kusti polkee hitaasti

Wed Mar-13th-2013 // Filed under: Höpöhöpö

Sarjassamme yllättäviä seikkailuja yhtiöitetyn peruspalvelun parissa:

Sain joskus viime viikon lopulla — taisi olla perjantai, mutten nyt mene vannomaan — postissa lapun, jossa kerrottiin, että minulle on saapunut paketti Valituilta Paloilta. En ole tilannut sieltä mitään (koska, haloo, Valitut Palat?) joten tämä ihmetytti minua, mutta nimi ja osoite olivat oikein. Kävinpä sitten tänään hakemassa paketin, kun sattumalta oli eräs toinenkin lähetys odottamassa minua siellä. Näytti, että viimeinen hakupäivä olisi 16.3., ja se vähän hämmensi, sillä yleensähän on vähän enemmän aikaa noutaa paketti kuin pelkkä viikko.

Postissa jonottaessani katselin lappua tarkemmin, ja huomasin, että 16.3. ei ollutkaan mikään hakupäivä, se vain oli postin lappuun iskemä leima — siis käsittääkseni käsittelypäivä. Ja kun syynäsin vielä tarkemmin, huomasin, että koko päivämäärä oli 16.3. 2007 — siis melkein tasan kuusi vuotta sitten.

Tiskillä sitten rupesin selvittämään asiaa, ja kuten arvata saattaa, mitään tällaista pakettia ei järjestelmästä löytynyt. Tässä vaiheessa muistin myös, että tein joskus vuonna 2006 hiukan kuvankäsittelyhommia erääseen Valittujen Palojen julkaisuun, ja sieltä piti tulla tekijänkappale, jota ei kuitenkaan koskaan kuulunut. (En ollut sitä edes kaipaillut, koska, haloo, Valitut Palat?) Oletettavasti se palautui kustantajalle, joka kohautti olkapäitään ja unohti koko asian aivan kuten minäkin tein.

Itellan ystävällinen setä (joka oli luultavasti 10+ vuotta minua nuorempi, mutta kyllä setämies on aina setämies) ei osannut sanoa asiaan oikein mitään konkreettista, mutta spekuloi, että luultavasti lappu oli jotenkin joutunut jossain välitysketjun vaiheessa jonkun hyllyn taakse tai johonkin muuhun vastaavaan paikkaan, ja nyt joku oli sitten siirtänyt huonekalua tai jollain muulla ilveellä löytänyt sen — ja asiaa tarkemmin miettimättä yksinkertaisesti kiikuttanut sen eteenpäin muun postin joukkoon luultavasti edes tajuamatta, että lappu onkin kuusi vuotta vanha. Kuulostaa sinänsä uskottavalta, mutta yleensä tällaisista tulee kuitenkin muistutus, eikä sitäkään koskaan näkynyt.

Homma tuntuu erityisen ajankohtaiselta siksi, että se toinen paketti, jota olin samalla reissulla hakemassa oli itse asiassa tulossa luokseni jo toisen kerran — edellisen lähetysyrityksen yhteydessä posti ei vain yksinkertaisesti suoriutunut kertomaan minulle, että mitään on saapunut, joten se palasi bumerangina takaisin Ruotsiin kaverille, joka tietenkin joutui sitten säätämään sen paketin kanssa uudelleen.

Tässä vaiheessa herää pakostakin kysymys, mitä kaikkea muuta postia ei yksinkertaisesti olla vaivauduttu tuomaan minulle asti. Siellä on taas miljoonien shekit ja kuumien perijättärien yhteydenotot jääneet kokonaan väliin. Kiusallista.



yhä täällä, yhä elossa

Thu Jan-17th-2013 // Filed under: Höpöhöpö

Mitään en ole ehtinyt kirjoittaa tänne pitkään hetkeen. Pahoittelen; kyse ei ole siitä, ettei olisi aiheita tai kiinnostusta, mutta ei nyt ole vain aikaa. Töissä on aika hulinat päällä — onneksi ihan hyvällä tavalla, mutta se johtaa silti siihen, että kynnys vapaa-ajalla kirjoitteluun on aika korkea. (En voi sanoa, mitä teemme, mutta tämän vuoden aikana siihenkin tulee selvyys. Siitä puheen ollen, meillä on töitä tarjolla erityisesti ohjelmoijille.)

Enivei, otetaanpa pikainen katsaus lähiaikojen tapahtumiin, joihin en ole nyt ehtinyt ja jaksanut tarttua, mutta jotka ovat nostaneet verenpainettani.

