nostalgian kourissa tai uskoisin, että tavaroita voisi vielä käyttää jossain yhteydessä, vaan siitä, etten ole jaksanut panostaa asiaan enkä varsinkaan organisoi omaisuuttani järkevästi. Kun muuttopäivä sitten tulee, silloin on yleensä jo kauhea kiire, eikä aikaa roskan selvittelyyn hyödyllisestä tai tärkeästä tavarasta ole, ja kaikki se kama viskotaan lopulta laatikoihin. Enemmän kantamista, toki, mutta ainakin se sujuu suhteellisen nopeasti. Toisessa päässä sitten päätetään, että käydään se kama läpi vähän myöhemmin, eli esimerkiksi ennen seuraavaa muuttoa, jolloin onkin taas jo kauhea kiire.

Tällä kertaa päätin vihdoin hankkiutua vanhasta paskasta eroon. Se oli sekä fiksua että kauhistuttava virhe, sillä päädyin heittämään liioittelematta varmaan 25 jätesäkillisen verran tavaraa pois. Mukana oli tietenkin todella paljon sellaista nurkkiin kertyvää perustavaraa — vanhoja lehtiä, laatikoiden periltä löytyviä parittomia sukkia, rikkinäisiä vaatteita, kledjuja joihin mahduin viisi vuotta sitten, satapäin aikoja sitten kuolleita tusseja ja mustekyniä, kivikoviksi kuivuneita pyyhekumeja, vanhoja lelunomaisia vempaimia ja kaikkea muuta yhtä hyödyllistä sälää.

Erilaista vanhaa tietokonekamaa lähti myös kiitämään, muun muassa ensimmäinen ihan oikeasti oma tietokoneeni — joskus yläasteella ostettu 286, joka oli hidas ja vanhanaikainen jo ostaessani sen — se maksoi muistaakseni silloin käytettynä reilut 3 000 markkaa… Miksi minulla oli se yhä tallella, kun sitä ei ole tullut käytettyä yli 15 vuoteen? Jaa-a.

Tällaisen sinänsä ainakin joskus menneisyydessä hyödylliseksi luokiteltavan kaman lisäksi oli myös älyttömät määrät paperisaastetta. Minulla on paha tapa kerätä sisääntuleva posti kasoihin, joita pitäisi jossain vaiheessa selvitellä. Etenkin kun kyseessä on sinänsä täysin turha posti, kuten vaikkapa pankista saapuvat tiliotteet, tilanne ehtii vuosien varrella muuttua yllättävän kriittiseksi. Kyse ei millään muotoa ole tärkeiden papereiden arkistoinnista (ja jos olisikin, kuinka moni oikeasti tarvitsee esimerkiksi Postipankin tiliotetta vuodelta 1995?), vaan turhan roinan mukana kuljettamisesta paikasta ja elämäntilanteesta toiseen. Vuosien varrella mukaan on kertynyt niin järkyttävä määrä paperisaastetta, että tilanne alkoi olla naurettava. Muutosta toiseen mukana kulkeneita nuhjuisia pahvilaatikoita, joita ei ole avattu vuosikausiin…

Pistin koko paskan roskiin. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä kuten sanottu, en koskaan ollut organisoinut mitään tästä materiaalista. Niinpä turhan roskan välissä saattoi olla mitä tahansa — ja olikin. Käytännössä kävin läpi massiivisen kasan paperia, elämän aikana syntynyttä paperisaastetta.

En yleensä ottaen syventynyt varsinaiseen sisältöön sen tarkemmin jo siksikään, ettei siihen ollut aikaa, mutta kävihän se kertauksesta. Osoitteet kertoivat selvästi, mistä elämänvaiheesta oli kyse: varhaisimmat — joita oli vain muutama, mutta kuitenkin — olivat niiltä ajoilta, kun olin vielä alaikäinen ja asuin kotona. Osoitteet vaihtuivat, paska pysyi samana. Elämäntilanteeni eivät tietenkään suoraan näy tiliotteista tai palkkanauhoista, mitä nyt pari pariskunnalle osoitettua postikorttia ja kasa vanhoja lääkärinlausuntoja muistuttivat menneistä. Muun muassa.

Se oli kuitenkin vahva tilaisuus oman navan tuijottelulle, ja yllätyksekseni huomasin, että se jätti jälkensä. Siellähän ne näkyvät, kaikki elämän voittohetket — papereita kouluista, joita en kuitenkaan käynyt, sairastamisen parhaat palat sotkuisilla nimmareilla ja virallisilla leimoilla varustettuna, vanhat karhukirjeet ja kaikki ne muut hurjan mukavat asiat. Olen tähän mennessä välttänyt kolmenkympin kriisin kauniisti, mutta tästäkö sen nyt saisi polkaistua, omien epäonnistumisien kavalkadista?

Ei saanut, mutta rohkeasti yrittämällä olisi varmaan voinut.

“No kai se nyt tuntuu jossain, kun käsittelee kerralla koko siihenastisen elämänsä ahdistukset”, ystäväni sanoi soittaessani hänelle sotkun keskeltä hiukan kiihtyneessä tilassa.

“Ei pitäisi tuntua”, vastasin vanhana kontrollifriikkinä.

“Tervetuloa vaan tänne ihmisten pariin”, hän sanoi ja nauroi paskaisesti päälle. Onhan se kiva, että saa sitä paljon kaivattua henkistä tukea.

