suomalaisen työn voitto

Mon Jan-30th-2006 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Äänestimme. Työväen presidentti jäi tulematta; 70,4% asuinalueeni äänestäjistä lienee nyt enemmän tai vähemmän kyrpiintynyt. On mukava kuulua vähemmistöön.

Eräistä äänestyspaikalla kuulluista kommenteista päätellen monille ehdokkaiden väliset erot olivat jääneet hyvin epäselviksi. Ainakin yksi arpoi kolikolla presidenttiään äänestyspaikan ovella. Toinen tuli vastaan astellessani koulun pihalta pois ja hoki seuralaiselleen, että se on ihan sama, sen voi päättää siellä äänestyskopissa sitten. Se on sitä kansanvaltaa, se — juuri tämä on paras järjestelmä, joka on tähän mennessä aikaan saatu. Hyvältä näyttää.

Henkilökohtaisesti olen kuitenkin periaatteessa tulokseen tyytyväinen, mutta tämä on lausunto, joka ei paljasta koko totuutta — samalla tavalla olisin jälkikäteen tyytyväinen tilanteessa, jossa tarjolla on kaksi juomavaihtoa, joista on jostakin epärealistisesta mutta typerän vertauksen kannalta kätevästä syystä pakko valita toinen: lasi pari tuntia pöydällä odotellutta, eilen viimeisen myyntipäivänsä ohittanutta ja nyt kädenlämpöistä rasvatonta maitoa ja toisaalta taas lasi virtsaa. Tällaisessa tilanteessa päätös on luonnollisesti varsin helppo, mutta ideaalitilanteessa kaataisin maidonkin suosiolla viemäriin ja sammuttaisin janoni jollain, jonka ryypiskelystä ei tule paha mieli.

Ikävä kyllä vaalien ollessa kyseessä tämä ei oikein ole vaihtoehto. Pienemmän pahan äänestäminen tuntuu tyhmältä, mutta mitään toivoa sellaisesta ehdokkaasta, jonka taakse voisin todella asettua ei oikein ole. Halosen ja Niinistön väliset todelliset erotkin ovat lopulta sellaisia, jotka eivät juuri vaalikampanjoissa tule esiin: kumpikin on valmis sanomaan mitä tahansa, jos se on a) tämänhetkisen kuulijan mieleen ja b) tarpeeksi ympäripyöreää, ettei se jonkun muun kuulijan korvaan joutuessaan aiheuta negatiivista reaktiota. Kuinka monesta oikeasti merkityksellisestä asiasta ehdokkaat todella sanoivat olevansa vahvasti eri mieltä?

Valinta ei siis keskivertoäänestäjällä niinkään perustu siihen, mitä arvoja tai poliittisia päämääriä ehdokkaat edustavat, vaan siihen, mitä ehdokkaiden uskotaan todellisuudessa edustavan. Tämä taas perustuu pitkälti puoluetaustaan, siihen mitä kaverit äänestävät, siihen mitä joku äänekäs jätkä työpaikalla selittää ja siihen, mitä paskajournalismia harrastavien iltapäivä- ja juorulehtien isot fontit kertovat. “Tällaisia he ovat! Lähipiirin paljastukset!”, huusi vaaleja edeltävän Iltalehden lööppi. Tarkennuksena kerrottiin, että toinen “haukkuu ja huutaa”, toinen taas “tukee ja auttaa”. Tältä pohjalta on eittämättä hyvä lähteä valitsemaan presidenttiä.

Päätös perustuu valitettavan harvoin ehdokkaan todelliseen poliittiseen historiaan, tekemiin päätöksiin ja ajamiin asioihin — sellaiseen konkreettiseen vaikutukseen, joka on jotenkin mitattavissa. Tämä ei edes ole (ainakaan pelkästään) äänestäjien apaattisuuden tai laiskuuden syytä, sillä miten keskiverto kansalainen voisi saada selkokielisen ja objektiivisen kuvan siitä, mitä kukin ehdokas on tehnyt aiemmin ja haluaa tulevaisuudessa tehdä? Ei kukaan ehdokas tule sanomaan suoraan, ettei todellisuudessa aio panna tikkua ristiin ympäristöasioiden eteen tai puolustaa ihmisoikeuksia yhtään enempää kuin on julkisuuskuvan puolesta pakko, tai kertomaan päätöstensä todellisia käytännön vaikutuksia. Kenttää hallitsee retoriikka. Se on lähtemätön osa pelin luonnetta silloin, kun ura, vaikutusmahdollisuudet ja status riippuvat lopulta tasan siitä, minkälainen kuva äänestäjillä on ehdokkaasta. Totta kai ehdokkailla on eroja, mutta äänestäjän on kovin vaikea selvittää, mitkä näistä eroista ovat merkityksellisiä ja mitkä eivät, sikäli kun tärkeimpiä eroja koskaan edes tuodaan julki.

Ei niin, että ehdokkaankaan elämä olisi kovin helppoa. Aivan liian usein kansa ei ymmärrä tai ei välitä, roskamedia jättää puhumatta tärkeistä asioista ja häiriköi kohtuuttomasti muuten aina tilaisuuden tullen, ja byrokratia ja loputon poliittinen kädenvääntö tekee asioiden läpi ajamisesta kovin vaikeaa. Minkä tahansa päätöksen ohessa on pakko miettiä myös paitsi sitä, mitä siitä seuraa poliittisesti ja yhteiskunnallisesti, myös sitä, johtaako se ongelmiin henkilökohtaisella uralla. Puhtaimmatkin motiivit tahriintuvat kovin nopeasti ja tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla.

Mutta se on teoriaa. Käytännön tasolla jotain ehdokkaiden älyllisestä rehellisyydestä kertoo se yksinkertainen tosiasia, että kovin moni ehdokas kertoo vaalit hävittyään tuloksen olleen voitto. (Niinistön vaalisivut: “Tämä oli konkreettinen suomalaisen työn voitto.”) Kun täysin yksiselitteistä vaalitappiotakaan ei voida myöntää ilman yrityksiä manipuloida lukijoita kahden pennin retoriikalla, miten ihmeessä voidaan odottaa, että mistään monimutkaisemmista asioista voitaisiin viestiä äänestäjille rehellisesti ja selkokielisesti?


1 Comment

  1. Aamulla vanha ystävä käveli vastaan asemalla. Mitäkuuluukysymykseeni hän vastasi: “Ihanaa herätä porvarillisessa yhteiskunnassa, kun ei ole työväen presidenttiä!”

    Tämä on ihan sivuseikka, mutta luin tuon pojan otsikon ensin vahingossa: suomalaisen tytön voitto. Mutta ei se sitten kuitenkaan ollut ruvennut tytöttelemään…

    Rupeankohan ihan työkseni tänne kirjoittelemaan. Vai päivittäisinkö joskus omat sivut.

    Comment by Äite — January 30, 2006 @ 1138649130

RSS feed for comments on this post.

Sorry, the comment form is closed at this time.

 


Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.