taaskaan ei kukaan ajattele lapsia

Kansanedustaja James Hirvisaaren (persut, tietenkin!) vähän aikaa sitten pitämä avoimen homovastainen puheenvuoro eduskunnassa on vituttanut minua jo jonkin aikaa, mutten oikein ole ehtinyt kirjoittaa aiheesta. Tiedän, että siitä on jo mennyt pari viikkoa, mutta koska asia ei varsinaisesti ole vanhentunut, kommentoin sitä näin jälkijunassa.

Viittaan tietenkin tähän hurmaavaan kannanottoon:

Ynnynnynnynnyy. Yhteiskuntajärjestus rapistuu! Lapsiraukat! Miksi ne homot kehtaavat vaatia, että niitä kohdellaan samoin kuin muitakin ihmisiä, vaikka ei ole ennenkään kohdeltu ja niitä on vielä vähemmänkin kuin oikeita ihmisiä!

Aion nyt unohtaa nämä muut typeryydet ja keskittyä tähän adoptioasiaan, jotta saisin tämän tekstin joskus valmiiksikin.

“Miksi adoptiolapselta halutaan riistää oikeus äitiin ja isään?”, tiedustelee Hirvisaari puheenvuoronsa lopuksi.

Voi hyvää päivää mitä säälittävää paskaa. Tämäkö on nyt joku argumentti?

Ei lapsella ole mitään oikeutta äitiin ja isään. Se on kurjaa, mutta näin tämä asia nyt vaan on.

Jos olisi, avioerot kiellettäisiin lailla, yksinhuoltajuudesta rankaistaisiin ja jos toinen vanhempi sattuisi kuolemaan onnettomuudessa tai sairauden vuoksi, sitä paheksuttaisiin julkisesti jälkikäteen. Meni sillä tavalla kuolemaan, että nyt jäi lapselle vaan toinen.

Jos ihan kylmästi katsotaan asiaa, lapsella ei ole edes oikeutta rakkauteen tai onnellisuuteen. Sori, mutta sellaista lakia ei meillä ole. Lapsella on tietenkin lakisääteinen oikeus tiettyyn huolenpitoon, mutta nythän on kuitenkin niin, että jos kukaan ei jätä heitteille, vedä turpaan ja oleelliset asiat hoidetaan asiallisesti, se riittää. Jos vanhemmat ovat tämän ulkopuolella etäisiä tai jopa inhottavia tyyppejä, joita ei erityisemmin kiinnosta ottaa kontaktia, se on voi voi. Meillä on mekanismeja, joilla pyritään turvaamaan lapsen toimeentulo ja hyvinvointi — esimerkiksi elatusmaksut, lapsilisät, ilmainen koulutus ja rokotukset — mutta ei ole mitään sellaista mekanismia, jolla vanhempi, joka ei nyt vaan halua erityisemmin olla lapsen kanssa väleissä, tai edes tekemisissä, voitaisiin pakottaa vanhemmoimaan tai olemaan siisti tyyppi.

Jos lapsi soittaa poliisille tai lastensuojeluviranomaisille ja sanoo, että isä ja äiti eivät rakasta, eivät kuuntele eivätkä erityisemmin välitä, puheluun vastaaja voi vain tarkistaa, että eihän tässä nyt ole kyse pahoinpitelystä tai heitteillejätöstä tai muusta vastaavasta, ja jos se puoli on kunnossa, sitten ei voi tehdä oikein muuta kuin sanoa, että kurja juttu, koita pärjätä ja sen mennä töiden jälkeen himaan nauttimaan voimattomasta raivosta ja terapiakännistä. Melkein ainoa työkalu vanhempien välittämisen lisäämiseen on yhteisön paine, eikä senkään varaan voi oikein laskea. Se, että joku lähtee vähän osallistumaan harrastukseen että naapurin pariskunta tukkisi turpansa tuskin takaa hyviä kokemuksia lapsen ja vanhemman välille.

