joku on syönyt ärrinmurrinkeksiä

Fri Dec-2nd-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Voi Sipilä.

Se ei vielä riitä, että tämä osapuilleen ihmisen muotoon valettu, herätyksestä ja vakuutuskuorista rakennettu goolemi on ennätysmäisen paskamaisen hallituksen johdossa ja näin kantaa merkittävän osan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajoon liittyvästä vastuusta. Ehei, sen lisäksi pääsemme nauttimaan myös perustavanlaatuisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, ettei pääministeri ole mikään helvetin toimitusjohtaja tai diktaattori. Onko mahdollista, ettei Sipilällä tosiaan ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten syy-seuraussuhteet toimivat?

(more…)



jäin kuseen, muiden syytä

Thu Dec-1st-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Huomaan, että Tampereen perussuomalaisten puheenjohtaja Terhi Kiemunki jaksaa aina kiehtoa minua, vähän samalla tavalla kuin on jännä katsoa luontodokkareista nopeutettuna, miten haaska mätänee. Ällöttää, mutta onhan se nyt melkoinen näky!

Kiemunki on sikäli ajankohtainen, että hän sai juuri tuomion kiihoituksesta kansanryhmää vastaan. Demonstroiden juuri sitä suhteellisudeentajua ja ymmärrystä maailmanmenosta, josta hänet laajalti tunnetaan, hän luonnollisesti syyttää tuomiostaan “mediaa ja vihervasemmistoa”.

Eli siis ihminen, joka ihan itse päätti ruveta levittämään rasistista junttipaskaansa ja jostain syystä ihan itse teki aiheesta tutkintapyynnön poliisille, sai myös tuomion… ja nyt se on jonkun muun syy.

Asia selvä.

Ei tietenkään ole jonkun muun syytä, että Kiemungin silmittömän nokkela “nytpä vähän näpäytän niin kaikki näkevät että olin oikeassa” -tempaus meni mönkään — joka tuskin tulee yllätyksenä kellekään, jolla on edes melkein toimiva ymmärrys vallitsevista olosuhteista. Se, että Terhi Kiemunki on sitä mieltä, että rasistinen länkytys on kaikin puolin ookoo, ei tarkoita sitä, etteikö se voisi silti olla lainvastaista. Siihen on syynsä, miksei yksittäisen henkilön oikeustaju ole se ohjenuora, jonka mukaan näissä tilanteissa toimitaan.

Kurjaa kyllä tommoinen, että hänet on leimattu vihanlietsojaksi. Avuttomana olosuhteiden uhrina Terhi-parka siinä nyt vaan kärvistelee. Kauheen vaikeeta tommonen.



agentti kiemungin tutkimuksia

Wed Aug-3rd-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Tampereen perussuomalaisten puheenjohtaja Terhi Kiemunki julistaa internetissä, kuinka hän oli sankarillisesti havainnut maahantunkeutujan, joka yritti päästä alaikäisten plikkojen pöksyihin ostamalla heille viinaa.

Hänen omien sanojensa mukaan tilanne eteni seuraavasti:



Siis huomattavasti klenkkaava arabi yritti hakea viinaa alaikäisille Alkosta, jota ei ole olemassa, ja supersalapoliisi Kiemunki oli mallikkaasti pelastamassa tyttörukkia hirvittävän karvakäden välittömältä raiskaukselta. Oletettavasti pahalla arabilla oli myös silmälappu ja semmoinen sarjakuvista tuttu arpi, mutta ne ovat jostain syystä jääneet kuvauksesta uupumaan.

Ja tilanteessa, jossa joku aikuinen käräyttää heidät kesken kaiken, nämä alle lukioikäiset reagoivat asiaan ihan vaan lähtemällä bussipysäkin kautta jatkamaan viinaostoksiaan jossain muualla, eivätkä esim. juokse karkuun? Kiemunkiko ei keksinyt siihen mitään sellaista sanottavaa, joka saisi joko tytöt tai tämän hirvittävän maahantunkeutujan muuttamaan mieltään, kuten esimerkiksi “mä soitan poliisille jos ette mene kotiinne”?

Melkoisen rautahermoista nuorisoa tuolla Lielahden sektorilla. Vai oliko kyse kuitenkaan siitä? Onko tämä taas yksi esimerkki kamelimaiden väen mädättävästä vaikutuksesta? Siellä tyttöraukat vaan olivat avuttomina julman arabin hallinnassa ja seurasivat tätä kuin Hamelnin lapset pillipiiparia aikoinaan, kunnes saisivat salmaria kouraan. Silloin tämä musulmaanin ja neitseellisten suomalaisimpien epäpyhä kauppa olisi valmis, ja sanoinkuvaamaton nussiminen alkaisi. Ja kun se bussikin tuli siihen niin sopivasti, sille ei voinut kukaan mitään. Ei kukaan! Ei vaan voinut mitään.

Ei edes agentti Kiemunki, joka siis ilmeisesti ei lepakkoautollaan kyennyt kuitenkaan saamaan ontuvaa vihollistaan kiinni. Ilmeisesti oli kyllä hyvin lähellä, ettei hän puuttunut asiaan ihan fyysisesti — “et tiedä miten teki mieli niputtaa se paskaläjä siihen autohallin lattialle”, hän kommentoi tilannetta jälkikäteen Facebookissa. Huh, hyvä että maltti oli valttia ja suomalaisen rotusoturin raivo ei päässyt purkautumaan! Jos se Terhin kuuluisa yläheijari olisi päässyt irti kahleistaan, raatohan siitä ukosta olisi tullut, ja typerä hyysääjäyhteiskunta olisi tietenkin syyttänyt Kiemunkia kaikesta.

