laki, jota rikotaan jatkuvasti

Mon Dec-5th-2011 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Viime aikoina on ollut sen verran hoppuja, etten ole ehtinyt kirjoittelemaan Hupaisaan ajankuluun oikein mitään, mutta nyt tuli vastaan jotain, josta tekee mieli sanoa pari asiaa.

Olen tässä viime aikoina ihmetellyt ISBN-tunnuksen hankkimiseen liittyviä juttuja, ja sitä myöten päädyin Suomen Kansalliskirjaston sivuille. Siellä puolestani törmäsin osioon nimeltä “Vapaakappaleet”, jonka alla lukee seuraavaa:

Kansalliskirjasto saa maksuttomat kappaleet kaikista kotimaisista painotuotteista, ääntä, kuvaa tai tekstiä sisältävistä tallenteista sekä verkkoaineistoista. Oikeus perustuu Lakiin kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä, joka 1.1.2008 alkaen kumoaa aiemman Vapaakappalelain (420/1980) sekä sitä täydentäneen asetuksen (774/1980) samoin kuin Lain elokuvien arkistoinnista (576/84).

Laki kattaa paitsi painotuotteet ja tallenteet, myös kotimaiset verkkojulkaisut, elokuvat sekä radio- ja tv-aineistot. Elokuvaa sisältävien tallenteiden sekä radio- ja tv-aineistojen arkistoinnista vastaa Kansallinen audiovisuaalinen arkisto.

Okei! Mielestäni tämä on erinomainen idea, ainakin periaatetasolla. Tämän tyyppinen kattava kulttuurin arkistoiminen on hieno juttu, josta ollaan takuulla kiitollisia esimerkiksi sadan tai tuhannen vuoden kuluttua. Tai kuten toisaalla sivustossa kerrotaan:

Vapaakappalekokoelmissa säilyy myös sellainen aineisto, joka muuten katoaa levityksestä nopeasti ja jota muut kirjastot eivät talleta. Kattavuudessaan kokoelmat luovat hyvän perustan kotimaiselle tutkimustoiminnalle.

Tykkään tämmöisestä meiningistä!

Mutta. Jos tätä rupeaa hiukan miettimään, alkaa nousta kylmä hiki otsalle, sillä nykyisin eletään vähän erilaisessa maailmassa kuin lainsäätäjät ovat ehkä kuvitelleet — suoraan sanoen vetää vähän hiljaiseksi, että nykyinen laki on vuodelta 2008, jolloin tilanne oli jo käytännöllisesti katsoen samanlainen kuin nyt. En tietenkään ole mikään lakimies, enkä ole perehtynyt asiaan kovin syvällisesti, mutta jos oletan, että sivustolla kerrotut asiat pitävät paikkansa, tilanne vaikuttaa aika hankalalta.

Mistä kaikesta aineistosta Kansalliskirjastolle sitten tulisi luovuttaa vapaakappaleet? Se tieto on melko selkeästi esillä. Koska lista on pitkä, en viitsi lainata sieltä ihan kaikkea, mutta mainitsen, että se pitää tietenkin sisällään esimerkiksi kaikki kirjat, lehdet, levyt ja televisio-ohjelmat. Ei kovin yllättävää, arvaan! Mutta nythän on niin, ettei lista todellakaan pääty siihen, vaan samaan syssyyn menevät myös mm. kaikki mainokset, hinnastot, aikataulut, huolto-ohjeet, käsiohjelmat, postikortit, julisteet, oppaat, sopimukset, kutsut, kalenterit, exlibrikset, kiiltokuvat, pelit ja jäsenluettelot — siis käytännöllisesti katsoen kaikki “Suomessa valmistetut ja yleisölle levitettäväksi tarkoitetut painotuotteet ja tallenteet sekä vastaava ulkomailla valmistettu aineisto, joka on tarkoitettu levitettäväksi Suomessa”, kuten sivustolla lukee.

