ei paskota sinne, missä syödään

Tue Jul-19th-2005 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Viestintäsalaisuusrikokset ovat vaihteeksi olleet taas tapetilla — johan tässä onkin kulunut muutama hetki Relanderin ja kumppaneiden porsastelujen setvimisestä…

Tästä muistuu mieleeni tapaus, jonka olen saattanut mainita joskus aiemminkin Hupaisassa ajankulussa, mutta sikäli kun toistan itseäni, pidetään mielessä, että kertaushan on opintojen äiti.

Nuorempana miehenä työskentelin Helsingin taksikeskuksessa. Voin varauksetta suositella kyseistä lafkaa työpaikaksi kaikille niille, jotka haluavat olla kauttaaltaan epämiellyttävässä duunissa, josta maksetaan helvetin huonosti ja jossa ei vahingossakaan ole ikinä hauskaa. Pestin hyvä puoli on se, että lähes kuka tahansa kelpaa työntekijäksi ja ovi käy jatkuvasti, joten duunia saa lähes takuuvarmasti; huono puoli taas on, että työkavereista ikävän suuri osa on tyyppejä, jotka pääsevät vain sellaiseen duuniin, jonka ääliökin voi saada.

Katkeroituneiden nelikymppisten perheenäitien, joiden koulut ja muu virikkeet jäivät katkolle hädin tuskin parikymppisenä mahan pömpöttäessä toistuvasti, ja jotka ovat nyt ruvenneet töihin kakaroiden kasvettua tarpeeksi, mutteivät ilman koulutusta tai työkokemusta saa oikein mitään muutakaan työtä, yleisluontoisesti järkiheittojen (kuten se älypää, joka sai päähänsä ruveta selittämään bussilakon aikaan Hesarin taksia kaipaavalle toimittajalle, että bussilakko johtui kommunisteista), epämääräisen pelottavien “hädin tuskin yhteiskuntakelpoinen, mutta onneksi puhuu itselleen vain joskus eikä vaikuta vaaralliselta” -tapausten sun muiden vastaavien hilpeiden tyyppien lisäksi keskuksesta löytyi kuitenkin myös koko joukko opiskelijoita sun muita vähemmän kamalia tapauksia. Näiden enemmän ja paremmin oikeassa elämässä kiinni olevien tyttöjen kanssa tuli usein käytyä mielenkiintoisiakin keskusteluja pitkinä ja hiljaisina yövuoroina, kun tekeminen oli kortilla eikä yö suostunut loppumaan.

(Tyttöjen, joo — miesvälittäjät olivat ainakin minun aikanani kovin harvinaisia; tarinan mukaan sinne oli aiemmin palkattu mies, joka osoittautui homoksi, jolloin firman kerrassaan edistyksellinen johto päätti olla ottamatta enää riskejä asian suhteen — tiedä sitten, kuinka hyvin tämä tarina pitää paikkansa, mutta johdon yleisen, vanhoille taksikuskiäijille valitettavan luontevan “neekeri yritti kyytiin mutta mä sanoin et emmä Sambo Afrikkaan asti lähe ajamaan et menepä kuule kävellen” -asennoitumisen huomioon ottaen se tuntuu melko uskottavalta — siellä jos jossain oli ns. rapasikaindeksi hälyttävän korkealla. Itse päädyin hommaan henkilöstövuokrausfirman kautta ja sain heti aluksi kuulla eräältäkin herrasmieheltä, että “näin meidän kesken, sä varmaan kuule pidät sitte nää tytöt kurissa”. Taisin pitää joo…)

No, asiaan: eräänkin neidin kanssa tulin varsin hyvin juttuun, ja juttelimme aika ahkerasti niitä näitä aina tilanteen tullen — ihan viattomasti, sikäli kun sillä nyt on mitään väliä; ei nyt aina ihan flirtittömästi, mutta selvästi kuitenkin sellaisella “eikö se aamu jo nyt voisi perkele tulla” -tyyppisellä kanssakärsijämeiningillä. Eräänä kauniina päivänä tipautin sitten kyseiselle tyypille sähköpostia, jonka tarkasta sisällöstä en muista enää yhtikäs mitään, mutta se oli varmaankin jonkinmoinen “muistatko palauttaa sen kirjan, nähdään huomenna” -tasoinen perusviesti.

Seuraavana päivänä neiti tuli juttelemaan. “Älä hei Mikki enää lähetä mulle mitään sähköpostia, mun poikaystävä lukee ne, eikä se tykkää siitä, että mä saan sähköpostia keltään mieheltä.” Olin melko tyrmistynyt — jo se, että ihan fiksua ihmistä kotona odottava kaveri oli tällainen luiskaotsa, oli aika ylläri, mutta se, ettei tämä ihminen kyennyt näkemään tässä toiminnassa mitään vikaa tai syytä harkita koko ihmissuhteen järjellisyyttä todella vakavasti, oli todellinen moukarinlyönti otsaan. Mitäpä siihen nyt sitten sanoisi?

Kuka tahansa, joka lukee toisen sähköposteja, tekstiviestejä, kalenteria, kirjeitä, päiväkirjaa tai mitään muutakaan henkilökohtaista ja yksityistä materiaalia ilman erikseen annettua lupaa on saastainen paska — itse asiassa suhtaudun hyvin penseästi keneen tahansa, joka edes rupeaisi penäämään moista lupaa, vaikkei mitään ilman sitä tekisikään. Harva meistä käy pyhimyksestä millään elämän osa-alueella, eikä parisuhteessa pettäminen ole mikään vahvan moraalin merkki, mutta ainakin ihmissuhteet, rakastumiset, tunne-elämän heilahtelut ja sosiaalisen dynamiikan muljahtelut voivat olla oikeasti monimutkaisia ja hankalia asioita — lopulta kukaan ei voi valita, kehen rakastuu ja miltä tuntuu, eikä kenelläkään ole omistusoikeutta toiseen, ei vaikka pappi olisi kuinka huudellut aamenta. Se ei tietenkään oikeuta valehtelua tai pettämistä, ei varsinkaan yhtään pidempään kestävää valehtelua tai pettämistä, mutta vaikka petettäisiin koko ajan, kovaa ja korkealta, se ei muuta sitä tosiasiaa, että toisen vakoileminen on yksiselitteisesti väärin.

Puhumattakaan siitä, että jos toinen pettää jatkuvasti ja toinen urkkii aina tilaisuuden tullen, koko sotkun syy- ja seuraussuhteiden selvittely on yksi iso vitsi; moinen kaksikko ansaitsee toisensa. Sitä saa, mitä tilaa — jos painii sikojen kanssa, tulee paskaiseksi.

Comments Off on ei paskota sinne, missä syödään

No Comments

No comments yet.

RSS feed for comments on this post.

Sorry, the comment form is closed at this time.

 


Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.