Esimerkiksi perussuomalaisista olen halunnut kirjoittaa toistuvasti, mutta kun ei kerkiä, ei kerkiä. (Lyhyesti: se on läpeensä rasistinen puolue, ja sitä voi toki halutessaan teeskennellä toisin, mutta vittu haloo. Uuspuhe voi hyvin, Orwell sanoo moi — tuon jengin riveissä aletaan ehkä pikku hiljaa myöntämään, että ehkä tässä on nyt vähän jotain asennemaailmaa vasta silloin, kun risti palaa väärän värisen pihalla, mutta sekin on tietenkin tapahtunut kännissä ja läpällä ja median vääristämänä, kuten kaikki muukin koko puolueen historiassa.)

En myöskään voinut olla ajattelematta pahaa ikävästä lentotilanteesta hiljattain täysin selvinneistä kanssaihmisistäni, joiden marina siitä, että pulla oli kuivaa oli melko vaikuttavaa uunoilua. En epäile, että Samaran lentokentällä oli kurja tilanne, mutta, öh, haloo. Jengi oli taivaalla metalliputkilossa kilometrien korkeudessa, kun lentokoneen moottori meni rikki — ja senkin uhalla, että väännän tarpeettomasti rautalankaa, en voi olla huomauttamatta, että ilman moottoreita suihkukone ei voi lentää, vaan päin vastoin putoaa. Hätälasku sujui kuitenkin hyvin. KENELLEKÄÄN EI KÄYNYT HUONOSTI. Ei sitten tullut mieleen olla tyytyväinen, ettei henki mennyt? Huoh. Kerätään kolehti, ostetaan niille suhteellisuudentajua.

Se, että maahanmuuttaja kehtaa sanoa, että on olemassa rasismia on ilmeisesti ihan helvetin väärin, ja jos maahanmuuttaja ei itse ole sataprosenttisen täydellinen ihminen, joka on toiminut joka tilanteessa tavalla, joka jälkikäteen katsottuna vaikuttaa kaikkien mielestä täysin hyväksyttävältä ja ihailtavalta, se todistaa, ettei ihan varmana ole mitään rasismia, ja joka tapauksessa sen pitäisi tietää paikkansa ja tukkia kitansa. Asia selvä.

Israel on aika paska maa.

Olen nyt saanut mantelin kahtena jouluna peräkkäin.

Olisko siinä nyt vaikka kaikkein tärkeimmät. Ensi kerralla enemmän ehkä jopa jonkinlaisen ajatuksen kanssa.

Edit: Kirjoitin alun perin “pakkolasku”, mutta kyseessä oli tietenkin hätälasku, kuten JP huomautti kommenteissa. Korjattu.



no on se piru, kun ei raha kelpaa

Tue Jan-10th-2012 // Filed under: Höpöhöpö

Tämä ei ole mikään hirveän iso juttu, mutta kerronpa kuitenkin asiasta, kun olen aika äimistynyt — tällaista oli asiointi verkossa joskus viime vuosikymmenen alkupuolella.

Asioin nimittäin juuri Ikean verkkokaupassa, josta ostin uuden sohvanpäällisen — vanha näyttää pesun jälkeen siltä, että joku pieneläin on kuollut siinä. On hiukan häkellyttävää, että nyt se tuoksuu kyllä mukavasti puhtaalta, mutta näyttää pahemmalta kuin aiemmin. En oikein tiedä miksi, mutta ehkä on aika investoida uuteen. Koska olen sillä tavalla pihi, etten halua ostaa vielä uutta sohvaa, teeskentelen että varsinaisen sohvan pinta päällyksen alla ei ole hauskasti riekaleina ja kulunut puhki. Samalla vakuutan itselleni, ettei tahra millään muotoa ainakaan johdu siitä, että hötöksi mennyt varsinaisen sohvan pinta on röyhkeästi tuhansien perseiden paineessa soluttautunut kuituihin ja levittänyt väriä jotenkin pesukoneessa. Itsepetos: hauskaa viihdettä koko perheelle!

Oli miten oli, uuden vuoden kunniaksi halusin uuden päällisen, koska jos olen jotain päättäjiltämme oppinut, niin sen, että kosmeettiset ratkaisut ovat aina paras valinta. Koska sohvan malli oli tiedossa, ostin uuden päällisen korskeasti verkosta. Kätevää!

