hönö ja hönön arvot

Sun Jun-11th-2017 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Mike Pohjola kirjoitti blogiinsa siitä, kuinka pyromania rehottaa palomiesten salaisessa Facebook-ryhmässä. Mike ei yritä mitenkään peitellä, että hänellä on kieli tukevasti poskessa. Ei tarvitse olla mikään nero ymmärtääkseen, että kyseessä on irvailu ajankohtaiselle aiheelle, poliisien salaisen Facebook-ryhmän rasismille:

”Olen kuullut huhuja, että tämmöinen ryhmä on, mutta en oikeastaan tiedä siitä”, pelastusylijohtaja Esko Sytkäri sanoo Facebook-ryhmästä Kolmannelle ulottuvuudelle. Hän ei halua kommentoida ryhmän keskusteluja, koska se vaatisi hänen mukaansa enemmän selvitystä. ”Meillä on virallinen nollatoleranssi pyromaniaan. En hyväksy tuhopolttamista missään muodossa enkä ole ainakaan tähän mennessä mistään saanut tietää, että se olisi palokuntaorganisaatiossa ongelma.”

Facebook-ryhmän keskustelua moderoi joukko palomiehiä eri puolilta maata. Huhtikuun loppuun asti heidän joukossaan oli myös nykyinen palotarkastaja Mikko Eld, joka aloitti keväällä tutkinnanjohtajan virassa valtakunnallisessa internetin palopuhetutkintaryhmässä. 28. huhtikuuta Eld kertoi eroavansa palomiesryhmän moderaattorin pestistä, koska pelkäsi ryhmän vuotavan.

Jos nyt yhtään on kärryillä siitä, mitä tässä maassa ja sen mediassa tapahtuu, on pakko tajuta, mistä on kyse. Perussuomalaisten kansanedustaja Jani Mäkelä ei tähän kuitenkaan kyennyt, vaan päin vastoin tarttui tilaisuuteen jakaa huoltaan siitä, miten mädättäjät soluttautuvat joka paikkaan:

Jjjjep. Okei, hah hah, Jani Mäkelä on niin hönö, ettei tunnista päivänselvää satiiria (koska varmasti pyromaaneja vähättelevä pelastusylijohtaja Esko Sytkäri on aito henkilö, miksipä ei olisi?), vaan uskoo, että kyseessä on oikea uutinen. Se on naurettavaa ja vähän säälittävää – kansanedustajalta voisi perustellusti odottaa paljon parempaa arvostelukykyä ja tilannetajua – mutta eihän tämä oikeastaan sinänsä eroa siitä, mitä olemme tottuneet tältä porukalta odottamaan.

Mutta. Jos lukiessaan Miken jutun Mäkelä ei ymmärrä, että kyseessä on vitsi, tästä seuraa vääjäämättömästi se, että hän uskoo jutun olevan todellinen uutinen. Mäkelä siis uskoi, että tällaisia Facebook-keskusteluja on todella käyty, ja nyt ne ovat vuotaneet julkisuuteen. Mäkelää vitutti se, että vasurimedia on päässyt kyttäämään palomiesten feissarijuttuja. Mäkelää ei ilmeisesti lainkaan vituttanut se, että siellä on pyromaaneja (sen enempää kuin Mäkelän väkeä vituttaa se, että poliisissa on rasisteja, tietenkään!). Ajatus tulipaloja sytyttelevästä pelastuslaitoksesta ei juuri hetkauttanut.

Mitä johtopäätöksiä tästä nyt sitten pitäisi vetää? Ihassama, palakoon vaikka koko vitun maa, kunhan vassarit ja muu suvakkiroskasakki saadaan kuriin?

Kuinka odottamaton asenne.

flash fiction: sarge

Sun May-7th-2017 // Filed under: Flash Fiction

To satisfy my flash fiction needs, I have procured a new batch of opening sentences from the excellent people I know. For this one, I went with I came to with the policeman’s hoof pressed squarely against my chest, which came from Kalle Kaivola.


I came to with the policeman’s hoof pressed squarely against my chest. I didn’t have the air to talk. All I could manage was small gasps, my ribs creaking under the pressure. The relentless force pushing me down made my mind blank. I was lost in time and memories. I heard guns. They sounded wrong.

I tried to claw at the cop. My fingers caught a kneepad. He glanced down, his expression unreadable behind the faceplate; then he shifted his balance, and what little breath I had exploded from my lungs. My heart lurched. I dropped my hands in surrender, but he didn’t let up. I gurgled something that I hoped sounded submissive enough. Finally, he eased off, let me draw a breath. Not a big one, but a breath.