Ilmeisesti kaiken tämän pohtiminen vei sen verran aikaa, ettei Kiemunki ehtinyt siinä tilanteessa parhaista yrityksistään huolimatta saamaan edes yhtä sellaista tärähtänyttä kännykkäkuvaa, jossa näkyisi joten kuten kaksi alaikäistä muijaa ja joku valkoiseen lippikseen ja mustiin polvihousuihin pukeutunut tyyppi 20 metrin päästä takaapäin tai jotain.

Valitettavasti näin olen joudumme luottamaan pelkästään hänen sanaansa siitä, että kaikki tämä — tai ylipäätänsä yhtään mitään — tapahtui siinä Prisman parkkihallissa. Tiedättehän? Sen Prisman, jonka yhteydessä ei ole Alkoa. (Sen sijaan parkkihallissa saattaa kyllä hyvinkin olla turvakamerat. Kuten myös bussissa.)

Jos pitää olla valehtelija, onko pakko olla näin alkeellisen huono siinä? Toisaalta, miksi panostaa asiaan, kun kohdeyleisö nielee mukisematta mitä tahansa paskaa.

Kuin sattumalta Kiemunki on myös Facebook-sivullaan MV-lehden äänekäs kannattaja. Kiva nähdä, että hänen suhteensa totuuteen on näin yhdenmukainen.

Näin loppuun haluaisin kysyä sinulta, hyvä lukija, että jos itse olisit ihan oikeasti tilanteessa, jossa joku limainen äijä todellakin puuhastelisi jotain epäilyttävän tuntuista alle lukioikäisten tyttöjen kanssa, olisiko oma reaktiosi se, että vähän länkytät jotain ja sitten poistut paikalta sen sijaan, että esimerkiksi et päästäisi tyyppejä näkyvistänne, kunnes paikalla on poliisi tai tilanne on muuten ohi? “No ne nousi dösään, en mä sit jaksanut enää miettiä sitä.” Kovasti oli kyllä lähellä, ettei pistänyt paskaläjää nippuun sinne parkkihallin kylmälle betonille, sen verran oli tärkeästä asiasta kyse, mutta sit ei sen jälkeen vaan enää mitenkään jaksanut.

Tämä kokonaisuus ei ehkä luo Terhi Kiemungista ihan sellaista kuvaa kuin hän toivoo.

Edit: Nyt Prisma on näemmä muuttunut Kiemungin Facebook-sivulla mystisesti Citymarketiksi, jossa tosiaan on Alko.



urhea nurkkarasisti raportoi

Thu Apr-28th-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Tää väki, tää väki.

Aina kun sitä kuvittelee, että tämän maan rasistisektori ei enää kykene säälittävämmäksi ja typerämmäksi, löytyy joku hönö, joka nokittaa surutta. Tällä kertaa sen tekee Tanja, jonka oletan olevan täysi-ikäinen äänestäjä ihan vain lisätäkseni omaa ahdistustani.

Anna mennä, Tanja. Näytä meille, mistä se kanan pissa oikein tulee.


(Lähde: Feissarimokat)

“Pahantahtoinen neekeri yritti aseistaa itsensä, kriisi!” Yrittämällä ostaa kukkakeppejä. Kukkakeppejä. Eikä edes halunnut mitään muuta puutarhaosastolta! Epäilyttävää. Kuka voisi ikinä tarvita pelkästään kukkakeppejä? EI KUKAAN AITO IHMINEN. Tanja onneksi neuvokkaasti selvisi tilanteesta eikä näin ollen tullut sokaistuksi himokkaasti kuolaavan maahantunkeutujan toimesta, toisin kuin ne lukemattomat puutarhaosastolla asioivat hölmöt, jotka eivät osaa käsitellä kriisitilanteita yhtä kylmäpäisesti kuin hän. Onneksi oli sentään semmoinen hintelä nokikolari, niin ei käynyt pahemmin. Ilman Tanjan strategisesti valittua elopainoa olisi ollut noutaja lähellä!

(more…)



past time guys took a stand

Fri Apr-8th-2016 // Filed under: Games,I Rant!,Those Pesky Roles

I’ve been meaning to write this post for a good while, but I’ve had trouble articulating my thoughts properly. It’s not that it’s a complicated thing, really — it’s just that I want to be clear about it, if only because this is one of those topics where some people will be looking very, very hard for opportunities to misunderstand, which is the kind of nonsense I have no time or patience for.

So, in the interest of clarity, let’s start with this: I’m really talking to guys here. Hear me, fellow dudes. This concerns you, and by extension, many of the people I’m going to presume you love — but they aren’t the target audience here, boys. It’s you. It’s us guys.

(more…)



syökööt sitten kakkua

Thu Mar-10th-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Talousasiantuntija Terhi Majasalmi kertoo meille, kuinka jokaisella meistä pitäisi olla vähintään kaksi tulonlähdettä taloudessamme.

Jokaisella.

Miten käytännössä toisen tulonlähteen kerääminen onnistuu? Jokaisella on mahdollisuus säästää osa tuloistaan. Näillä säästöillä voi esimerkiksi ostaa osakkeita, jolloin on oikeutettu osinkoon, jos yhtiö sitä päättää jakaa.

Otetaan yksinkertainen esimerkki. Jos sijoittaa kymmenen vuoden aikana 200 euroa kuukaudessa, tämä tekee yhteensä 24 000 euroa. Tälle pääomalle neljän prosentin tuotto tekee 960 euroa vuodessa. Yksinkertaisuuden vuoksi tässä ei ole otettu huomioon matkan varrella saatuja osinkoja ja niille saatuja tuottoja eikä arvonnousua tai laskua. Verojen maksun jälkeen osinkotuloilla voi paikata palkkatulon menetyksiä.