Paitsi ettei ole. Nythän on nimittäin niin, että Ikean verkkokauppa toimii näemmä niinkin edistyksellisellä tavalla, että se antaa minulle ostopäätöksen jälkeen tilausnumeron, joka minun pitää käsin syöttää Ikean sivuilla olevaan lomakkeeseen. Samaan lomakkeeseen pitää näemmä täyttää myös tilauksen hinta. Vasta sen jälkeen minut ohjataan maksamaan. Ikean sivut eivät siis osaa automaattisesti katsoa, mitä ostoskorissa on ja viedä sitä tietoa eteenpäin luottokortti- tai pankkimaksuun. Tämä tuntuu uskomattomalta, kun kyseessä on ehkä kaikkein perustavanlaatuisin nettikaupan toiminto, mutta ilmeisesti tällaisen järjestelmän suunnittelu ja toteutus vaatii sellaista poikkeuksellisen edistynyttä teknistä osaamista, johon Ikealla ei yksinkertaisesti pystytä. Niinhän se tietenkin on, etteivät kaikki voi olla Viagraa netissä myyviä nigerialaisia prinssejä, joilla on tällaisia erityistaitoja!

Erityisen hauskaksi asian tietenkin tekee se, että sivu, jolla tästä kerrotaan näyttää käyttäjälle tilausnumeron… mutta ei sitä hintaa, joka kuitenkin pitäisi syöttää. Jos käyttäjä ei satu muistamaan, paljonko ostoksen hinta (postikuluineen ja alveineen, tietenkin!) on, hyvää onnea vaan, luvassa saattaa olla melkoisen jänskät meiningsit. Arvaan, että tällaisen tilanteen ratkaiseminen on erityisen helppoa ja hauskaa niille kuuluisille vähän arkisemmille tietokoneen käyttäjille; itse sain kaivettua tiedon esiin Ikean parhaista yrityksistä huolimatta, mutta se vaati vähän kikkailua. Tulee sellainen olo, että olen valmiina maksamaan setelit kourassa, mutta ketään ei kiinnosta ottaa, ellen ensin juokse yli miinakentän ja sitten selviä limbokilpailusta…

Ja toimitusaika on tietenkin useita viikkoja, koska ilmeisesti tuote lähetetään ensin johonkin Ikean tavarataloon piru ties mistä, ja sitten se roudataan Matkahuollon kyydissä minulle. Varmasti nopein, halvin ja ympäristöystävällisin tapa hoitaa asia — mitä enemmän välikäsiä, sitä parempaa palvelua!

Ja kun sanon, että se roudataan “minulle”, tarkoitan tietenkin, että se roudataan “Matkahuollon toimipisteeseen”. Ilmeisesti ei ole mahdollista saada toimitusta oikeasti suoraan kotiin — ei halvalla eikä kalliilla, mitään erilaisia toimitusvaihtoehtoja ei verkkokaupassa yksinkertaisesti tarjota, tai ainakaan en sellaisia kyennyt bongaamaan. Mikäs siinä, jonkun sohvanpäällisen sieltä hakee aika vaivatta. Varsinainen sohva voisi tietty sitten olla asia erikseen. Oletan, että silloin joku reagoi asiaan Ikean päässä ja ehkä soittelee tai jotain, koska tämä operaatio ei varsinaisesti vaikuta miltään automaation riemuvoitolta, mutta mene ja tiedä.

Kaikin puolin kätevää verkkoasiointia tarjoaa maailman suurin huonekalumyymäläketju vuonna 2012. Hienosti hoidettu, ottakaa pipari.



vilkaisu taakse, ja vähän eteenkin

Wed Dec-28th-2011 // Filed under: Höpöhöpö

En ole viime aikoina juurikaan blogannut mistään henkilökohtaisista asioista. Se on osaksi tietoinen päätös, osaksi taas merkki siitä, että oman pollan sisälläkin on tapahtunut aika paljon muutoksia kuluneiden vuosien aikana — etupäässä hyviä.

Tajusin kuitenkin vähän aikaa sitten Mean blogikirjoitusta lukiessani, että Hupaisa ajankulu on ollut olemassa jo yksitoista vuotta (ensimmäinen julkaistu kirjoitukseni oli 28. marraskuuta, 2000), mikä sai minut hiukan pohdiskelemaan asioita. Aika paljon on muuttunut sitten niiden päivien: Hupaisa ajankulu oli alun perin enemmänkin nettipäiväkirja, johon kirjoitin vaihtelevalla tahdilla omista asioistani. Nykyisessä, WordPressillä toteutetussa muodossaan sen pääpaino on enemmän yhteiskunnallisissa asioissa ja nörttikulttuurijutuissa kuin omissa asioissani, vaikka uskallan kyllä sanoa, että eiköhän allekirjoittaneen (tyylitelty ja usein kärjistetty) persoona puske sieltä esiin aika vahvasti.