With oxygen came clarity.

Of course. The demonstration.

I twisted my head, looked around. The remains of the coffee tent. Bloody and broken people on the ground. Some moving, some too still. The line of cops had mowed me down, moved past. But they weren’t done yet. I heard the screams.

We’d been there for fifteen days, camped out on the lawn in front of the National Insurance Company’s headquarters. We were there to stay, five hundred of us. We had set up supply lines. Somebody showed up in a truck and brought in three chemical toilets. The Facebook group told people what we needed. Strangers walked up with food and water and potions, hand sanitizer and fairy dust. The air itself shimmered with chants.

I was there to help out. To get us heard. To make up for old sins, maybe. I don’t know. I had nothing to lose.

They took me in, sat me down. Told me this was a nonviolent protest. Peaceful. No matter what.

Yeah, I said. Yes ma’am, yes sir. I get that. And I meant it.

They needed help with the coffee, so that’s what I did. I brewed pot after pot, kept the urn filled up. Reported to somebody when we were running low on something, paper cups or creamer or sugar, and they’d find more somewhere. I slept in a sleeping bag, more at home than at the apartment. No ghosts that smelled of desert sands. No visits from the dead.

The cops watched us the whole time, and we almost got used to it, the stares from a distance. Heavy armor, hidden faces. They’d occasionally stomp their feet and snort, but that’s cops for you. They hadn’t tried to stop us. People were starting to think they wouldn’t. We got good coverage. Anything they’d do, it’d be public. They wouldn’t risk it. I knew better even then, but I went along.

And then something shifted. Hands went up to earpieces. Orders came through. I was throwing out some coffee grounds when I saw it. They lifted their heads, sniffed the wind. They picked up their riot shields. They drew their truncheons.

I saw it coming. We all did, then. Did their skin tingle like mine? Not with fear. Anticipation.

We saw it coming, but it didn’t help. We’d let our guard down. Like it would’ve made a difference if we hadn’t. They were cops. We were unarmed. Civilians. All we had was a couple of cantrips.

Most of us.

They hit us fast and hard. Shock and Awe. “Stop resisting,” somebody shouted into a bullhorn as they came. “Surrender peacefully and you won’t be harmed.” What a joke. I knew that tone. I’d used it. I saw our front lines go down, bloody clubs rising and falling. People with their hands up, trying to back away. Everybody screaming. They had us surrounded. A total rout, but we had nowhere to run.

Then they opened fire. I saw a teenager go down next to me, a bean bag plastering her nose across her face. She was trampled in the panic. She’d talked to me earlier. She called me “Sarge,” as a joke. Not funny, but from her, I took it. She had a nice laugh. I never caught her name.

I retreated into the coffee tent, fighting my instincts, but it was collapsing on me, people stumbling against the sides. And then the cop was there. The riot shield came up, smacked me down.

Things went black then.

But now I sucked in another breath.

The girl was on the ground nearby, her face a ruin. She stared back at me with unseeing eyes. Her gaze unlocked something in me.

They trained me. They couldn’t untrain me.

The policeman standing on me ignored me. I heard the tinny chatter of his radio.

“Copy,” he said. Bored.

I bit my tongue hard, gagged on the warm rush that filled my mouth; reached up, spat blood on my hand.

I dug my fingers into the ground, past the grass. I whispered the names I knew by heart, the click of my bloody teeth loud in my ears. I made my proposal. Laughter from down deep shook the ground. Then, the question.

“Yes,” I replied, the sibilant pure pain in the wound that was my mouth.

The pact was sealed. Color bleached from the world. The screams Doppler shifted. I made a fist, squeezed the earth. Power from it flowed into me and out of me.

The cop’s faceplate cracked, and he took a surprised step back. He fumbled the helmet off. Yellow eyes stared down at me stupidly.

“Freeze,” he said. He went for his gun.

“Fuck you,” I replied, and kicked out. The kneepad crumbled with a crack; so did the cartilage. The cop toppled forward, falling on top of me. I caught the gun, caught hold of his throat.

“You want to terrify people?” I asked.

He worked his mouth. No words came out. His eyes were pure fear.

“I’ll show you fucking terror.”

I crushed his larynx. I got to my feet, full of power and hatred. It had been a nonviolent demonstration.