Tiedän, että tämä on helvetin kurja asiaintila, mutta ei sille voi oikein kukaan mitään. Ei meillä ole mitään rakkauden ja välittämisen standardeja, joiden mukaan aikuisia voidaan edellyttää toimimaan. Luulen, että jos olisi, meillä suhtauduttaisiin raskauksiin ylipäätänsä paljon kriittisemmin. Ei tulisi näitä saatanan haahuilijoita, jotka tykkäävät kyllä nussia, ja sitten kun siitä seuraa kersa, asiat etenevät kuin liukuhihnalla. Että nyt ollaankin pantu pulla uuniin, nyt pitää sit varmaan mennä naimisiin! Silloin lapsi ei varsinaisesti ole haluttu, se on vain jotain, jonka kanssa sitten eletään. (Tiedän, että odottamaton raskaus on monelle paljon tätä isompi asia. Ne, jotka ottavat asian vitun vakavasti, tekevät asian suhteen tietoisen päätöksen (oli se sitten mikä tahansa) ja hyväksyvät sen seuraukset täysillä ovat hyviä ihmisiä. Mutta tuskin on mikään salaisuus, että monet eivät ota.)

Helvetti, ainakin adoptoidun lapsen kohdalla voidaan melko turvallisesti lähteä siitä olettamuksesta, että nyt ollaan hankkimassa jotain, mitä todella halutaan — kyse ei ole vain siitä, että tähän nyt vaan jotenkin päädyttiin.

Miksikö teen tästä numeron? Siksi, että jos ihan oikeasti ollaan kiinnostuneita siitä, miten niillä lapsilla menee, on ihan turha ruveta länkyttämään jotain väsynyttä retorista paskaa siitä, kuinka lapsilla on sellaisia mystisiä “oikeuksia”, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Mutta näiden uskonnollisten konservatiivien joukoissa ei tietenkään voida tehdä niin, koska se voi johtaa vaikeisiin ajatuksiin. On paljon helpompaa, kun vaan kylmästi lähdetään liikkeelle siitä täysin kyseenalaistamattomasta oletuksesta, että äidistä ja isästä koostuva perheyksikkö on jotenkin ylivertainen, ja siellä lapsen on automaattisesti hyvä olla. Tämä olisi helppo todistaa vääräksi esimerkiksi katsomalla yhtään avoimin silmin avioero- ja perheväkivaltatilastoja, jotka puhuvat aika selkeää kieltä siitä, että ei se oikea kromosomiyhdistelmä ole mikään oikotie välittömään onneen.

Mutta mitä turhia! Helpompaa on vain inttää, että jameshirvisaariperheissä tulee parhaita lapsia. Siellä kukkivat vahvat arvot ja kunnon perhemeininki. Raamatulla perustellaan asioita ja pidetään perinteiset arvot esillä, ja lopputuloksena saadaan jälleen uusi lauma elämää ja maailmaa pelkääviä peräkammarin poikia, joilla kilahtaa hätäkusi housuun heti, kun tulee vastaan tilanteita, joita ei osata jäsentää. Ei kai nyt osata! Milläs jäsennät, kun kotona ei ole annettu mitään eväitä semmoiseen. Jos koko ajan selitetään, että maailma makaa näin, piste, ja sitten siellä tynnyrin ulkopuolella onkin esimerkiksi joku poika, jolla on korvakoru, tai herran tähden, neekeri, kai se nyt sitten on vitun vaikeaa sopeutua sellaiseen.

(Ne, joiden mielestä korvakorupoika on absurdi esimerkki voivat miettiä, kuinka paljon asiasta länkytettiin hysteeristi 80-luvulla Suomessa ja miettiä, miten nykyisin puhutaan tatuoinneista — ja kuinka paljon vähemmän ne kiinnostavat ihmisiä nykyisin kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten.)

Kas, kun nythän on niin, että oikeasti valtaväestö tottuu tällaisiin asioihin ilman ongelmia, vaikka Hirvisaaren kaltaiset tyypit tykkäävätkin koko ajan tuppautua jonkinlaisiksi marttyyrinomaisiksi kansan hiljaisten rivien edustajiksi. Useimmat ihmiset osaavat käsitellä tällaisia asioita. Ne, jotka eivät osaa ovat sitten niitä tyyppejä, jotka mouhottavat suuna päänä, että on se nyt kun nykyisin niin tällaista ja hyysätään ja hoivataan kaikkia, jotka ovat erilaisia, ja miten kamalaa se on.