Nyt kun vuosi 2011 vetelee viimeisiään, ajattelin kuitenkin mennä hiukan henkilökohtaisemmalle sektorille ja vähän vilkaista taaksepäin — tuntuu, että koko ajan on ollut jotain säpinää päällä, ja etupäässä hyvällä tavalla. Jos vuosi pitäisi summata yhteen sanaan, se olisi varmaankin “kiire” — minulle tämä on ollut todella työntäyteinen vuosi niin päivätöissä kuin muutenkin.

Iso osa pääasiallisista töistäni on jotain, mistä en voi vielä puhua lainkaan, mutta varsin näkyvä asia on ensi vuoden alkukuukausien aikana julkaistava Alan Wake’s American Nightmare. Vaikka kyseessä olikin kokonaisuutena vähän pienempi projekti, se ei suinkaan tarkoittanut sitä, ettei tekemistä olisi riittänyt; aikataulu oli varsin tiukka, etenkin kun samaan aikaan piti hoidella erinäisiä muitakin juttuja. Homma kuitenkin hoidettiin kunnialla läpi, ja lopputuloksesta voi saada esimakua traileristamme:

Se on siis varsinainen päivätyöni (joskus myös yötyöni!), mutta tänä vuonna tuli tehtyä kaikkea muutakin. Pelisektorilla jeesailin hiukan Recoil Gamesin Rochardin tekoprosessissa, vaikka varsinaiset isot ponnistukset kyseisen pelin kyllä eteen tehtiinkin ihan toisaalla. Siitä tuli mielestäni varsin hauska peli, joka erottuu muusta PSN:n tarjonnasta edukseen, mutta olen tietenkin vähän puolueellinen. (Saatavilla myös pc:lle, ja tällä hetkellä halvennuksessa Steamissa!)

Tänä vuonna kirjoitin myös kolme numeroa Iron Skyn prequel-sarjakuvia — kolmannen numeron käsikirjoituksesta pitää vielä tehdä lopullinen versio, kunhan saan siihen tarvittavat palautteet, mutta yleensä ottaen tätä hanketta voitaneen pitää omalta osaltani jo käytännöllisesti katsoen valmiina. Se on ollut aika hauska (joskaan ei täysin ongelmattomasti edennyt) projekti, eikä vähiten siksi, että se on tyylilajiltaan täysin eri sektorilla kuin ne hommat, joita teen päivätöissäni. Vaihtelu virkistää, ja verrattuna vaikkapa juurikin Alan Wakeen, pompöösit avaruusnatsit antavat mahdollisuuksia revitellä vähän eri tavalla. Ensimmäisen numeron taidepuolesta vastaa Gerry Kissell, ja sen voi lukea ilmaiseksi netissä.

Kirjoitin myös tämän vuoden aikana suurin piirtein lopullisen version (kuvauksissa tehtiin vielä pientä rukkausta…) ensi vuonna julkaistavan Imaginaerum -elokuvan käsiksestä, joka on tässä vaiheessa jälkituotannossa. Sekin oli hauskaa vaihtelua. Elokuvan ohjaaja Stobe Harju on minulle hyvin tuttu tekijä jo Alan Wakesta, joten siinä mielessä homma sujui suhteellisen helposti, mutta koko illan elokuvan ja videopelin käsikirjoittaminen eivät tietenkään ole kovin samanlaisia prosesseja. Näin siitä pari kolme viikkoa sitten alustavan version, jossa rytmitys ja kerronta olivat jo paikallaan, mutta erikoisefektit, äänityö ja monta muuta jälkisäädön piikkiin menevää aspektia olivat vielä aivan levällään. Ei näyttänyt lainkaan pahalta, mikä on aina iloinen ylläri — helvetti, sehän on ihan oikea elokuva!

Tämän lisäksi olen puuhaillut myös erinäisiä kolumneja ja artikkeleita eri julkaisuihin, ja olen varma, että olen unohtanut tästä jotain vähän isompiakin projekteja — blogikirjoituksista puhumattakaan. Nopean laskutoimituksen perusteella olen kirjoittanut Hupaisaan ajankuluun tänä vuonna n. 50 juttua, joista valtaosa on käsitellyt politiikkaa tai ajankohtaisia tapahtumia. Se on omien standardieni mukaan mitattuna melko tiukka tahti — keskimäärin suunnilleen kerran viikossa. Aika usein tiedän, että on asioita, joihin haluaisin puuttua, mutta siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa tai energiaa.