Nyt jätehuolto on jo kiikuttanut sen kaiken johonkin käsittelykeskukseen. Siitä voi halutessaan repiä irti jotain kahden pennin symboliikkaa, mutta tyydytään nyt konkreettisempaan tulkintaan: ainakin nurkissa on massiivisen paljon vähemmän turhaa skeidaa, vaikka sitä onkin vähän vaikea uskoa tätä hiukan, köh, vaiheessa olevan uuden asunnon sisustuksen keskellä.

Sitten se anekdootti.

Jättäessämme kämppikseni kanssa taaksemme merkittävästi suurikokoisemman asunnon ja muuttaessamme kumpikin tahoillemme jouduimme hankkiutumaan eroon melkoisesta määrästä vanhaa tavaraa, josta osa vaati pakettiautokuljetusta YTV:n Sortti-asemalle — edellä mainittu tietokonetavara muun maussa vaatii erikoiskäsittelyä, ja koko joukko huonokuntoisia huonekaluja päätyi myös vihdoin kierrätykseen. On varsin tyydyttävää paiskoa vitutusta aiheuttaneita rotiskoja isoon laariin, jonka pohjalle ne rämähtävät sekunnin pudotuksen jäljiltä.

Tämän keikan jälkeen lähdimme sitten palauttamaan pakettiautoa, mutta kävimme ensin hakemassa ison kasan nurkkiin kertynyttä roskapahvia kämpiltä, jotta voisimme tipauttaa senkin kierrätysasemalle — Kulosaaresta sellainen löytyy Itäväylän varresta, siitä sulkapallohallin vierestä. Mikäs siinä, auto parkkiin, pahvit lootaan ja takaisin liikkeelle.

Havaitsin, että bussipysäkillä oli jotain liikettä siinä huhkiessani, mutten kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota, vaikka mietinkin, näinköhän siitä enää menisi mitään busseja tähän aikaa vuorokaudesta — kello oli päälle puolenyön. Kiivettyämme kumijalkaan ja lähdettyämme liikkeelle kuljettajana toiminut, jo aiemmin mainitsemani ystäväni sattui erikseen vilkaisemaan takatilaan, ja seisoi saman tien jarrun päällä.

“Tuolla takana on joku!”

“Mitä?”

“Joku kiipes just tuonne taakse!”

No, otimme vyöt ja ovet auki ja säntäsimme taakse katsomaan, mistä helvetistä oli kyse. Pakun takaovi heilui auki, ja lähes tyhjän auton pohjalta löytyi epävarmoille jaloille pyrkivä, varmaan parikymppinen kaveri, joka onneksi oli yhtenä kappaleena. Tyypin känni oli syvä kuin valtameri ja vahva kuin koski, ja olin varsin vaikuttunut siitä, miten nopeasti tyyppi oli onnistunut siinä kunnossa ampaisemaan peräämme ja vieläpä nousemaan jo liikkuvan pakettiauton kyytiin.

Onneksi nyt takana oli enää vain hyvin vähän irtaimistoa, sillä aiemmin aivan täydellä autolla Sortti-asemalle mennessämme sain takaoven avatessani yhden kappaleen tietokonetta suoraan naamalleni — lasti oli siirtynyt sen verran, että keskusyksikkö oli kovin liikkuvainen. Sain onneksi siitä ajoissa kiinni, mutta tämän uljaan sissin reaktiokyky oli sitä luokkaa, että kopin ottaminen varsinkin kesken liikkuvaan autoon nousemisen olisi tainnut jäädä väliin. Olisi voinut käydä ns. ohraisesti.

“Mitä helvettiä sä oikein teet?”, ystäväni vaati saada tietää.

“Vitun hullu, ei noin voi tehdä”, minä valistin.

“Ottakaa mut kyytiin”, matkustajamme pyysi kovin väsyneen oloisesti.

Ei nyt kuitenkaan otettu jo siksikään, että meitä oli pakussa jo kolme. Ajoimme pois paikalta ja soitin poliisille, sillä kaverin kunto oli sellainen, ettei kotimatka oikein luonnistuisi ilman apua. Poliisi kysyi osoitetta, jota minulla ei valitettavasti ollut antaa, vaikka tarkan paikan tiesinkin. Olisi pitänyt tietty jäädä siihen paikan päälle, mutta aikataulumme oli sen verran tiukka, ettei se oikein käynyt.

Keskuksen tädillä oli hyvin tiukka linja. “No turhaan sä sitä paikkaa mulle selität, mikä sen osoite on?”

“No en nyt tiedä sitä osoitetta, kun ei olla siinä enää, me ollaan jo tässä Itäväylällä. Mutta se on siis siinä Kulosaaren urheiluhallin, siinä sulkapallohallin–”

“No enhän minä tiedä, missä se halli on!”

Teki mieleni pyytää sitä kysymään joltain oikealta poliisilta, ne kun kuulemma ovat joskus ajelleet autolla Helsingissä aika paljon ja vähän tietävät noita paikkoja, mutten sitten jaksanut haastaa riitaa.

Olen sillä tavalla lempeä mies.

Comments Off on elämän sivutuotteita

No Comments

No comments yet.

RSS feed for comments on this post.

Sorry, the comment form is closed at this time.

 


Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.