Jep. 200 egeä kuussa. Tämä kuulostaa hyvin realistiselta vaihtoehdolta, kukapa meistä ei tähän kykenisi! Jos kuukauden nettoansiot ovat alle tonnin, niistä varmasti sopii leikata päälle 20 prosenttia pois, että saadaan tämä toinen tulonlähde järkkäiltyä. Jos näin ei tehdä, mikä ihme siinä on, ettei raha helppo kelpaa?

Majasalmen ongelma on ihan sama kuin ihan helvetin monella muullakin julkisuudessa raha-asioista puhuvalla ihmisellä: näillä tyypeillä ei ole mitään käsitystä siitä todellisuudesta, jossa massiivinen osa tämän maan kansasta elää — eikä mitään halua käsittää sitä. Jos “200 euroa kuussa” kuulostaa universaalisti kohtuulliselta summalta, joka ei kovin merkittävästi heilauta taloutta, käsitys ns. perusihmisen elintasosta on auttamattomasti vääristynyt.

Tämä masentava kyvyttömyys ymmärtää kokonaiskuvaa näkyy muuallakin Majasalmen tekstissä. Myöhemmin hän otsikoi “Ota kohtalo omiin käsiin”, ja jatkaa:

Kun tulot laskevat, tärkeä kysymys esitettäväksi itselle on: ”Miten saan oman palkan nostettua samalle tasolle tai korkeammalle?” Jos palkka jää pysyvästi alemmalle tasolle, osingoilla rahoitetaan elintasoa eikä niitä pystytä uudelleen sijoittamaan.

Tässä kohtaa on turha jäädä odottamaan, että palkka nousee, kun joku muu neuvottelee paremman palkkatason puolestasi. Kohtalo on otettava omiin käsiin ja lähdettävä hankkimaan osaamista ja näytettävä tuloksia, josta joku on valmis maksamaan.

Ja jälleen ollaan jossain aivan muualla kuin missä merkittävä osa kansasta on. Jos nyt hetkeksi unohdetaan työttömät, pätkätyöläiset tai muuten sellaisessa asemassa olevat, joille käsitys “palkkaneuvotteluista” on täydellinen vitsi (nou hätä, näin saa tehdä, se kööri unohdetaan kaikkialla muuallakin), tajuaako Majasalmi lainkaan, miten kaukana koko tämä ajatusmalli on siitä todellisuudesta, jossa sadat tuhannet ihmiset elävät?

Massiivinen osa niistä duuneista, joita tässä maassa tehdään ovat luonteeltaan sellaisia, joissa ei juuri katsota tuloksia. Esimerkiksi useimmissa kassakoneen äärellä tapahtuvissa asiakaspalveluhommissa ainoa tulos, jolla on väliä on, ollaanko työpaikalla ajoissa ja täsmääkö kassan sisältö — toki asiakaspalvelun pitäisi olla laadukasta, mutta Alepa tuskin merkittävästi välittää siitä, kunhan se ei ole aktiivisesti huonoa (ts. hommat eivät syystä tai toisesta suju). Ja jos se onkin hyvää, mitä sitten?

Nämä eivät ole duuneja, joita tehdään urajohteisesti. Niitä tehdään, koska jonkun pitää ne tehdä, ja niiden avulla voi ansaita itselleen elannon. Se, mikä ei kuulu tällaisten hommien luonteeseen on käsitys urasta missään majasalmelaisessa mielessä. Ei ole olemassa mitään senior taksikuskia tai lead tarjoilijaa. Usein se potentiaalinen uraputki alkaa kassalta ja päättyy vuoropäällikköyteen, ja niissä olosuhteissa ajatus siitä, että rupeanpa tässä säästämään 200 euroa kuussa on absurdi — ei edes siksi, etteikö yhtikäs mitään varallisuutta olisi, vaan siksi, että pakollisten kulujen, asumisen ja perhe-elämän jälkeen ei ole olemassa sellaista irtorahaa, jota voi tuosta noin vaan heitellä johonkin sijoituksiin. “Älä sijoita sellaisia summia, joita sinulla ei ole varaa menettää” on perinteinen nyrkkisääntö, mutta se tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Ylimääräisen rahan käsite on väistämättä köyhälle erilainen — se ei ole fyrkkaa, jolla voitaisiin tehdä kaikenlaisia hauskoja juttuja tai avata uusia jännittäviä mahdollisuuksia, vaan se on tappi, jolla voidaan tukkia padosta reikä, jotta saadaan vähän hengitystilaa.

Se, mitä tietyllä asennemaailmalla varustetut ihmiset eivät koskaan sisäistä on se, että kun peruskansalainen säästää, se ei tarkoita sitä, että lykätään sitä ulkomaanmatkaa tai syödään harvemmin ulkona, vaan sitä, että erillisten, valmistusta vaativien ruoka-aineiden sijasta ostetaan taas sitä purkkihernekeittoa. Starbucksit, leffaliput tai karkkipussit eivät köyhälle ole mitään heräteostoksia, vaan asioita, jotka budjetoidaan etukäteen. Ja usein se säästö ei lopulta ole satasia, vaan ehkä kymppejä. Ja jos ei ole vakituista työpaikkaa, ne kympitkään tuskin jäävät säästöön.

Mutta jokaisella meistä pitäisi olla vähintään kaksi tulonlähdettä. Vähintään.