Kirjoitin myös Fadeoutin, jonka voi ladata ilmaiseksi verkosta — on hiukan karua tajuta, että se on itse asiassa esikoisromaanini. Myönnän, että kuvittelin aikoinaan sen olevan jotain muuta kuin kuukaudessa kirjoitettu pikapaukku, mutta alustavan palautteen mukaan ihmiset tuntuvat tykkäävän, joten mikäs siinä! Jos ette ole jo tutustuneet, ja hiukan scifin ja/tai kauhunmakuinen mysteeririkosjännärijuttu nappaa, lukekaa ihmeessä, siitä tuli mielestäni ihan hyvä, etenkin kun ottaa huomioon kirjoitusolosuhteet. Se ei ollut helppo hanke, mutta kokemuksena se oli täysin omaa luokkaansa, enkä ole katunut sitä hetkeäkään. (Kansikuva on ystäväni Timo Vuorensolan käsialaa, mistä jälleen suurkiitokset hänelle!)

Kyseessä on siis ollut häkellyttävän kiireinen vuosi kirjoitussektorilla. Pidän oman hyvinvointini kannalta erityisen merkittävänä sitä, että vaikka paine on välillä ollut kova ihan jo pelkkien päivätöidenkin parissa, oma polla tuntuu kuitenkin olevan aika hyvässä kuosissa. Ne, jotka ovat tunteneet minut pidempään tosielämästä tietävät, ettei aina ole ollut ihan näin — aina en ole ihan osannut käsitellä stressiä kauhean hyvin, ja joskus on kynttilä palanut molemmista päistä niin, että käteen ei ole jäänyt juuri mitään, ja siitä on tullut valitettavan sotkuista jälkeä. Nykyisin olen selvästi itse aika paljon paremmassa paikassa, ja luovien projektien melko suuri määrä tuntuu hyvältä. Ajan kanssa varmaan näkee, kuinka hyvin sitä oikeasti osaa olla itsensä kanssa, mutta ainakin on kiva saada asioita aikaan.

En ole luonteeltani optimisti — kuten kaikki pessimistit, uskon olevani realisti. En siis suhtaudu tulevaan vuoteen kovinkaan suurella innolla. Henkilökohtainen tilanteeni kyllä näyttää hyvällä tavalla haastavalta ja mielenkiintoiselta — minulla on hyviä ystäviä, teen siistiä työtä siistien tyyppien kanssa, asiat etenevät koko ajan. (Oletan tietenkin, että kaikki menee hetkenä minä hyvänsä spektaakkelinomaisesti päin persettä, mutta se nyt on kaltaiseni elämäniloisen ihmisen perusoletus tilanteessa kuin tilanteessa.)

Yhteiskunnallisemmasta vinkkelistä asioita tarkastellessa avautuu kuitenkin vähän toisenlainen näköala: en varsinaisesti koe suurta luottamusta sen suhteen, että asiat järjestyisivät hyvin. Mielestäni tässä maassa on nykyisin vallankahvassa melkoinen joukko persläpiä, jotka ovat tehneet ahdasmielisyydestä ja tietämättömyydestä jonkinlaisia ylpeydenaiheita, ja epäilen, että tämän porukan tukemisesta joudutaan maksamaan vielä pitkään. (Ei, en erityisemmin luota demokratiaan yleensä ottaen, kiitos kysymästä — mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että haluaisin korvata sen jollain toisella järjestelmällä. Tätä pohtimalla voikin ehkä ymmärtää, miksi olen usein niin turhautunut.)

Toisaalta, niin paljon kuin minua sylettääkin esimerkiksi “maahanmuuttokritiikiksi” naamioitu rasismi ja sen vaikutus tähän maahan, yritän yleensä miettiä tällaisia asioista vähän isommalla mittakaavalla: yhteiskunnallisesti me menemme koko ajan eteenpäin. Jos katsotaan Suomen tai oikeastaan koko planeetan historiaa esimerkiksi viimeisen sadan vuoden ajalta, edistyksen trendi on selkeä: tasa-arvon ja ihmisoikeuksien polkeminen vähenee jatkuvasti riippumatta siitä, että yksittäisissä äänestyksissä saattaakin tulla junteilta turpaan. Toisaalta taas globaalin ympäristökäyttäytymisen käyrä kulkee päinvastaiseen suuntaan — mutta ehkä kannattaa myös tiedostaa, että näissäkin asioissa ollaan kaikesta huolimatta nykyisin yleensä ottaen hyvin paljon fiksumpia kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten.