Joko alkaa kuumottaa? Tuliko printattua lappu jollekin ilmoitustaululle? Pistitkö kuvia kaikkien nähtäväksi irc-galleriaan tai Facebookiin? Teetkö jonkun klubin, kerhon tai yhdistyksen jäsenjulkaisua? Mites, menikö kopio Kansalliskirjastolle? Jos ei mennyt, nähdäkseni olet rikkonut lakia.

Ja mitenkäs sitten internet? Sekin toki pitää arkistoida. Onneksi sivustolla osataan sanoa, että se tapahtuu pitkälti automaattisesti.

Kansalliskirjasto hakee ja tallentaa tietoverkoista eri aikoina yleisön saatavilla olevia aineistoja edustavasti ja monipuolisesti. Verkkoaineistojen ohjelmallisen keruun (verkkoharavoinnin) lisäksi tehdään valikoituja ns. teemakeräyksiä. Joitakin verkkoaineistoja otetaan vastaan myös luovutuksina.

Aineistoa, johon liittyy käyttörajoituksia, maksullisia verkkojulkaisuja tai tietokantoihin tukeutuvia aineistoja (esim. julkaisupankit) ei nykyisillä työkaluilla onnistuta saamaan talteen täysin automaattisesti. Näiden aineistoryhmien tallentamiseksi Kansalliskirjasto tekee yhteistyötä julkaisijoiden ja kustantajien kanssa.

Eli Hupaisa ajankulu on siis oletettavasti arkistoitu jo automaattisesti, joten lain noudattamisen kannalta lienen turvassa. Vaan mitenköhän käy esimerkiksi sellaisten sivustojen kanssa, joihin kenellä tahansa on vapaa pääsy, kunhan vain rekisteröityy käyttäjäksi (tai maksaa jonkinlaisen pääsy- tai tilausmaksun) — eli tieto on periaatteessa julkaistu ihan kaikille, mutta verkkoa läpikäyvä arkistointisofta ei kuitenkaan pääse siihen käsiksi. Näinköhän jokainen tällainen suomalainen sivusto lähettää siellä julkaistun materiaalin Kansalliskirjastolle, tai toimii yhteistyössä Kansalliskirjaston kanssa? Tuskin. Tai ehkä vielä oleellisemmin, näinköhän Kansalliskirjasto kykenisi mitenkään käsittelemään ja luokittelemaan kaiken sen materiaalin? Tuskin. Sitä kun on… aika paljon.

(En nyt aio edes ruveta puhumaan siitä, että toisin kuin esimerkiksi painettu fyysinen kirja, internet ei ole staattinen ympäristö, vaan se muuttuu koko ajan — niinpä sen todellinen ja selkeä arkistointi on hyvin haastavaa. Esimerkiksi juuri tämä sulkeiden sisään kirjoitettu teksti tuli mieleeni vasta viitisen minuuttia julkaisun jälkeen — jos alkuperäinen kirjoitus sattumalta arkistoitiin siinä välissä, pitäisikö tämäkin arkistoida? Pitäisikö molemmat kopiot säilyttää? Tällaiset tilanteet äityvät helposti hillittömän monimutkaisiksi.)

Tilanne on kuitenkin sikäli nurinkurinen, että jos asiaa lähestytään juurikin tästä kulttuurinsäilöntävinkkelistä käsin, siellähän sitä kulttuuria juurikin on, oli se sitten laadukasta tai ei. Ilmeisesti tämä tiedostetaan siellä arkistoivassakin päässä, ja niinpä asiaa käsitellään hiukan tarkemmin toisaalla Kansalliskirjaston sivuilla:

Jos Kansalliskirjasto ei voi haravoida aineistoa automaattisesti, mutta pitää sitä merkittävänä, se ottaa yhteyttä verkkojulkaisijaan, joka luovuttaa aineiston tai mahdollistaa sen haravoinnin.

Olisi mielenkiintoista tietää, millä kriteereillä jotain pidetään merkittävänä. On helppo sanoa, että se pitää sisällään vain oikeasti tärkeät asiat, mutta ikään kuin kontekstin vuoksi haluaisin muistuttaa, että fyysisten kappaleiden kohdalla esimerkiksi jokainen Seiskan numero, kadulla vastaan tuleva bileitä mainostava juliste ja alennusmyyntiä mainostava lappunen on merkittävä. Tästä voidaan päätellä, että rima ei liene hirvittävän korkealla — tai ainakaan sen ei pitäisi olla.