Se maailma, jota nämä tyypit kovalla tohinalla rakentavat on tehty yksinomaan niille, jotka voivat rakentaa elämänsä näiden periaatteiden mukaisesti. Niitä, jotka eivät tähän kykene ei ole edes olemassa, kun tietyt tahot puhuvat “jokaisesta meistä”.

Ja talkoot jatkuvat.



lyö vaan, ei me valvota

Fri Feb-19th-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Hallitus. Mitä vittua nyt taas.

Nyt tämä kööri on ilmeisesti ihan vakavissaan sitä mieltä, ettei koulukiusaaminen ole ongelma, johon tarttisi puuttua enemmän. Päin vastoin, sehän pitäisi oikeastaan vaan painaa villaisella. Tässä sitä nyt säästetään, saa se paha byroslavia rohkeasti kyytiä.

Ensin leikataan uljaasti sosiaaliturvasta, ettei apua löydy jos sitä tarvitsee, ja sitten varmistetaan, että apua takuulla tarvitaan enemmän kuin aiemmin. Tämä on säästämistä samalla tavalla kuin se, ettei turhaan tehdä mitään kosteuseristyksiä taloon — onhan se halvempaa, joo. Ja kun pari vuotta myöhemmin se mätä pesii siellä, mietitään, että huh huh, onpas kallis paukku korjata tämä pytinki ja kylläpäs nyt on kaikilla homeastma, tää on tää rakentaminen tällaista, ei nykypäivänä osata, pitäis saada kovempia tuomioita rakennusmiehille. Virolaiset halpatyypit taas siellä säätämässä, miksei kotimainen kelpaa?

Hallituksen systemaattinen hinku tehdä tästä kansasta huonovointisempaa ja typerämpää on ennenkuulumaton. Yliopistot on jo saatu hienosti rampautettua, ja nyt tehdään sama peruskouluille. On vaikea keksiä tehokkaampaa pitkän tähtäimen suunnitelmaa saada aikaan väestö, joka ei tiedä mistään mitään ja voi jatkuvasti eri tavoilla pahoin. Se, mitä tässä maassa varmastikin kaivataan on uusi sukupolvi nutipäitä, jotka jo lapsesta saavat oppia, että toisen ihmisen alistaminen ja terrorisointi on jotain, johon ei kukaan puutu. Ihanko tarkoituksella siellä nyt yritetään luoda olosuhteet, joilla saadaan seuraavan vuosikymmenen aikana kätevästi lisää väkivaltaisia rasisteja partioimaan kaduille?

Ja paljonko tällä pelleilyllä sitten oikein säästetään? 350 000 euroa vuodessa.

350 000 euroa. Se on lähes huomaamaton pyöristysvirhe tämän maan menoissa. Se tietenkin tuntuu yksityishenkilöstä isolta summalta, mutta jos pannaan se jonkinlaiseen perspektiiviin: samaan aikaan Talvivaara, tuo Pohjois-Suomen syöpä ja mahdollisesti tämän maan suurin yksittäinen ympäristön saastuttaja, on viime aikoina maksanut valtiolle keskimäärin 20 miljoonaa euroa kuukaudessa. Kuukaudessa. (Hauskana yksityiskohtana voisin mainita, että Talvivaaran kohdallahan tämä tarpeettomaksi koettu valvonta toki jätettiin väliin jo vuosia sitten, ja nyt niitä hyviä tuloksia onkin piisannut kipsisakka-altaiden täydeltä!)

Prioriteetit.

Tämä jengi tietää ihan tasan mitä tekee, myönsivät sitten sen ääneen tai eivät. Ei kukaan toimi jatkuvasti näin vahingossa.



what game writers actually do

Fri Feb-12th-2016 // Filed under: Games,Words

I don’t write a lot about my work here mostly because I typically can’t. I can’t tell you what I’m working on or how it’s going, really; I can’t reveal anything we haven’t said before. So it’s generally just easier for me to avoid the topic.

Still, now that we’re very close to shipping Quantum Break, and I’ve moved on to Something Else, I’ve had a chance to reflect on things a little bit, and I feel like talking about writing games in general. Back when I was still busting ass on Quantum Break, which wasn’t very long ago at all, a lot of people — friends and random people on the internet alike — would go, “what, don’t you have the story done yet?” when they heard that I wasn’t, well, not working. Some people were genuinely mystified and/or concerned; others were kind of tongue in cheek, but it’s something I heard a lot.

So while I don’t feel comfortable talking about the specifics of what I was doing, exactly, let me take a step back and talk about what kind of work I was doing — specifically, what being a writer on a video game actually entails. This isn’t a universal experience, I should stress; different studios can have wildly different practices — this is just the kind of stuff I do at Remedy as a writer. Many studios still hire writers as contractors who aren’t directly involved with the team or the game production, and for them the work will be very different. (Not surprisingly, these also tend to be games where the story and the gameplay are not particularly well integrated into each other.) In any case, I’m aware of many misconceptions and assumptions people make about what game writers actually do.

One general point is that writers often write or at least edit a lot of stuff that isn’t directly story-related — mundane but necessary things like marketing materials or error messages. Quite often this involves rewriting things somebody else put in as a placeholder. Developers working in other disciplines often end up entering text into the game in one form or another by themselves, and that can cause a wide range of issues, ranging from using the wrong terminology (there are often internally used nicknames for enemies and features that aren’t actually a part of the intended player experience), to having a voice that’s incompatible with how the rest of the game is presented, to technical things like punctuation and capitalization — yes, there are very, very talented people who still struggle with concepts like “sentences start with a capital letter” and “you hit the space bar after the period, not before it.” It’s just not their field of expertise, just like their specialty isn’t mine.