En nyt aio edes yrittää tehdä jonkinlaista kattavaa yhteenvetoa maailman tämänhetkisestä tilanteesta, ongelmista ja toivonpilkahduksista, mutta haluaisin silti muistuttaa kaikkia siitä, että ne äänekkäät neandarthaalit, jotka tällä hetkellä länkyttävät äänekkäästi homoista ja neekereistä (mitä nyt välillä vetävät sen verran henkeä, että ehtivät huomauttaa, etteivät todellakaan ole homovastaisia tai rasisteja) ja hamstraavat vanhanaikaisia hehkulamppuja etteivät vahingossakaan säästäisi energiaa, ovat ihmisryhmänä olleet häviöllä suunnilleen koko ihmiskunnan historian ajan, ja heitä tullaan jo muutaman vuosikymmenen päästä pitämään suunnilleen yhtä hienoina tyyppeinä kuin orjia omistaneita plantaasinomistajia nykyisin. Miksi luulette, että ne pitävät niin paljon epätoivoista meteliä?

No, uusi vuosi, uudet kujeet. Seuraavaksi tiedossa on mm. presidentinvaalit. Siinäpä hauska ja ajankohtainen ahdistuksen aihe tulevan vuoden kunniaksi!

Koittakaa pärjätä, niin minäkin.



notice / tiedoksi

Wed Aug-3rd-2011 // Filed under: Höpöhöpö,Random Crap

So, Fun Pastimes for Stupid Children is now located at funpastimes.com. If you have bookmarks or something, you may want to update ’em. Things seem to be working more or less okay, but I’m still messing with the redirects — hopefully I can get them working so that links to specific articles or files still work. Apologies for any inconvenience, things might be intermittently weird for a little while.

Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille on nyt osoitteessa funpastimes.com. Päivittäkää kirjanmerkit ja silleen. Blogin vanhasta osoitteesta on nyt siirto tänne suoraan, joka tuntuu toimivan yleisesti ottaen, mutta sitä pitänee säätää vielä, jotta linkit artikkeleihin tai yksittäisiin tiedostoihin toimisivat. Pahoittelen, jos tästä koituu häiriötä, lähiaikoina saattaa olla vähän säätöä.



haukansilmä metsästää

Sat Apr-16th-2011 // Filed under: Höpöhöpö

Asiasta täysin toiseen: näin kaupungilla sattumalta hyvän ystäväni Eemelin, joka tuli minulle vähän yllätyksenä, koska hän asuu Tampereella. Mutta iloisena yllätyksenä! Hän ei huomannut minua, vaan jutteli minulle tuntemattomien kavereidensa kanssa. Marssin siinä sitten paikalle takaoikealta, läpsäytin käden hänen olkapäälleen ja sanoin kovalla ja iloisella äänellä “no MOI!”

Eemeli kääntyi puoleeni, sanoi “moi”, ja jäi sitten vain tuijottamaan.

Ei se ollutkaan Eemeli, mutta oli niin häkellyttävän saman näköinen, etten heti edes tajunnut, mikä oli ongelma. En siis siirtänyt kättäni useampaan sekuntiin — sisäistin eron vasta, kun tyypin katse siirtyi hitaasti kasvoistani käteeni.

Ei onneksi ollut kuin ihan vitun kiusallista.



nyt vähän äkäseen hei

Fri Apr-8th-2011 // Filed under: Höpöhöpö

No niin, nyt pannaan kevät käyntiin ja lopetetaan tämä loputon ja sietämätön perseily, joka myrkyttää kansakuntamme luonteen ja elämänkatsomuksen. Se johtaa vain siihen, että aamulla ikkunasta ulos katsoessa tekee mieli kaikessa rauhassa kopsauttella ohimoa pesualtaan kulmaan kunnes jokin poksahtaa ja palata tajuihin vasta joskus hamassa tulevaisuudessa, tai ehkei koskaan, mutta mitä väliä vaikkei herättäisikään, kun ulkona tulee jotain sumua ja rakeita ja lumivyöryjä.

Sellainen peli ei mairittele bruttokansantuotetta tai kollektiivista mielenterveyttä, joten nyt aurinko kehiin ja purot solisemaan niin kuin olisi jo, saatana, titityytä täysillä joka tuutista kunnes pääskysestä ei päivääkään ja suunnilleen pärjätään pelkällä t-paidalla, vaikka vähän varjokohdissa paleltaisiinkin. Poliisi ja armeija kantakoon velvollisuutensa: jokainen, joka kehtaa vahingossakaan sataa lunta, rakeita tai mitään muutakaan masentavaa saa niin vitusti turpaan, että kusee verta loppuikänsä.