Huvittavaa tässä tietenkin on, että oikeasti tässä tilanteessa niitä erilaisia, joita hyysätään ovat juurikin Hirvisaaren kaltaiset kulttuurifossiilit, jotka eivät ihan rehellisesti ymmärrä, että maailma ei ole sellainen kuin ennen, eikä se ollut ennen sellainen kuin sitä ennen. Vuosi vuodelta maailma muuttuu heidän edessään, ja he ovat koko ajan ahtaammalla. Sellaista se on kun ei kykene hyväksymään sitä, että yhteiskunta ei ole staattinen, vaan se kehittyy koko ajan. (Bonushilpeily: reilut sata vuotta sitten Hirvisaari olisi ollut typerä liberaalihippi, jonka hömpötyksiä paheksuttaisiin jatkuvasti konservatiivien toimesta. Yhtäläinen äänioikeus kaikille tulotasoon tai säätyyn katsomatta? Ruotsin kielen opiskelu vapaaehtoiseksi? Gospel-musiikkia?)

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki muutokset olisivat positiivisia. Päin vastoin, jatkuvasti tulee eteen uusia juttuja, joita on syytä vastustaa syystä tai toisesta, tai vähintään niistä on syytä keskustella kunnolla. Erimielisyyksiltä ei voi välttyä. Juuri siksi asioiden perustelu traditioilla ja pronssikautisten mistään mitään ymmärtämättömien paimentolaisten hyvin valikoivasti tulkitulla taikauskolla on yksinkertaisesti typerää, etenkin kun nämä väitteet perustuvat lähinnä mielikuviin ja retoriikkaan. Jos nyt puhutaan esimerkiksi juurikin tästä adoptiokysymyksestä, on täysin naurettavaa antaa ymmärtää, että meillä olisi ollut täällä tähän asti sellainen tiukka käytöntö, että joka lapsella on äiti ja isä ja siitä ei ole koskaan voitu poiketa ilman hirvittäviä seurauksia.

Paljon oleellisempaa olisi puhua siitä, minkälaisissa oloissa lapsen on hyvä olla konkreettisella tasolla sen sijaan, että asetetaan kummallisia ehtoja, joilla ei ole oikein mitään tekemistä sen kanssa, mitä lapsi kokee. Ei lapsia kiinnosta se, mitä sukupuolta vanhemmat ovat. Lapsia kiinnostaa se, onko heillä turvallinen ja rakastettu olo. Se, että Hirvisaari on vakuuttunut siitä, että jos on kaksi isää tai kaksi äitiä, se on traumatisoivaa ja kamalaa kertoo paljon enemmän Hirvisaaren hysteerisestä pakosta pakottaa maailma omaan muottiinsa kuin siitä, minkälaista se perhe-elämä oikeasti niissä olosuhteissa on. Jos Hirvisaaresta semmoinen tuntuu pahalta, kai se nyt tuntuu kaikista pahalta! Missään nimessä ei kannata miettiä, mistä ne tuntemukset tulevat tai perustuvatko ne faktoihin!

Jälleen kerran päädyn lainaamaan lastensuojeluasioihin syvästi perehtynyttä kirjailija ja lakimies Andrew Vachssia, joka tiivisti asian ytimen poskettoman hyvin: “Lapset tietävät totuuden. Rakkaus ei ole tunne. Rakkaus on käytösmalli.”

Ei perhe ole mikään biologian harjoitustyö. Se on hanke.

good intentions, bad l10n

I encountered a kind of depressing “can’t see the forest for the trees” situation today — something that’s undoubtedly the result of good intentions, but which just doesn’t take real world conditions into account at all.

Today, I installed the Origin client. I finally wanted to get Mass Effect 3. I’ve been a pretty happy Steam user for a good while now, but unfortunately the game is only available on Origin, so that wasn’t an option. Actually, I’m more or less fine with that; I’m like a lot of people in that it often takes me a while to get around to adopting new things, but once I do, I tend to get comfortable with them pretty quickly.