At companies that have such a person on staff, these things are often taken care of by an editor, but unless your company hits a certain size, you’re unlikely to have an editor working at the office full-time. Thus, the writer also ends up wearing the editor’s hat, and is hopefully up to the task. (Not every writer is; some people are genuinely great writers in terms of constructing story or writing engaging dialogue, but still can’t spell or punctuate to save their lives. It takes a certain anal retentive approach to be good at that.)

So, here’s a list of all the tasks I can think of that I do, as a writer, in no particular order. Some of these are small tasks, some of these are big ongoing processes. Most of them involve dependencies, meaning that somebody else needs to do something before I can do my tasks, or someone else is depending on me to complete my tasks so they can finish theirs. That’s largely how I determine priorities for my work. (And it’s worth noting that I also do a bunch of other things that I won’t go into in here, because while they’re important, they aren’t really “writer stuff” per se.)

  • Character bios. Important for casting and for character concepting. If you’re looking for a Latino woman in her mid-thirties who can make technobabble sound natural, for instance, you actually need to write it out. What you write early on and what characters you actually end up with can be two very different things, but you have to start somewhere.
  • Story design. What happens, when, where, and to whom, and why. This a big one, and while you typically nail down core concepts early on, it will keep on changing through development for a myriad of reasons. You get feedback from the team and from the publisher, some of which you incorporate and some of which you ignore, but all of it needs to be evaluated and often responded to and discussed. Sometimes you realize what you had early on just wasn’t good enough. Or sometimes you get a better idea.
  • Dialogue. This is the other big one. What the characters say, how much of it they say, and when they say it. Dialogue typically takes a lot of revision — you write one version, then the player objectives change, or the story changes, or user research indicates that people get lost, or you just hear an actor actually say the words out loud and you realize how stupid it sounds, or… so many reasons. So many revisions.
  • Dialogue pacing. Closely related to the previous item, dialogue pacing is something that often ends up being a writing task, even if it’s actually being implemented by somebody else. Often nudging a line’s timing a little can make all the difference — when there’s a loud noise and the character’s reaction is just right, it feels good; if it’s off, it just feels wrong, even if the player can’t quite articulate why. And one thing you often see games screw up is the interruption — you know, the sort of thing where somebody is supposed to be interrupted, but what you actually end up hearing is Person A suddenly just stopping in mid-sentence, a pause of .6 seconds, and then Person B saying something that’s clearly meant to be an interruption. Very distracting. As the people who know how the dialogue should be implemented, writers often end up hunting down problems like this.
  • Revisions. Endless revisions. People often think that writing games is a linear process, where you sit down, write the story, and when it’s done, people turn that into a game. Not unless you’re doing a pretty bad job of narrative design. In reality, the story and the way you tell it keeps changing as the actual gameplay experience is being built. You add dialogue and other things to increase player clarity, to explain plot points, and for player guidance. You remove it if it’s confusing or seems to mislead the player away from their actual gameplay goal at the time. You cut or add or merge or rewrite scenes to reflect the current state of the gameplay. Designers change the way the puzzle works? Usually, the dialogue related to it also has to change. The player character gets a new ability? That can have an impact on the story.
  • Politics. You work in any company with a decent-sized headcount, there are politics. Before you go all House of Cards in your head, this doesn’t mean backstabbing and power plays, unless you’ve done some bad hiring; it just means that you have to negotiate for the things you want and make others see why they are important, and why they make the product better. There are limited resources and not everything can be the most important thing, so it takes communication and persuasion to get people to cooperate. In particular, when you’re the writer, you’re the primary person who advocates for the story. There are people who really hate this, and I can certainly relate to that, but if you can’t deal with it, you’ll always be the one bitching about decisions and never the one making them. Harsh, but true. (Be nice to people. Seriously, don’t be a dick.)
  • Meetings. So many meetings. Some of it is related to the previous item, but a lot of it is just taking care of business. Communication is a key thing. I’m a writer, but very little of my time is spent actually writing; as a joke-that-is-not-really-a-joke I like to say that about 90% of my working hours are spent in discussions where people tell me I can’t do what I want to do and I tell them why they can’t do what they want to do, and then we try to find solutions that satisfy everybody. Compromises, in other words.
  • Optional content. Stuff that isn’t on the player’s critical path (i.e., you can complete the game without encountering this content). This could be anything, really — it can often be text-only content along the lines of discoverable e-mail messages or other content (which, being text-only, is just about the cheapest content you can have in a game), or it can be something a little more elaborate. For instance, I wrote the Night Springs episodes and radio shows for Alan Wake fully aware that the player might decide to just ignore them, or or might not even find them. So while this material is important for the overall game and can be a great tool to bring depth to the game, you probably don’t want to hang anything the player needs to understand the core plot on it. This is something that can be plugged in fairly late in the process, because it won’t affect level pacing, this is often something we do towards the end of the project. It’s also an opportunity to address specific issues that may be raised by the team or come up in user research — if we realize that people are unclear on something or merely very curious about an aspect of the game world or story, we can create a piece of optional content that deals with the topic.
  • Player objectives, achievements, tutorials, menu items, etc. Typically not a part of the story, per se, but these things have an impact on the game’s atmosphere and style. These are often some of the last things we finalize, because you can’t really do it properly until everything else in the game is nailed down — you can’t write a tutorial text about how to use a power if its actual functionality is still a little up in the air. Typically, it’s a good idea to have a writer work on these, or at least do an editing pass on them after a designer’s been through them.
  • Marketing support. Quite often copy is needed, and when they need it, they often come to the source. If you want something to introduce characters or summarize the plot, it’s usually best if I write it, rather than, for instance, some marketing person somewhere who may not even be directly involved with the game, possibly using some two-year-old out-of-date document somebody forwarded to them — which, given a large enough organization and multiple aspects of the project being advanced at the same time, can happen. Often they just need somebody to explain to them what the game is really about, and what kind of stuff they can talk about and what they should sit on so as to not spoil the experience.
  • Ancillary projects. Games are often accompanied by other materials — it could be transmedia fiction, art books, strategy guides, etc. Whether or not I actually work on those directly, they often require my feedback, if nothing else. And if there happened to be something like, oh, a live-action show that was very closely tied to the game you were working on, that might conceivably eat up a huge amount of your time even if you didn’t actually write it yourself. Conceivably.
  • Actor performances. I actually do a lot of things on this front, but many of them aren’t necessarily about writing. That said, when an actor gets involved, they typically have a lot of questions about their character and the story in general. It’s important to bring them up to speed and making sure they not only understand the story, but are focusing on the correct aspects of it in their performance.
  • Audio work. When it comes to people I end up working extremely closely with, the audio team tends to be at the top of the list — getting that dialogue right, or getting proper audio cues or filters in place is something that often requires very detailed discussions. Likewise, they often have questions and concerns about dialogue implementation that only a writer can properly answer. In our specific case, the dialogue I write is actually linked directly to our dialogue database, which grants certain advantages — and imposes certain limitations. Either way, it also creates a need for fairly constant communication with the audio teamk.
  • Subtitles. Do they match what’s being said? Actors often end up saying something slightly different, or in some cases entirely different from the actual line for various reasons. Tracking these changes and making sure they are reflected in the game subtitles is an important task.
  • Localization. This one can be a doozy, because there’s just so much content in most modern games. When you localize a game, it can be a tremendously complicated and time-consuming process — even when it’s being mostly handled by another party, such as the publisher, you still have to lend a lot of support to them, because the people translating the actual text — who often work under incredibly tight deadlines and for not a lot of money (full disclosure: I did translation work for a decade back in my freelancin’ days) — don’t actually know what the fuck it is they’re translating. They have very little or no context — all they get is, essentially, an Excel sheet full of text strings they have to translate. (Because we can’t take the risk of something leaking, we often can’t send them full screenplays, let alone gameplay videos or the like.) So when they don’t know what’s going on, they send queries we need to answer, preferably as clearly as possible. As a practical example, we had a situation where a line of dialogue read “Okay…”, and the the translator sent a query asking what that was in response to. In the language in question, the difference between “yes, I agree to do this” and “yes, I understand,” for instance, was noticeable, so they had to know what it was in response to, and they couldn’t figure it out from the information they had. (In actuality, this was actually a character speaking to himself, reacting to an elevator stopping unexpectedly. But the translator had no way of knowing that.)
  • Bugs. A lot of bugs require my attention, even if they aren’t story bugs per se — often I’m not expected to fix them, but somebody needs advice or a judgment call on whether something is a serious issue, or indeed a bug at all.