But now it was a war.

flash fiction: father

Sat Apr-29th-2017 // Filed under: Flash Fiction

Once again, I return to flash fiction. Been a while.

I’ve missed it.

The opening sentence for this one, “I had never felt as out of place as I did while posing for that family portrait,” came from Saara Kunnaala, who has most likely forgotten about the whole thing, given that she suggested it back in May, 2014.


I had never felt as out of place as I did while posing for that Family portrait. Dressed up in my crisp white shirt, wearing a sky blue tie, that fake smile on my face. The final thing I had to do. They suspected nothing.

I was front and center, being among the youngest and shortest. The children weren’t included, of course; they were back in the dormitory. The lights were hot. My eyes hurt from the constant squinting. I felt flabby and out of shape. Guilt and anticipation churned inside me. My bowels felt liquid. My back was wet with perspiration, but it wouldn’t show for the picture. The rain still hammered the roof, somewhere in the darkness above the rafters.

Father was directly behind me. I could feel his presence. He put a warm hand on my shoulder as the photographer walked out from behind the camera to adjust the lights, left it there. He leaned over, his lips an inch from my ear.

“Are you all right, son?”

“I’m fine.”

“You seem tense.” His bony fingers kneaded my trapezius. He found the knots.

“It’s the lights.”

“They are bright,” he agreed. His breath was bad today, coffee and cigarettes on halitosis.

“Just another couple of minutes,” the photographer announced, moving to another light. “Sorry about this, sir. It’s a big group.”

“Quite all right, young lady,” Father called out. “Take your time.” He lowered his voice to a whisper. “Can you believe this bitch? Taking forever. You hire them, they think they own you.”

“Yes, Father.” Safe words for any occasion.

The photographer had driven up to the compound three hours earlier. Father had her set up in the barn, and insisted that everybody be there, ready when she arrived. All dressed the same, shirts and ties, black dress pants, men and women all with the same short haircut. Everybody looking the same, except Father, with his long golden locks falling to his shoulders. A lion’s mane. His best feature. He wore all black, of course, the minister’s collar clearly visible below his long, neatly combed beard.

The photographer, clearly weirded out by the scene, had suggested that she could set up the lights and the backdrop first, she’d call us when she was done.

Father had just stared at her with that patient smile on his lips.

“Or I guess you can get lined up and just, uh. Wait like that,” the photographer said after a long moment.

“Why don’t we do that,” Father replied.

So we’d lined up in three rows, all eighty of us. The tallest and oldest in the back. The shortest and youngest up front. In the center of the middle row, surrounded by his all his children, Father. For almost three hours now. Nobody fidgeted.

Three hours. A stroke of luck. A blessing.

“This will be a good picture,” Father decided. He now had both hands on my shoulders. It felt good, him working on the knots. He was good with his hands. “Remember the last one?” He chuckled.

I did remember. Seven years ago. When I was still just a boy. It had been much like this, except we took it outdoors, in the field outside the main building. It hadn’t taken anywhere near this long, but then that was a sunny day. I remembered being so proud I got to be in the picture, even though I wasn’t an adult yet. Father’s favorite, all my life.

“I think there’s a leak,” Father said.

I felt dizzy.

“Listen. Can you hear it?”

I held my breath. I couldn’t hear anything.

“Drip, drip,” he said. “In the corner behind us, I think. We should get that fixed.”

“I’ll take care of that, Father.” The lie made my mouth dry.

“You’re a good boy,” he said.

“All right,” the photographer said. “I think we’re ready.”

She dug into a coat pocket and took out her wallet. She flipped it open for us.

“Police,” she said. “Everybody remain where you are.”

I hadn’t known.

Suddenly, there were strangers in the barn. They wore raincoats with large yellow letters on them. They had guns.

I couldn’t breathe. The hands on my shoulders were hard.

“How dare you? What is the meaning of this?” Father’s voice was loud and clear. I felt its fury.

“Sir, you’re under arrest.”

“Ridiculous. On what charges?”

“You have the right to remain silent.” The photographer who was not a photographer continued talking. I couldn’t listen to her.

“I’m sorry,” I said. “I’m sorry, Father, I’m sorry.”

“Fuck,” the photographer said sharply. “Kid, get out of there.”

I didn’t move. I felt Father’s hands around my neck, rattlesnake quick. My throat closed up.

I heard shouting. I only heard his words.

“What did you do?”