Väärinkäsitysten välttämiseksi haluan tarkentaa, etten yritä mitenkään asettaa Kansalliskirjastoa huonoon valoon — haluan vain tuoda esiin sen, että tehtävänä tämä tuntuu hyvin haastavalta. Ilmeisesti toimintatapoihin kuuluu mm. teemakerääminen, jolloin verkosta haetaan erityisesti tiettyyn tapahtumaan tai tilanteeseen liittyvää aineistoa. Se kuulostaa järkevältä toimintatavalta, mutta kuinkakohan monta tyyppiä tuota työtä oikeasti tekee siellä täysipäiväisesti? Ottaen huomioon, paljonko sitä kotimaista sisältöä tulee, ja kuinka vaikeaa sitä on seurata, epäilen, ettei läheskään tarpeeksi monta — etenkin kun se ainakin teknisesti ottaen pitää sisällään myös ulkomailla tehdyn, mutta suomalaiselle yleisölle tehdyn materiaalin, joka internetin luonteen vuoksi on tietenkin suunnilleen kaikki sellainen materiaali, jota ei ole erikseen suunnattu vain jonkin muun kansalaisille…

Onko tämä saivartelua? Ehkä, mutta jos laissa kuitenkin niin lukee, vaikka ketään ei oikeasti kiinnosta, se on hiukan hankala tilanne.

Oli miten oli, joka tapauksessa Kansalliskirjastolle pitää siis kuitenkin toimittaa ilmaiset kappaleet. Kyseessä ei ole mikään kohteliaisuuskysymys, vaan ihan oikea laissa määritelty velvollisuus. Näin pitää tehdä, ja jos joku ei tee, rikkoo lakia.

Maksuttomat vapaakappaleet luovuttaa

  • tuotteen valmistaja, kuten kirjapaino tai äänilevyjen valmistaja
  • tuotteen julkaisija tai kustantaja, jos se valmistaa itse tai valmistuttaa ulkomailla tuotteita, jotka on pääasiassa tarkoitettu levitettäväksi Suomessa. Myös moniviestimet, jotka kootaan useamman valmistajan tekemistä osioista, luovuttaa julkaisija tai kustantaja.
  • ulkomailla valmistetuista tuotteista tuotteen maahantuoja, jos kustantajalla ei ole toimipaikkaa Suomessa.
  • Mikäs siinä, mutta nykyisin ollaan tilanteessa, jossa “valmistaja”, “julkaisija” tai “kustantaja” ei usein olekaan mikään alan yritys, jolla on tällaisiin juttuihin tietty rutiini. Mieleeni tulee esimerkiksi eräs hyvä ystäväni, joka teki levyn, poltti siitä kasan kappaleita ja myi kavereilleen. Yllättäen Kansalliskirjasto ei ole tästä kuullut yhtikäs mitään. Ja jos Kansalliskirjasto ei saa mitä haluaa, sillä voi olla seurauksia:

  • Jos luovutusvelvollisuutta laiminlyödään, luovutusvelvollinen voidaan sakon uhalla määrätä täyttämään velvollisuutensa.
  • Oikeasti en tietenkään usko, että ystäväni joutuisi ongelmiin. Ja jos joutuisikin, suhtautuminen on sikäli lempeää, että sakkoa tulee näemmä vain, mikäli Kansalliskirjasto saa tietää asiasta, pyytää kappaletta ja sitä ei suostuta lähettämään.

    Tilanne on kuitenkin typerä, sillä tämä on laki, jota on silmittömän helppo rikkoa tietämättä lainkaan, että tekee niin, tai että tällainen laki on edes voimassa. Kuten sanottu, nykyisin ollaan tilanteessa, jossa kuka tahansa voi julkaista asioita hyvin helposti yksityishenkilönä. Päädyin tähän itse siksi, että kirjoitin hiljattain NaNoWriMo-kirjan, jonka sähköistä julkaisemista olen miettinyt. Jos teen niin, laki velvoittaa minut lähettämään siitä kappaleen Kansalliskirjastolle. Mikäs siinä, ei se ole minulle mikään ongelma, mutten olisi ikinä tiennyt tätä, jos en olisi ruvennut miettimään ISBN-numeron hankkimista.