There. A fairly long list, and I have no doubt I’ve forgotten an essential thing or two. All of these things fall under the heading of “game writing” — or at least they do for me where I work. Storytelling is obviously a huge priority for us, but in the grand scheme of doing everything that needs doing in order to ship a game, it’s just one thing among many demanding our attention.

As a final note, as games can be very complex things, just keeping tabs on everything that needs doing can be an intimidating task. I can’t overstate the value of competent producers who can actually track all the crap that needs tracking, and poke you when you need to be poked. I can keep track of my own stuff, but having people in my corner who constantly deal with many disciplines and let me know what they need and when — that’s incredibly valuable. Making games is very much a team effort, and when the team dynamic is humming along, that makes getting through the above list much easier, and will perhaps even keep you from wanting to drink yourself to death. Bonus!



ei vielä, mutta ehkä seuraavaksi

Thu Feb-4th-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Urheat isäm maan pualustajat ovat taas vaihteeksi vähän yrittäneet tappaa lapsia. Ovat sillä lailla rohkeita.

Monesko kerta tämä on?

Kuinka monta kertaa tämän pitää tapahtua, että tämän maan päättäjiä ja poliisia alkaa pikku hiljaa kiinnostamaan murhapolttoyritykset? Pitääkö jonkun kuolla?

Ja ennen kuin joku rupeaa hyssyttelemään, puhutaan suoraan — “pitääkö jonkun kuolla” ei ole mitään liioittelua. Tilanteessa, jossa joku heittelee polttopulloja ihmisiä täynnä olevaan rakennukseen keskellä yötä, kyse on juurikin siitä, että hengenvaara on merkittävä. Se on ihan oikea uhka. Se, että yritys epäonnistui ei muuta teon potentiaalisia seurauksia — eikä myöskään sen motiiveja.