“I’m sorry,” I croaked. My eyes were wet. I couldn’t see anything. I blinked away tears. “I had to. I couldn’t.”

His mouth was in my ear.

“What did you do, you filthy traitor piece of shit?”

“They’ve been working,” I said, my voice a strained whisper. “While we were in here. They’ll have the children. They’ll have everything.”

He growled. Teeth sank into my earlobe. Sharp pain blossomed. I opened my mouth, but I didn’t have the air to scream.

“Fucking Judas,” he spat, and showed me away. I drew a deep, ragged breath. It hurt. It tasted sweet.

I rolled on my back. Somebody’s hands were under my arms, dragging me away from Father. The photographer. “Stay down, stay down,” she kept saying.

I saw Father go down under an avalanche of men. He stared at me, eyes burning. My blood on his lips. For the first time, he looked weak and old and scared.

The Family finally reacted, screaming outrage and fear. They surged, fists up, driven by glorious, righteous rage. Thunder boomed. Red blood on white shirts.

“God sees you,” Father screamed over the roar. “You’ll burn in Hell.”

I laughed. The words came easy now. “Yes, Father.”

juu no kyllä ne siellä tietävät

Wed Apr-5th-2017 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Ja kun nyt pääsin vaihteeksi vauhtiin, avaudunpa tästäkin. Näin pohjustuksena voisin sanoa ihan ääneen, etten ole sitä mieltä, että meillä pitäisi olla jonkinlainen amerikkalaistyyppinen “sata vuotta sähkötuolia” -tason lähestyminen rikoksiin; tiedämme hyvin, ettei sellainen kostomentaliteetti tuota hyviä yhteiskunnallisia tuloksia, ja ylipäätänsä ei ole kenenkään edun mukaista, että kun kerran saa rangaistuksen rikoksesta, se on tahra, jota ei voi mitenkään enää puhdistaa. Tiedostan myös, että oikeuden päätökset ja se, miten niistä uutisoidaan voivat usein olla hyvinkin eri asioita.

Mutta silti. Silti.

En voi olla tuomatta esiin Ylivieska-Raahen käräjäoikeutta. Se kun on ilmiselvästi paikka, jossa tiedetään, mitä on oikeus ja kohtuus, kuten Yle meille kertoo. Sitä on näemmä esimerkiksi se, kun neljä nuorta miestä vetelee viinaa ja lähtee yöjalkaan heittelemään palavia polttopulloja kohti rakennusta, johon on majoittunut 14 alaikäistä turvapaikanhakijaa. (Plus käsittääkseni koko joukko muitakin ihmisiä, itse asiassa.) Joku voisi pitää tätä sellaisena rikoksena, josta saa jonkinlaisen rangaistuksen, mutta Ylivieska-Raahen käräjäoikeus on sitä mieltä, että höpö höpö, ei nyt tehdä kärpäsestä härkästä. Se hylkäsi syytteet.

Käräjäoikeuden mukaan tuhotyön yritysrikoksen tunnusmerkistön ensimmäinen osa, eli itse teko, on jäänyt kelvottoman yrityksen asteelle.

– Ottaen huomioon käräjäoikeuden istunnossa esitetty todistelu, asiassa on jäänyt toteen näyttämättä myös se, että teko olisi ollut omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa taikka että teosta voisi aiheutua yleistä erittäin huomattavan taloudellisen vahingon vaaraa, oikeuden päätöksessä todetaan.

Eli toisin sanoen, sikäli kun oikein ymmärrän, koko teko oli niin julmetun huonosti toteutettu, ettei todellista vaaraa ollut. En tiedä, mihin tämä väite perustuu. Ehkä niissä pulloissa käytetty neste ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi paloaltista, tai sytytysmetodi oli liian typerä. Ehkä. Tämä on sellaista informaatiota, jonka olisi syytä selvitä paitsi oikeuden päätöksestä, myös — sikäli kun se sattuisi olemaan ko. päätöksessä — myös asiaa käsittelevästä uutisoinnista. Mitään tällaista tietoa käytössäni ei nyt kuitenkaan ole, joten aion rohkeasti olettaa, että kun puhutaan polttopulloista, ne todellakin ovat potentiaalisesti vaarallisia polttopulloja, eivätkä esimerkiksi hirvenkusella täytettyjä SodaStream-puteleita, tai mitä Pohjanmaalla nyt sitten sattuukaan lojumaan rähinäviinaa juoneiden kinkeripoikien nurkissa.