Suorittakaa!



sofia on kakkapää

Wed Nov-3rd-2010 // Filed under: Höpöhöpö

Kenellekään on tuskin suuri yllätys, että iltapäivälehdissä on tyhmiä juttuja, mutta Iltalehden “Sofian sohva” -palstalla julkaistiin hiljattain niin ärtsyä vitutusta aiheuttavaa materiaalia, etten kykene olemaan kommentoimatta. Kyseinen palstahan on siis jonkun lääkärin — mene ja tiedä, sillä meno on täysin anonyymiä — pitämä neuvojenantopaikka.

Tällä kertaa kysyjänä on nimimerkki “Pian jo kiire”, kolmekymppinen nainen, jonka murheenaiheena on se, että hän haluaisi lapsia, mutta mies ei. Naista kismittää se, että hänellä olisi jo hoppu, mutta miehen kanta on “sitten joskus”. Tämä on aika ymmärrettävä vitutuksen aihe, ja naista kohtaan on helppo tuntea sympatiaa, etenkin kun viestin lopussa lukee “näin isoja päätöksiä en voi tehdä yksin ja haluan lapsen olevan toivottu”.

Vaan mitäpä vastaakaan “Sofia”?

Kolmekymppinen nainen on jo hädissään lasten suhteen, mutta miehellä ei ole kiire. Se on kovaa biologiaa – naisen kannattaisi ehdottomasti yrittää raskautta viimeistään 30-35-vuotiaana mutta mies voi tulla isäksi hyvin paljon myöhemminkin. Sinulla on todennäköisesti vielä aikaa. Kannatta jatkaa hiljaista painostusta. Usein nainen kykenee saamaan rakastamastaan miehestä ns. työvoiton. Mieskin alkaa ajatella, että perheen perustamisen aika on nyt.

Mitä ehkäisyä te käytätte? Jos ehkäisy on sinun vastuullasi, lopeta menetelmän käyttö. Kerro miehelle, että se, joka ei halua lapsia, ehkäisee. Kondomiehkäisy onneksi pettää aika helposti ja usein jo vuoden parin sisällä. Salaa ei sinun pidä kuitenkaan omaa ehkäisyäsi lopettaa, vaan pitää olla avoimesti ja rehellisesti vaativa.

Ei. Hyvää. Päivää.

Painostusta ja työvoitto! Eihän kyse nyt jumalauta ole siitä, miten se lapsi saataisiin aikaan, vaan siitä, että voitaisiinko pullauttaa pellolle sellainen lapsi, josta voisi tulla onnellinen, ja jonka vanhemmat olisivat hyvissä keskinäisissä väleissä. Neuvoa kysellyt nainen ymmärtää juurikin tämän tarpeen, ja on juuri siksi ahdistunut, mutta Sofian maailmassa tällaiset nyanssit eivät juuri paina. Siellä on ihan okei laskea sen varaan, että raskaaksihan voi tulla vahingossa, koska kondomiehkäisy “onneksi” pettää helposti. Kyllä se mies siitä sitten innostuu olemaan isä, kun ensin on jankutettu ja “hiljaisesti painostettu” ja menty passiivis-aggressiiviselle “on sit sun vastuulla ehkäistä, koska mä haluan lapsia” -linjalle. (Ja siinäpä on muuten jokaisen miehen erektiota ja haluja vahvistava ajatus — se, että jokainen paneskelukerta on venäläistä rulettia, koska toinen osapuoli ei ole liikkeillä vilpittömin aikein.) Ja sitten pulla onkin uunissa, ja ainoat vaihtoehdot ovat joko elämä, jota ei halua tai hirvittävä syyllisyydentunne siitä, että häipyi. Siinäpä oiva resepti kestävään ja rehelliseen perheonneen!

Ja tietenkään Sofia ei voi tuoda esiin sellaista vaihtoehtoa, että hei, tää kuulostaa nyt aika pahasti siltä, että mies ei oikeasti haluakaan lapsia (tai ei halua niitä kysyjän kanssa, tai ihan oikeasti haluaa niitä vasta myöhemmin, tai…) ja tässä saattaa pariskunnalla nyt olla ristiriitaiset tarpeet. Siihen on vaikea löytää iloista ratkaisu — ehkä pitäisi erota, tai tehdä joku kompromissi, mutta ainakin pitäisi puhua asiasta ja tehdä selväksi, että kyseessä on ratkaiseva kysymys, jos se sitä kerran on.