Kyse ei ole enää siitä, tapahtuuko se. Kyse on siitä, milloin se tapahtuu. Koska näihin juttuihin ei nyt vaan puututa, ja se lähettää vahvan viestin. Ennemmin tai myöhemmin joku näistä urpoista panostaa tuhopolttokeikkaansa ihan tosissaan, tai kavereiden tsemppaama rotusotilas päättää tehdä jostakusta esimerkin, ja kun se sydänveri on kerran sinne hangelle sihahtanut, sitä nyt ei enää saada sinne väärän väriseen jantteriin takaisin. Kannustusta tällaiseen tekoon piisaa kyllä — kuka tahansa internetin isänmaallisempia nurkkia yhtään seurannut tietää, että siellä kollektiivinen touhutippa tutisee jatkuvasti, kun väkivaltafantasiat jylläävät. Kaikki ne ovat pedofiilejä ja terroristeja, jotka raiskaavat meidän naiset (on kovin hellyyttävää, että nyt alkaa suomalainen perus miäs äiä olla ihan ison vitusti huolissaan naisten oikeuksista ja koskemattomuudesta), ja saunan taakse ja OIKEIN PERKELE, tekee niin iloiseksi kun neekeri sai turpaan vittu suvakit saatana ekana seinää vasten omaa lääkettä lol.

Vaan pojat on poikia, heh heh. Pidetään nyt se tolkku siellä hei.

Tämä maa ei ole oppinut historiasta mitään. Täällä rakennetaan kovalla pöhinällä 30-luvun Saksaa ja teeskennellään, ettei sillä ole mitään väliä, että kiihkokansalliset väkivaltaiset tyypit partioivat kaduilla levittämässä pelon ja uhan ilmapiiriä, kansanedustajat ehdottelevat keskitysleirejä ja laittomia pidätyksiä, ja poliisia huolestuttavat enemmän sirkuspellet kuin väkivaltarikoksista tuomitut uusnatsit.

Meillä ollaan muka niin huolissaan ääripäistä — ikään kuin olisi kaksi toisiinsa verrattavissa olevaa ääripäätä, kun toinen osapuoli yrittää toistuvasti ja tarkoituksella riistää toisilta ihmisiltä turvallisuudentunteen, ihmisarvon ja mahdollisesti hengen ja toinen osapuoli taas… no… ei tee näin? Minkälaisen logiikan mukaan se, että heitellään polttopulloja ja marssitaan uusnatsimeiningillä kaduilla vertautuu eettisesti, ideologisesti tai käytännön tasolla siihen, että äänekkäästi tuomitaan tällaiset teot? Ovatko nämä “ääripäät” jotenkin yhtä huonoja tai kohtuuttomia vaikkapa radikaaliuden, merkityksellisyyden, huolestuttavuuden tai typeryyden mittareilla katsottuna?

Ymmärrän, että on houkuttelevaa teeskennellä, että nyt ollaan mahdollisimman tasakätisiä ja vältetään ääriajattelua. Epäilemättä monen yksilön kohdalla tällaiset “olen tolkun ihminen” -näkemykset ovat jopa ihan rehellisiä ja vilpittömiä. Käytännössä tällainen ajattelu kuitenkin asettaa nämä kaksi “ääripäätä” samaan asemaan, ja sitä myöten sekä a) paisuttelee merkittävästi sen toisen osapuolen kantojen radikaaliutta, että b) normalisoi toisen osapuolen kantoja merkittävästi antamalla ymmärtää, väkivaltainen ja uhkaileva käytös on jotenkin samalla tasolla kuin se, että vastustetaan ko. käytöstä.

Ja jos tuntuu siltä, että tämä puhe normalisoinnista on liioittelua, jokainen voi tykönään miettiä, kuinka uskottavalta olisi tuntunut viisi vuotta sitten — hitto, vaikka vain kaksi vuotta sitten — väite siitä, että meillä kulkee kadulla uusnatsihenkisiä partioita joka puolella maata, polttopulloiskuja tehdään jatkuvalla syötöllä, kansanedustajatasolla vaaditaan keskitysleirejä ja muita perustuslain vastaisia, avoimen rasistisia toimenpiteitä, eikä tilannetta pidetä hallitustasolla minkäänlaisena kriisinä?

Retoriikka kahdesta ääripäästä palvelee vain sen radikaalimman tahon etuja. Kun koulukiusaaja pistää jengillä pataan heikompiaan, on koulukiusaajan kannalta helvetin hieno juttu, jos kysymys siitä, mitä se heikompi osapuoli teki tilanteessa väärin nostetaan esiin samanarvoiseksi osaksi keskustelua. Se hämmentää mukavasti tilannetta. Sakeassa sumussa on mukavasti liikkumavaraa.

Mutta paskaaks tässä, ruumiita odotellessa.

Sillä aikaa voidaan vaikka arvuutella, alkaako päättäjiä pikku hiljaa kiinnostaa siinä vaiheessa, kun joku näistä nutipäistä oikeasti saa jonkun hengiltä. Ehkä lapsen — siihen oli tälläkin kertaa hyvät saumat.

Vai otetaanko sekin vaan kätevästi seuraavana askeleena valitulla tiellä?



se mikään helvetin virhe ole

Sun Nov-29th-2015 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Hei.

Puhutaas nyt tästä asiasta ihan vakavasti — tiedättehän, tästä Alexander Stubbin (kok) “virheestä”, jossa hän sanoi, että 90% viranomaislausunnoista kannattaa hallintarekisteriä, vaikka todellisuudessa onkin niin, että puoltavia lausuntoja on vain 10%.

Kuten sanottu, Stubbin mukaan kyseessä on virhe.

Heh.

Ei ole.

Ja jos olisi, sekin olisi aika masentava skenaario; se tarkoittaisi, että meillä on valtiovarainministerinä tyyppi, joka ei rehellisesti kykene hahmottamaan eroa 90% ja 10% välillä. Riippumatta siitä, kuinka vahvasti joidenkin ehkä tekeekin mieli painaa asia villaisella, kukaan — kukaan — meistä ei oikeasti usko, että Stubb on niin uskomattoman typerä ja perustavanlaatuisen epäpätevä, ettei tajua tätä eroa. Ei tietenkään ole, koska haloo — ei Stubb ole joku älyllisesti alikehittynyt troglodyytti, jonka primitiivinen aivokapasiteetti ei rehellisesti riitä arvioimaan, kumpi on isompi luku, yhdeksän vai yksi.