En ole minkäänlainen lakiasiantuntija, mutta kaiken järjen mukaan sytytettyjen polttopullojen heittely täyttää tuhotyön tunnusmerkit. Tuhotyö on rikos, ja sen yrityskin on rangaistava teko, tai näin ainakin väittää Rikoslain 34. luvun 1. pykälä. Rikoslaki kertoo meille myös, että “Teko on edennyt rikoksen yritykseksi, kun tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä. Rikoksen yritys on kysymyksessä silloinkin, kun sellaista vaaraa ei aiheudu, jos vaaran syntymättä jääminen on johtunut vain satunnaisista syistä.” Ilmeisesti Ylivieska-Raahen käräjäoikeudessa kuitenkin ollaan sitä mieltä, että vaikka kuinka heitetäänkin kolme sytytettyä polttopulloa rakennuksen seinää vasten, ei siitä nyt kannata nostaa sen isompaa meteliä, kun ei kerran edes tullut tulipaloa.

Nelikko oli myöntänyt teon, mutta oli sitä mieltä, ettei kyseessä ollut vahingoittamistarkoitus. Tarina ei kerro, mikä se tarkoitus sitten oli, mutta ilmeisesti oikeuden parissa syntyi jonkinlainen konsensus siitä, että tämä koko hanke nyt oli vain asia, joka jotenkin vain tapahtui ilman mitään sen kummempia aikomuksia tai vaaratilanteita, eikä siitä ole syytä nostaa sen isompaa numeroa. Kolme tonnia vahingonkorvauskuluja, ja se on siinä. Kuten Yle kertoo:

Käräjäoikeus piti uskottavana, että vastaajilla ei ole ollut tarkoitusta vahingoittaa rakennuksessa oleskelleita henkilöitä tai Raudaskylän omaisuutta.

…niin. No. Köh. En tiedä teistä, mutta silloin kun itselläni ei ole tarkoitusta vahingoittaa henkilöitä tai omaisuutta, tähän tahtotilaan eivät kuulu tuleen sytytetyt ja seiniin heitetyt Molotovin cocktailit. Se jotenkin ei vain ole osa sitä pakettia lainkaan. Täysin saman logiikan mukaan silloin, kun en aio satuttaa ketään julkisessa kulkuneuvossa, en huido puukolla metrossa lainkaan. En vain ehkä osaa tehdä tätä oikein, mutta jotenkin oma käsitykseni melko alkeellisista syy-seuraussuhteista antaisi ymmärtää, että oma metodini on hiukkasen parempi kuin Raudaskylän kristillisen opiston urheiden desperadojen.

Mutta kuten sanottu, minähän en ole mikään lakiasiantuntija, maallikolle nämä jutut ovat usein hankalia. Joten mikäs tässä, suomalainen oikeuslaitoshan on oikeudenmukainen ja vankkumaton instanssi, ja näin ollen asia on klaari. Ja totta kai voimme varmasti luottaa siihen, että jos kohteena olisi ollut valkoisen perheen koti, tai esimerkiksi pääministerin asunto, tuomio olisi ollut täysin samanlainen, eikö vain? Noin niin kuin lähtökohtaisesti emme pidä minkäänlaisena yhteiskunnallisena ongelmana — tai rangaistavana tekona — sitä, että jengi heittelee polttopulloja kännipäissään, kunhan tekee sen tarpeeksi huonosti?

Niin varmasti.

kansallinen häpeä

Tue Apr-4th-2017 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Se, että Suomesta lähetetään ihmisiä takaisin maihin, jossa heidän henkensä on vaarassa on paitsi Suomen perustuslain vastaista, myös yksiselitteisesti moraalisesti väärin.

On irvokasta, että maahan, johon Suomen kansalaisia kehoitetaan olemaan matkustamatta, koska se on liian vaarallinen paikka, lähetetään takaisin turvapaikanhakijoita sillä verukkeella, että ei siellä nyt ole niin vaarallista, koittakaa pärjätä.

Sanon tämän nyt niin suoraan kuin voin: tätä on pahuus. Ne ihmiset, jotka tekevät näitä päätöksiä, ovat pahoja ihmisiä. Ne ihmiset, jotka toimeenpanevat näitä päätöksiä, ovat pahoja ihmisiä. Epäilemättä nämä tyypit ovat kivoja he lapsilleen, heitä pidetään mukavina kaveriporukoissa ja he pitävät koiranpennuista niin paljon. Ihan kiva, mutta siitä huolimatta he katsovat ihmisten hätää kasvoihin, sylkevät niihin, ja nostavat palkkansa. “Nää nyt on nää määräykset” on heikoin mahdollinen moraalinen puolustus silloin, kun oma toiminta johtaa suoraan toisten ahdinkoon, kärsimykseen tai kuolemaan.