    Me emme ole enää vuosikymmeniin eläneet maailmassa, jossa painotuotteita tekevät vain kustannusyhtiöt ja painotalot. Kuka tahansa voi nykyisin tulostaa mitä tahansa ja jakaa tai myydä sitä ihmisille, puhumattakaan muusikoista, jotka julkaisevat levyjään pelkästään internetissä. Periaatteessa kuka tahansa idiootti voi tehdä lyhytelokuvan kännykällä ja tietokoneella, ja julkaista sen YouTubessa. Podcastaamalla kuka tahansa voi tehdä radio-ohjelman. Pointti on, että äkkiä puhutaan asioista, joita yksityishenkilöt tekevät jatkuvalla syötöllä, usein edes tajuamatta sitä, että tuottavat teoksia, joista Kansalliskirjaston pitäisi saada oma kappaleensa — tai monessa tapauksessa useita kappaleita. Me emme enää elä maailmassa, jossa vain harvat ihmiset julkaisevat asioita. Tämä ei ole ajankohtaista lainsäädäntöä, ei edes melkein.

    Lopuksi haluaisin käsitellä vielä hiukan toista, tähän liittyvää asiaa. Olen tosiaan ihmetellyt ISBN-tunnukseen liittyviä kiemuroita. Sellaista voi hakea sinänsä ihan kätevällä lomakkeella. Lomakkeessa halutaan tietää kustantajan nimi ja yhteystiedot, mikä on ihan asiallista yrityksen kohdalla. Siinä ei kuitenkaan oteta huomioon sellaista asiaa, että minä olen yksityishenkilö. Lomakkeeseen vaaditaan mm. osoite ja puhelinnumero — sellaisia tietoja, joita en välttämättä halua laittaa ihan mihin tahansa internetissä.

    En löytänyt mistään selväsanaista tietoa siitä, kuka näitä tietoja saa laillisesti katsella. Kysymys kuuluukin, onko ISBN-rekisteri julkinen, ja jos on, kuinka julkinen? Nopea haku kertoo, että se on näemmä aika perkeleen julkinen. Ihan vain yleisillä etunimillä hakemalla löytää yksityishenkilöiden yhteystietoja.

    Se on siis ongelmallinen asetelma. En osaa ihan suoralta kädeltä sanoa, miten tällainen meininki suhteutuu Tietosuojavaltuutetun toimiston rekisteri- ja tietosuojaselostenäkemyksiin, mutta uskallan epäillä, että tällainen peli ei vetele. Vähintäänkin minulle pitäisi kertoa, miten tiedot rekisteröidään ja minne, ja kuka niitä saa katsella. Mutta veikkaan, että ISBN-rekisterin kohdalla sitä ei ole ajateltu lainkaan henkilötietorekisterinä, vaikka se voikin sitä helposti olla.

    Nämä eivät sinänsä välttämättä ole omalla kohdallani mitään supersalaisuuksia, mutta minun on vaikea nähdä, miksi se, että kirjoitan yksityishenkilönä kirjan, päätän julkaista sen ja haluan hyvää kansainvälistä tapaa noudattaen antaa sille ISBN-tunnuksen, velvoittaisi minut kertomaan kenelle tahansa pässille, missä asun.

    Arvaan, että tässä vaiheessa joku on jo itkemässä, että miksi tällä on muka mitään väliä? Voisin valaista tätä hyvinkin kattavasti, mutta tyydyn sanomaan, että jos Salman Rushdie olisi ollut suomalainen ja julkaissut Saatanalliset säkeet yksityishenkilönä, fatwan toteuttajilla olisi ollut aika ensteksi mairea hymy kasvoillaan.

    Ei näin, hei.