Tiedostan, että ihmisen on helppo epähuomiossa jäsentää tämä tilanne omassa päässä sellaisena asiana, jossa joku erehtyy vähän luvuissa, ja kuin sattumalta Stubb haluaakin esittää asian juuri niin: “Tuo Helsingin Sanomien juttu osoittaa, että laskea voi monella tavalla. Mutta virhe oli ilman muuta minun, sori siitä.”

Stubb yrittää kovasti luoda sellaista kuvaa, että jotenkin nyt vaan tuli ynnättyä nämä lausunnot väärin. (Stubb sen sijaan ei selitä, miten nämä lausunnot voi laskea monella tavalla, ja tiettävästi toimittaja ei pyytänyt tarkentamaan. Koen, että tämä on toimittajalta paitsi aika laiskaa duunia noin niinkuin vallan vahtikoiran asemaa silmälläpitäen, myös sikäli hirvittävä moka, että massiivinen komediapotentiaali meni täysin hukkaan. Olisin valmis maksamaan hyvää rahaa siitä show’sta, jossa Stubb yrittää ihan oikeasti selittää, miten tämä matemaattinen akrobatia oikein käytännössä sujuu.)

Niin herttaista kuin Stubbin mukanöyrä anteeksipyyntely onkin, tässä ei nyt kuitenkaan ole kyse siitä, miltä ne luvut näyttävät tai miten ne lasketaan, vaan koko asetelman luonteesta — siis siitä, mitä murskaenemmistö lausunnoissaan sanoo. Ei ole edes pikkuriikkisen uskottavaa, että Stubb on käynyt läpi kaikki lausunnot, joista ilmenee mm. lainvalvojien, syyttäjälaitoksen ja verottajan kaltaisten tahojen vastustavan hallintarekisteriä ja tullut siihen lopputulokseen, että ehdoton valtaosa viranomaisista kannattaa niitä. Ei se ole mikään ynnäämiskysymys, ja se, että Stubbin kaltaisessa asemassa oleva ihminen toistuvasti esittää ilmiselvästi valheellisia argumentteja rikoksia ja väärinkäytöksiä helpottavan järjestelyn läpiajamiseksi on hälyttävää. Vähän vaikea uskoa, että Stubbin motiivit ovat siinä tilanteessa vilpittömän vitivalkoiset.

Selvennetäänpä asiaa hiukan. Tiedostan, että usein tällaisten asioiden pelkistäminen arkitilanteiksi on vähän harhaanjohtavaa, mutta koen, että tässä nimenomaisessa tapauksessa se toimii hyvin — kyse kun on erityisesti siitä, minkälaisen yleisvaikutelman tilanteesta ja ilmapiiristä perusjärkevä ihminen saa tutustuessaan saamiinsa vastauksiin.

Joten: jos minä kysyn 20 kaveriltani, että mites, sopiiko että tulette remppaamaan kämppäni ilmaiseksi, ja niistä 18 sanoo ei, minulle ei takuulla tule sellainen fiilis, että nyt kaikki kaverini haluavat tehdä minulle remontin — ja jos väitän muille kavereilleni, että lähes kaikki joilta kysyin haluavat ehdottomasti tehdä tämän, ja näin ollen olisi hyvä idis jos kaikki muutkin tuntemani ihmiset tulevat duunailemaan tätä remonttia kämpilleni, se ei ole mikään “virhe” tai “erehdys”, se on läpinäkyvä ja alkeellinen yritys manipuloida jengiä tekemään mitä haluan — siis ihan perinteinen valhe.

Ei minulla siinä tilanteessa ole mitään illuusioita siitä, mikä on enemmistön mielipide, ja jos väitän sen olevan puoltava, yksinkertaisesti valehtelen — ja se on valetta riippumatta siitä, osaanko laskea ne prosenttiluvut oikein. En ole mikään hetkellisen virhearvioinnin vilpitön uhri, vaan laskelmoiva hyväksikäyttäjä, joka paskat nakkaa totuudesta, kunhan asiat menevät kuten minä haluan.

Jos Alexander Stubb ei itse ymmärrä erota tehtävistään jäätyään kiinni ilmiselvästä valehtelusta niin kansalle kuin eduskunnallekin (ja voi hyvää päivää, miten typerällä tavalla; kuinka ylimielinen pitää ihmisen olla, että rakentaa sen muutenkin vaappuvan hiekkalinnansa näin yksiselitteisen heikolle pohjalle?), muun hallinnon täytyy puuttua asiaan. Miten tällaisen ihmisen sanaan voi luottaa? Miksi kenenkään pitäisi uskoa, että mitkään muut Stubbin väitteet pitävät paikkansa — tai että hän ei aja täysin muiden tahojen etuja? Koska hän… lupaa, ettei tee niin, ehkä?

Näiden lupausten arvo ei alun perinkään ollut kovin korkealla, ja nyt niiltä on tempaistu pohja lopullisesti pois. Kurssi laskee rajusti. Markkinoiden näkymätön käsi vetäisi vessan, siellä se viemäri kurluttaa.

Nyt kaivataan aika epätoivoisesti sitä poliittista selkärankaa. Jos Stubb jatkaa duunissaan, tästä maasta on tullut lopullisesti masentava vitsi.


 


Links



Meta
RSS 2.0
Comments RSS 2.0
WordPress



Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.