Usein on vaikea sanoa, missä hyvän tai pahan raja tarkalleen menee, mutta tällaisissa tapauksissa lapsikin ymmärtää, mikä on oikein ja väärin. Se, että Maahanmuuttovirasto ei siihen kykene, ja se, että päättäjämme eivät siihen kykene ei viime kädessä kerro kyvystä, vaan siitä aatemaailmasta, jota siellä pusketaan.

Se, mitä tälle maalle tehdään on vastenmielistä. Se kaikki, mitä täällä on saavutettu koulutuksen, sivistyksen, hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden parissa revitään alas järjestelmällisesti ja tarkoituksella. Ja ikään kuin se kaikki ei riittäisi, nyt ollaan saavutettu vaihe, jossa ihmisiä ei vain kyykytetä, heidät lähetetään kärsimään ja kuolemaan ja teeskennellään virallisissa papereissa, ettei mitään vaaraa ole olemassa.

Kaikki tietävät, mitä täällä tapahtuu. Kaikki. Se, että poliittisista syistä teeskennellään, että kyse on jostain muusta on vastenmielistä. Modernissa yhteiskunnassa hyvin harva meistä on tilanteessa, jossa jonkun elämä on omissa käsissä. Sen sijaan Migrissä on ihmisiä, jotka ovat tehneet ne yksittäiset päätökset, jotka johtavat tuskaan ja kuolemaan. Haluaisin tietää, keitä he ovat. Haluaisin, että kaikki tietävät, keitä he ovat. Vaadin, että näistä perustuslain rikkomuksista joutuu joku vastuuseen, ja jos niin ei tapahdu — kun niin ei tapahdu, pahoin pelkään — on ihan turha länkyttää, että Suomi on oikeusvaltio.

Nyt kun äänestätte, kannattaa pitää mielessä, että se turpea lässytys ihmisarvoisesta Suomesta ja pienen ihmisen puolella olemisesta ja paremmasta tulevaisuudesta ja rehdeistä tekijöistä ja kaikesta siitä muusta, mitä niissä läpysköissä lukee, on ihan sitä samaa retoriikkaa, jolla Kokoomus, Keskusta ja Perussuomalaiset on ratsastanut valtaan, mutta se politiikka, jota siellä todellisuudessa ajetaan on sitä, että väärän väriset roudataan lentokoneisiin, jotka vievät heidät maihin, joissa heitä odottaa helvetti.

Hävettää olla suomalainen.

Raivostuttaa silmittömästi, ettei niitä, joille se häpeä kuuluu, tunnu hävettävän lainkaan.

joku on syönyt ärrinmurrinkeksiä

Fri Dec-2nd-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Voi Sipilä.

Se ei vielä riitä, että tämä osapuilleen ihmisen muotoon valettu, herätyksestä ja vakuutuskuorista rakennettu goolemi on ennätysmäisen paskamaisen hallituksen johdossa ja näin kantaa merkittävän osan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajoon liittyvästä vastuusta. Ehei, sen lisäksi pääsemme nauttimaan myös perustavanlaatuisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, ettei pääministeri ole mikään helvetin toimitusjohtaja tai diktaattori. Onko mahdollista, ettei Sipilällä tosiaan ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten syy-seuraussuhteet toimivat?


jäin kuseen, muiden syytä

Thu Dec-1st-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Huomaan, että Tampereen perussuomalaisten puheenjohtaja Terhi Kiemunki jaksaa aina kiehtoa minua, vähän samalla tavalla kuin on jännä katsoa luontodokkareista nopeutettuna, miten haaska mätänee. Ällöttää, mutta onhan se nyt melkoinen näky!

Kiemunki on sikäli ajankohtainen, että hän sai juuri tuomion kiihoituksesta kansanryhmää vastaan. Demonstroiden juuri sitä suhteellisudeentajua ja ymmärrystä maailmanmenosta, josta hänet laajalti tunnetaan, hän luonnollisesti syyttää tuomiostaan “mediaa ja vihervasemmistoa”.