    13 Comments

    1. Lain järkevälle toteuttamiselle etenkään sähköisen aineiston kohdalla ei liene mitään esteitä jos Kansalliskirjastolla vain on kapasiteettia ottaa kaikki vastaan — ainakin jos lähdetään siitä että tallentaminen riittää. Jos pitää vielä jotenkin luetteloidakin, tulee tarkastettavaa aika lailla. Mutta ensin tietty pitäisi saada asia ihmisten tietoon.

      Se pitää tosin huomauttaa, että ei sinne nyt ihan joka lappua tarvitse tiukankaan laintulkinnan mukaan lähettää (niinkuin vaikka sitä työsopimusta) — paino sanalla levitys.

      Comment by Jari — December 5, 2011 @ 1323083339

    2. Joo, en näin seuraavana aamuna katsellen ole ihan varma, miksi otin esille työsopimuksen esimerkkinä; luulen, että tarkoitukseni oli jatkaa ajatusta, mutten sitten jatkanut. Opinpahan kirjoittamaan blogiin keskellä yötä… Kiitos huomautuksesta, pistin tilalle irc-galleriaa ja Facebookia. =)

      Juurikin luettelointi on nähdäkseni se nettijulkaisujen arkistoinnin ongelma, koska pelkillä kopioilla netissä julkaistusta materiaalista ei tee oikein mitään — toki joku voi myöhemmin lueskella niitä ja saada niistä ehkä jopa jotain hyötyä irti, mutta ilman jonkinlaista järkevää kontekstia se on aika hyödytöntä.

      Myös se, mikä oikeasti on “nettijulkaisu” on vähän häilyvä käsite — Hupaisa ajankulu on sitä aika selkeästi, kuten on myös esimerkiksi yksittäinen YouTube-video, mutta onko esimerkiksi sinun kommenttisi erillinen julkaisu, ja jos on, oletko sinä silloin sen julkaisija (koska kirjoitit sen), vai olenko minä (koska se ilmestyy minun blogini yhteyteen). Asiaa voi monimutkaistaa vielä sekin, että sattumalta kommenttisi jäi jostain syystä moderaatiojonoon, joten minun piti erikseen päättää julkaista se. Eikä tässä ruveta edes puhumaan sellaisista julkaisuista, joiden tarkoituskin on muuttua jatkuvasti ja joita työstävät todella monet eri tahot (esim. Wikipedia-artikkelit). Ei ole ihan hirveän yksinkertaista.

      Comment by Mikki — December 5, 2011 @ 1323084210

    3. Ei tarvitse edes arvailla etunimiä: kun hakee prosenttimerkillä, saa koko listan.

      Comment by Jouni — December 6, 2011 @ 1323193347

    4. No niin, aina paranee. =)

      Comment by Mikki — December 6, 2011 @ 1323193587

    5. Hei,

      olen tuleva kirjastoammattilainen ja fanitan vapaakappaleoikeutta. :) Vähän kummallinenkin materiaali voi joskus vuosikymmenten päästä olla jollekin kiinnostavaa, esimerkkinä vaikkapa vanhojen bussiaikataulujen käyttö maaltamuuttoa koskevassa tutkimuksessa joidenkin vuosien takaa. Ja vapaakappalekokoelmat, joita siis useammastakin yliopistosta Kansalliskirjaston lisäksi löytyy, ovat melko vaikuttavia fyysisestikin.

      Sen verran tahtoisin täydentää, että ihan jokainen rappukäytävään printattu lappunen ei ole vapaakappalelain mukainen painotuote. Kopioita täytyy tehdä tietty määrä (olisiko 50, jos oikein muistan), että painaja, tai joissain tapauksissa julkaisija, on sen velvollinen arkistoille toimittamaan. Internetin tallentamisessa tietysti on selvää, että kaikkea on ihan turha edes yrittää sisällyttää ja haravoinnit ovat parhaimmillaankin varsin suurpiirteisiä. Sen enempää tallennetun verkkomateriaalin valintaperusteista en kuitenkaan valitettavasti osaa kertoa.