Minua ei edes masenna se, miten vitun typerää ja myrkyllistä tekstiä tämä sinänsä melko viattoman näköinen pikku neuvo pitää sisällään, vaan se, kuinka monet ihmiset ihan oikeasti operoivat ihmissuhteissaan tällä tavalla — mukanokkelasti vaan junaillaan asioita tällä tavalla salaa laskelmoiden, ja sitten ollaankin äkkiä ilmiriidoissa, kun ongelmana ei ole se, että jompi kumpi osapuoli olisi paha ihminen, vaan se, ettei alun perinkään haluttu samaa asiaa. Ja sen sijaan että oltaisiin toimittu sen mukaan, yritettiin väkipakolla vääntää toisesta jotain mitä se ei ole, jotta saataisiin “työvoitto”.

Se on ihmissuhde, ei mikään vitun painiottelu. Luulisi, että on ihan tarpeeksi haastavaa muutenkin ilman, että pitää ryhtyä näppäräksi.



kunpa minulla olisi jalkasieni

Fri Mar-26th-2010 // Filed under: Höpöhöpö

Olin männäviikonloppuna kavereiden tupareissa. Kun koitti lähdön aika, havaitsin, etteivät pari kolme kuukautta vanhat talvikenkäni olleet siinä kohdassa eteistä, johon ne jätin.

Sen sijaan noin metrin päästä sijoituspisteestä löysin toisen kenkäparin, jotka muistuttivat omiani — musta nahkapinta, vaaleanruskea sisusta, jonkin verran vartta. Merkittävin ero oli siinä, että nämä olivat kuluneemmat ja heppoisemman oloiset. Eivät, jos käydään suoraan asiaan, varsinaisesti mitkään hintavat kengät… toisin kuin omani, jotka eivät varsinaisesti olleet halvat.

En yleensä tykkää törsätä kuosiin, koska se nyt on vähän niin kuin käärisi mädän päärynän hienoimpaan silkkiin, mutta sattumalta minulla on miesstandardeilla mitattuna aika pieni jalka — joskus jopa kokoa 39 olevat kengät menevät, jos eivät ole liian kapeat. Usein sopivien kenkien löytäminen on aika hankalaa, kun koot alkavat sieltä koon 42 hujakoilta. Silloin päätyy helposti siihen, että joko sitä ostaa mitä löytyy tai sitten kulkee talvisäässä varpaanvälit huurteessa.

Ne olivat mukavat ja kivat kengät. Katsoin näitä toisia, merkittävästi vähemmän mukavia kenkiä, ja tiesin välittömästi, että tämän parin omistaja ei ollut enää kämpässä sisällä. Vitutus alkoi siitä. Tätä seurasi toki 10 minuuttia etsintää siltä varalta, että olin väärässä, mutta turha luulo — oma parini oli todellakin hävinnyt johonkin.

Se kismitti silmittömästi, mutta tällaista nyt voi bileissä sattua, kun on otettu viihtymisjuomia ja rampattu röökillä tai missä nyt ikinä onkaan. Kenkäparit olivat selvästi tarpeeksi samannäköiset, että on ihan mahdollista tehdä vilpittömän viaton virhe. Sellaista se joskus on. Joka tapauksessa oli selvää, että se tyyppi, jonka jalassa kenkäni olivat oli jo poistunut paikalta piru ties mihin. Sille nyt ei vain voinut mitään. Menin sitten kotiin lainakengillä — kaverin vanhoilla jämäkengillä, en niillä sinne jääneillä luuskilla, koska ajatuskin niistä ärsytti liikaa.

Siitä on nyt melkein viikko, ja kokkareita isännöineet ystäväni ovat hätyyttäneet käsittääkseni kaikkia vieraita, joilla kengät voisivat olla paitsi yleisesti ottaen Facebookissa, myös ihan henkilökohtaisesti puhelimella, eikä kukaan tunnusta ottaneensa vääriä kenkiä.

Siitä on hyvin vaikea vetää sellaisia johtopäätöksiä, jotka antaisivat mitään syytä suhtautua mitenkään muuten kuin vihamielisesti siihen paska-aivoon, jonka rupiset popot jäivät jälkeen ja joka tällä hetkellä kulkee 160 euron kengissäni.

Asiasta toiseen, ostin tänään lumilapion. Tiedoksi vain, että jos sekin pöllitään, ihan vittu kaikki saavat turpaan. Joku helvetin raja.



joulun ihme

Thu Dec-24th-2009 // Filed under: Höpöhöpö

Voi hiivamuorin joulutulehdukset, ette ikinä arvaa mitä mulle tapahtui ehkä tunti sitten! MÄ LÖYSIN MANTELIN!

Olen selvästi Suomen paras. Koittakaa pärjätä.


 


Links



Meta
RSS 2.0
Comments RSS 2.0
WordPress



Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.