Eli siis ihminen, joka ihan itse päätti ruveta levittämään rasistista junttipaskaansa ja jostain syystä ihan itse teki aiheesta tutkintapyynnön poliisille, sai myös tuomion… ja nyt se on jonkun muun syy.

Asia selvä.

Ei tietenkään ole jonkun muun syytä, että Kiemungin silmittömän nokkela “nytpä vähän näpäytän niin kaikki näkevät että olin oikeassa” -tempaus meni mönkään — joka tuskin tulee yllätyksenä kellekään, jolla on edes melkein toimiva ymmärrys vallitsevista olosuhteista. Se, että Terhi Kiemunki on sitä mieltä, että rasistinen länkytys on kaikin puolin ookoo, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi silti olla lainvastaista. Siihen on syynsä, miksei yksittäisen henkilön oikeustaju ole se ohjenuora, jonka mukaan näissä tilanteissa toimitaan.

Kurjaa kyllä tommoinen, että hänet on leimattu vihanlietsojaksi. Avuttomana olosuhteiden uhrina Terhi-parka siinä nyt vaan kärvistelee. Kauheen vaikeeta tommonen.

Comments Off on jäin kuseen, muiden syytä

agentti kiemungin tutkimuksia

Wed Aug-3rd-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Tampereen perussuomalaisten puheenjohtaja Terhi Kiemunki julistaa internetissä, kuinka hän oli sankarillisesti havainnut maahantunkeutujan, joka yritti päästä alaikäisten plikkojen pöksyihin ostamalla heille viinaa.

Hänen omien sanojensa mukaan tilanne eteni seuraavasti:

Siis huomattavasti klenkkaava arabi yritti hakea viinaa alaikäisille Alkosta, jota ei ole olemassa, ja supersalapoliisi Kiemunki oli mallikkaasti pelastamassa tyttörukkia hirvittävän karvakäden välittömältä raiskaukselta. Oletettavasti pahalla arabilla oli myös silmälappu ja semmoinen sarjakuvista tuttu arpi, mutta ne ovat jostain syystä jääneet kuvauksesta uupumaan.

Ja tilanteessa, jossa joku aikuinen käräyttää heidät kesken kaiken, nämä alle lukioikäiset reagoivat asiaan ihan vaan lähtemällä bussipysäkin kautta jatkamaan viinaostoksiaan jossain muualla, eivätkä esim. juokse karkuun? Kiemunkiko ei keksinyt siihen mitään sellaista sanottavaa, joka saisi joko tytöt tai tämän hirvittävän maahantunkeutujan muuttamaan mieltään, kuten esimerkiksi “mä soitan poliisille jos ette mene kotiinne”?

Melkoisen rautahermoista nuorisoa tuolla Lielahden sektorilla. Vai oliko kyse kuitenkaan siitä? Onko tämä taas yksi esimerkki kamelimaiden väen mädättävästä vaikutuksesta? Siellä tyttöraukat vaan olivat avuttomina julman arabin hallinnassa ja seurasivat tätä kuin Hamelnin lapset pillipiiparia aikoinaan, kunnes saisivat salmaria kouraan. Silloin tämä musulmaanin ja neitseellisten suomalaisimpien epäpyhä kauppa olisi valmis, ja sanoinkuvaamaton nussiminen alkaisi. Ja kun se bussikin tuli siihen niin sopivasti, sille ei voinut kukaan mitään. Ei kukaan! Ei vaan voinut mitään.

Ei edes agentti Kiemunki, joka siis ilmeisesti ei lepakkoautollaan kyennyt kuitenkaan saamaan ontuvaa vihollistaan kiinni. Ilmeisesti oli kyllä hyvin lähellä, ettei hän puuttunut asiaan ihan fyysisesti — “et tiedä miten teki mieli niputtaa se paskaläjä siihen autohallin lattialle”, hän kommentoi tilannetta jälkikäteen Facebookissa. Huh, hyvä että maltti oli valttia ja suomalaisen rotusoturin raivo ei päässyt purkautumaan! Jos se Terhin kuuluisa yläheijari olisi päässyt irti kahleistaan, raatohan siitä ukosta olisi tullut, ja typerä hyysääjäyhteiskunta olisi tietenkin syyttänyt Kiemunkia kaikesta.

Ilmeisesti kaiken tämän pohtiminen vei sen verran aikaa, ettei Kiemunki ehtinyt siinä tilanteessa parhaista yrityksistään huolimatta saamaan edes yhtä sellaista tärähtänyttä kännykkäkuvaa, jossa näkyisi joten kuten kaksi alaikäistä muijaa ja joku valkoiseen lippikseen ja mustiin polvihousuihin pukeutunut tyyppi 20 metrin päästä takaapäin tai jotain.