      Kiitokset hyvästä blogista, joka ainakin tälle tyhmälle lapselle on tuonut runsaasti ajankulua.

      Comment by Mai — December 8, 2011 @ 1323303595

    6. Tämä jäi ehkä vähän epäselväksi, mutta minä itse siis fanitan vapaakappaleoikeutta myöskin! Kuten sanottu, minusta se on hyvä idea, mutta sitä käsittelevä laki ei ole oikein ajan tasalla, eikä ihmisille yksinkertaisesti kerrota, että tällainen velvollisuus saattaisi koskea heitä.

      Mitä tulee tiettyyn kopioiden määrään, siitä laki ei nähdäkseni sano yhtään mitään, paitsi “Mitä 1–3 momentissa säädetään, koskee myös ulkomailla valmistettua painotuotetta ja tallennetta, jos sitä on tuotu maahan vähintään 50 kappaletta”, joka siis tekee maahantuojasta velvollisen luovuttamaan vapaakappaleet — ja olen aika hiton varma, että useimmat erinäisten erikois- ja harrastustuotteiden maahantuojat eivät todellakaan ole tästä tietoisia. (Jos joku lafka tuo ensimmäisenä ja ainoana maahan 50 kappaletta hilavitkuttimia, joiden mukana tulee ohjekirjat, nähdäkseni siitä pitäisi toimittaa Kansalliskirjastolle vapaakappaleet, enkä usko, että tämä on asia, josta yrittäjiä olisi informoitu. En tiedä, toimivatko esimerkiksi Akateeminen ja Suomalainen kirjakauppa tämän mukaisesti, mutten olisi yllättynyt, jos sielläkään ei kauheasti panostettaisi tällaiseen.) Mutta kotimaisista painoseristä siinä ei nähdäkseni sanota yhtikäs mitään.

      Laissa puhutaan kyllä “pienpainatteesta”, jonka toisaalla määritellään tarkoittavan “mainosta, esitettä ja hinnastoa sekä muita niihin verrattavia painotuotteita”, ja toisaalla taas sanotaan, ettei laki koske “pienpainatteita ja tallenteita, joiden tiedollinen, kuvallinen tai äänellinen sisältö on erityisen vähäinen”, mutta mitä “erityisen vähäinen” puolestaan tarkoittaa on hyvä kysymys. Näitä juttuja ei varsinaisesti ole määritelty kovin selkeästi.

      Ja siis, kuten sanottu, en todellakaan vastusta vapaakappaleoikeutta! Se on hyvä idea ja ehdottomasti yhteyskunnallisen edun mukainen asia, mutta jos minä olen vasta tässä vaiheessa tullut sen olemassaolosta ja luonteesta oikeasti tietoiseksi, vaikka olen työskennellyt erilaisten painotuotteiden ja muiden teosten parissa viitisentoista vuoden ajan, väitän, että asiaan liittyvä valistus on aika alkeellisella tasolla. Tuskin tästä puhutaan yhteiskuntaopin tunnilla, vaikka syytä selvästi olisi…

      Mutta kiitos kehuista! Olen kirjastoammattilaisten fani. =)

      Comment by Mikki — December 8, 2011 @ 1323309659

    7. Linkin takaa löytyy melko kattava lista siitä, mikä kuuluu vapaakappaleoikeuden piiriin:

      http://www.kansalliskirjasto.fi/attachments/5wBCKd2qr/5Fjykgllm/Files/CurrentFile/Kappalemaarat_160309.pdf

      Tuosta käy ilmi, että esimerkiksi käyntikortit ja hääkutsut ovat ilmeisesti “sisällöltään erityisen vähäisiä”, mutta kissanäyttelyn tulosluettelot ja luentomonistesarjat(!) eivät. On ihan totta, että käytäntö ja laki eroavat paljonkin ja monet materiaalia tuottavat tahot ovat autuaan tietämättömiä koko systeemistä. Toisaalta, vapaakappalekirjastoihin tuodaan jo nyt monta rullakollista materiaalia viikoittain, joten he tuskin pahastuvat parista puuttuvasta tuoteselosteesta tai asukasoppaasta. Poikkeuksia luovutusvelvollisuudesta ovat muuten vähäisen sisällön lisäksi myös rajoitettu jakelu (demo-cd:n kavereille?) ja “luovuttaminen muista syistä kohtuutonta”.

      Selkeys on tästä kyllä kaukana! Omat tietoni vapaakappalekirjastoista perustuivat keskusteluun erään yliopiston kirjaston näistä asioista vastaavan kanssa, ja luulen että hänkin sovelsi lakipykäliä vähän mielensä mukaan. Nyt kun oikeasti kaivelin Finlexiä ja Kansalliskirjaston sivuja, tulin vain hämmentyneemmäksi. Tiedottaa tästä tosiaan pitäisi enemmän, kirjastolaisia, maahantuojia ja ehkä vähän kaikkia muitakin.

      Comment by Mai — December 8, 2011 @ 1323312960

    8. Joo, toi menee hyvin monimutkaiseksi, ja epäilen, että se on yksi syy sille, miksei kukaan halua määritellä asiaa liian tarkasti tai tiedottaa asiasta kattavasti ihmisille — koska jos joku oikeasti sanoo suoraan, että kyllä, kaikki tämä kama pitää oikeasti toimittaa Kansalliskirjastolle, silloin luodaan käytännössä a) hirveä määrä rikollisia, joita kukaan ei oikeasti halua käsitellä ja b) hirveä määrä kaikkea täysin kamaa Kansalliskirjastolle. Kansalliskirjasto ei ehkä sitten kuitenkaan lopulta oikeasti halua jokaista painettua paperilappusta arkistoihinsa, koska se on logistiikkapainajainen, eikä sillä varmastikaan riitä resursseja (=budjettia) sellaisen materiaaliähkyn purkamiseen. Toisaalta en usko, että siellä kuitenkaan halutaan luopua vapaakappaleoikeudesta tai ottaa vastuuta niiden hankkimista Kansalliskirjaston omille harteille, koska se varmasti tekisi vapaakappaleiden saamisesta hyvin hankalaa ja työlästä. (Enkä itsekään suosisi sellaista, koska mielestäni on kyllä hyvin arvokasta, että tällainen materiaali kerätään talteen!)

      Kehno puoli tämänhetkisessä “ei sanota mitään, ehkä tää menee hyvin” -tilanteessa on kuitenkin se, että nyt ihmiset rikkovat hyvin helposti tietämättään lakia. Oikeastihan sillä ei ole mitään seurauksia, mutta laki, jota ei oikeasti yleensä tarvitse noudattaa, mutta jonka noudattamatta jättämisestä voi kuitenkin periaatteessa joutua ongelmiin, ei ole kauhean hyvä laki.

      Hyvin kinkkinen tilanne, enkä todellakaan osaa oikein ehdottaa, miten sitä pitäisi lähteä purkamaan — tuntuu tilanteelta, jossa erinomaisen hyvä periaate ja käytännön ongelmat kohtaavat aika rajusti.

      Comment by Mikki — December 8, 2011 @ 1323319243

    9. Otamme vaarin esiin tulleista kysymyksistä ja huomautuksista. Minuun voi mielellään olla myös suoraan sähköpostitse yhteydessä, etunimi.sukunimi@helsinki.fi

      Palaamme asiaan mm. blogissamme, http://blogs.helsinki.fi/digikirjasto/

      Esa-Pekka Keskitalo, tietojärjestelmäpäällikkö, Kansalliskirjasto

      Comment by Esa-Pekka Keskitalo — December 8, 2011 @ 1323348033

    10. Eipä erilaisia zinejä ja levyjulkasuja sun muita tehdessä oo tullut mieleenkään että olisi edes mahdollista lähettää niitä johkin arkiston talteen. Tässä todellakin olisi tiedottamisessa varaa parantamiseen.

      Comment by nosfe — December 8, 2011 @ 1323352327

    11. Hei Esa-Pekka! Hyvin mukavaa, että teillä reagoidaan tämmöisiin juttuihin, kovin usein ne jätetään vain täysin huomiotta. Jään odottelemaan vastinettanne.