Valitettavasti näin olen joudumme luottamaan pelkästään hänen sanaansa siitä, että kaikki tämä — tai ylipäätänsä yhtään mitään — tapahtui siinä Prisman parkkihallissa. Tiedättehän? Sen Prisman, jonka yhteydessä ei ole Alkoa. (Sen sijaan parkkihallissa saattaa kyllä hyvinkin olla turvakamerat. Kuten myös bussissa.)

Jos pitää olla valehtelija, onko pakko olla näin alkeellisen huono siinä? Toisaalta, miksi panostaa asiaan, kun kohdeyleisö nielee mukisematta mitä tahansa paskaa.

Kuin sattumalta Kiemunki on myös Facebook-sivullaan MV-lehden äänekäs kannattaja. Kiva nähdä, että hänen suhteensa totuuteen on näin yhdenmukainen.

Näin loppuun haluaisin kysyä sinulta, hyvä lukija, että jos itse olisit ihan oikeasti tilanteessa, jossa joku limainen äijä todellakin puuhastelisi jotain epäilyttävän tuntuista alle lukioikäisten tyttöjen kanssa, olisiko oma reaktiosi se, että vähän länkytät jotain ja sitten poistut paikalta sen sijaan, että esimerkiksi et päästäisi tyyppejä näkyvistänne, kunnes paikalla on poliisi tai tilanne on muuten ohi? “No ne nousi dösään, en mä sit jaksanut enää miettiä sitä.” Kovasti oli kyllä lähellä, ettei pistänyt paskaläjää nippuun sinne parkkihallin kylmälle betonille, sen verran oli tärkeästä asiasta kyse, mutta sit ei sen jälkeen vaan enää mitenkään jaksanut.

Tämä kokonaisuus ei ehkä luo Terhi Kiemungista ihan sellaista kuvaa kuin hän toivoo.

Edit: Nyt Prisma on näemmä muuttunut Kiemungin Facebook-sivulla mystisesti Citymarketiksi, jossa tosiaan on Alko.

urhea nurkkarasisti raportoi

Thu Apr-28th-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Tää väki, tää väki.

Aina kun sitä kuvittelee, että tämän maan rasistisektori ei enää kykene säälittävämmäksi ja typerämmäksi, löytyy joku hönö, joka nokittaa surutta. Tällä kertaa sen tekee Tanja, jonka oletan olevan täysi-ikäinen äänestäjä ihan vain lisätäkseni omaa ahdistustani.

Anna mennä, Tanja. Näytä meille, mistä se kanan pissa oikein tulee.

(Lähde: Feissarimokat)

“Pahantahtoinen neekeri yritti aseistaa itsensä, kriisi!” Yrittämällä ostaa kukkakeppejä. Kukkakeppejä. Eikä edes halunnut mitään muuta puutarhaosastolta! Epäilyttävää. Kuka voisi ikinä tarvita pelkästään kukkakeppejä? EI KUKAAN AITO IHMINEN. Tanja onneksi neuvokkaasti selvisi tilanteesta eikä näin ollen tullut sokaistuksi himokkaasti kuolaavan maahantunkeutujan toimesta, toisin kuin ne lukemattomat puutarhaosastolla asioivat hölmöt, jotka eivät osaa käsitellä kriisitilanteita yhtä kylmäpäisesti kuin hän. Onneksi oli sentään semmoinen hintelä nokikolari, niin ei käynyt pahemmin. Ilman Tanjan strategisesti valittua elopainoa olisi ollut noutaja lähellä!


past time guys took a stand

Fri Apr-8th-2016 // Filed under: Games,I Rant!,Those Pesky Roles

I’ve been meaning to write this post for a good while, but I’ve had trouble articulating my thoughts properly. It’s not that it’s a complicated thing, really — it’s just that I want to be clear about it, if only because this is one of those topics where some people will be looking very, very hard for opportunities to misunderstand, which is the kind of nonsense I have no time or patience for.

So, in the interest of clarity, let’s start with this: I’m really talking to guys here. Hear me, fellow dudes. This concerns you, and by extension, many of the people I’m going to presume you love — but they aren’t the target audience here, boys. It’s you. It’s us guys.




RSS 2.0
Comments RSS 2.0

Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.