      Comment by Mikki — December 8, 2011 @ 1323353084

    12. Kommentoin Suomen ISBN-keskuksesta kustantajarekisterin julkisuutta. Kustantajarekisterissä ovat ainoastaan ne kustantajat (n. 5000), jotka ovat järjestelmään liittyneet ja jotka ovat täyttäneet liittymislomakkeen ISBN-keskuksen kotisivulla. Lomakkeesta selviää, että ilmoittautuessaan ISBN-järjestelmään, kustantaja sitoutuu samalla seuraaviin velvoitteisiin: “Kustantajan tiedot julkaistaan kansainvälisessä julkaisussa ’Publishers’ International ISBN Directory PIID’. Tietoja käytetään myös Suomen ISBN-keskuksen toiminnassa ja ne ovat esillä ISBN-keskuksen kotisivulla.” Kustantajarekisteriin viedään myös yksityishenkilöiden yhteystietoja, jos heidän kustannustoimintansa on jatkuvaa ja säännöllistä ja jos he ovat liittyneet ISBN-järjestelmään. Liittyneet kustantajat ovat täysin tietoisia tästä tietojensa julkaisemisesta.

      Nk. omakustannejulkaisijat (n. 1600 / vuosi), joiden kustannustoiminta on satunnaista ja jotka täyttävät vain ISBN-tunnuksen hakulomakkeen eivät liity ISBN-järjestelmään. Näitä yhteystietoja ei viedä kustantajarekisteriin eivätkä nämä tiedot ole saatavilla ISBN-keskuksen kotisivulla julkaistavasta rekisteristä. Tietosuojavaltuutetulle on toimitettu tiedot rekisteristä ja sen toimintaperiaatteista.

      Lisätietoja kustantajarekisteristä saa Suomen ISBN-keskuksesta isbn-keskus(at)helsinki.fi

      Maarit Huttunen, suunnittelija, Kansalliskirjasto

      Comment by Maarit Huttunen — December 9, 2011 @ 1323436816

    13. Olen pahoillani, Maarit, mutta verkosta löytyvästä lomakkeesta ei todellakaan selviä mitään tällaista, kuten kuka tahansa voi nähdä katsomalla sitä. (Ehkä se selviää sen jälkeen, kun sen on jo lähettänyt — en tiedä, kun en ole kokeillut — mutta silloinhan tiedot ovat jo menneet eteenpäin, eikä niitä voi enää saada takaisin, jos ei olekaan tyytyväinen ehtoihin.)

      En myöskään kyennyt löytämään minkäänlaista ISBN-rekisteriin liittyvää rekisteriselostetta sivuiltanne, vaikka sellainen pitäisi kyllä olla selvästi näkyvillä. (“Rekisterinpitäjän tulee laatia jokaisesta eri henkilörekisteristä rekisteriseloste, joka on pidettävä yleisesti saatavilla esimerkiksi rekisterinpitäjän toimipaikassa tai verkkopalvelussa”, kuten Tietosuojavaltuutetun sivuilla sanotaan.)

      Ja siis: minusta on sinänsä ihan okei sanoa, että ISBN-numeroa ei voi saada, jos ei ole valmis antamaan tällaisia tietoja! Se on minusta vähän kurjaa ja monelta osin epäkäytännöllistä, mutta ymmärrän, että yksi ISBN-numeron tärkeä funktio on, että sen avulla julkaisijaan voidaan saada yhteys.

      (Mikään muu kuin oma moraalini ei tosin kai estäisi minua antamasta vääriä tietoja, koska nähdäkseni niitä ei vahvisteta mitenkään. Se nyt ei tietenkään ole mitenkään tälle järjestelmälle uniikki ongelma, kunhan nyt vain sanon…)

      Kiitos osallistumisesta keskusteluun, arvostan sitä!

      Comment by Mikki — December 9, 2011 @ 1323437919

    RSS feed for comments on this post.

    Sorry, the comment form is closed at this time.

     


    Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
    WordPress makes with the publishing.