EA is one of those companies that has a kind of an obsession with localizing things. If that sounds like a negative thing, I don’t mean it like that. I kind of love localization as a concept; I used to work for a localization company and I have translated hundreds of thousands of words over the years. There was a point in my life when it was my primary source of income. So I have an interest in it, and I know it’s very useful to a lot of people.

I also know that for a lot of companies, providing certain services in the customers’ own language is a point of pride. For EA, that has certainly seemed to be the case for a while now, and I wholeheartedly applaud that. They have localized entire games into Finnish, and as a rule, the localizations have been very, very good — in particular, I remember the Finnish version of Sim City 4, which was tremendously well-made. It was clever and very funny. And they did it the smart way, too; you could select the original English as your language if you preferred it that way.

But, to be blunt, there may be a bit of an American sentiment at play here, the idea that if people can’t get it in their own language, they will be instantly put off and refuse to have anything to do with it. People often think that offering everything in a country’s native language is of utmost importance; that making that experience as seamless and hard to circumvent as possible is a requirement so nobody ends up with a horrible foreign language in their face and gets spooked.

And I’m sorry, but throughout much of Europe, that’s not the case. The hardcore gamers here in particular are quite proficient in English, and often prefer it for various reasons that aren’t even important here. It’s enough to know that they do. I don’t think they mind services that have been localized, really; it’s just that when they run into them, they go into the settings menu and change the language back into English. That’s what I do.

To be clear: I’m not saying there’s no call for localized products and services in Finland — there absolutely is, and EA does the right thing trying to provide them; it’s particularly great they do it with products that are intended for young children and families. It’s just that the (relatively large) hardcore audience doesn’t find it very useful.

So when I install Origin, it insists on speaking Finnish to me. It can tell that I’m located in Finland, and that’s the language it chooses. Again, this is understandable, and it’s a reasonable thing to do. As long as you can change the language later on, no problem. (Though actually, it would be a good idea to offer the option to change the language right off the bat, because I could be an English-speaking person living in Finland, like many of my friends and colleagues — but they can probably make it through the installation process even if they don’t grok the lingo.)

Then Origin actually launches, and you can log in — another hurdle if you don’t understand Finnish, but you’re likely to make it through that, too. And then you can change the language from the settings. (Yeah. One more hurdle.) So I take care of that, and now the Origin client is speaking English to me, which makes me happy.

But the actual content the client is displaying to me is still in Finnish, because I’m in Finland. So everything in the Origin Store — product descriptions, terms of service, everything — is in Finnish. And if I was a foreigner living in Finland, at this point things would start to get really tricky.

For me, personally, this is mostly just an inconvenience and an annoyance. I say “mostly,” because sometimes the translations just aren’t very good, and they may leave out certain things, which is one reason why I prefer the original English versions. For example, I know how easy it is for a text string to change later on, and yet the translation may remain the same. But if I’m honest, for me the biggest reason reason is that I just like everything to be in one language — my operating system, my software, everything. Call it OCD, if you like.

But if I had just moved here from an English-speaking country, perhaps because of a job? Well.

Being less than happy with all this, I start looking for a setting to change this. I’m sure there’s one, I just don’t know where it is right away. And I look and look, but I can’t find it. And eventually I give up and contact tech support via chat. I only have to wait maybe ten seconds for someone to talk to me.

Here’s our conversation:

You are now ready to chat with Pooja.

Pooja:
Thanks for contacting EA Help! My name is Pooja how may I help you?

you:
Hey. Is there any way for me to force the Origin Store to speak English to me? I’m in Finland, I have the Origin client set to use English, but the store insists on being in Finnish.

Pooja:
Hello

Pooja:
Thanks for explaining the issue.

Pooja:
I request you to please login into origin.

Pooja:
Then go to the settings.

Pooja:
Then you would find the language option.

you:
On the website, you mean? Not the client?

Pooja:
Please login into www.origi.com

Pooja:
*www.origin.com

you:
Sure. That directs me to http://store.origin.com/store/eaemea/fi_FI/home/ThemeID.850300/ccRef.en_US — and I can’t see anything like “account settings” or “your account” or anything like that in there.

you:
My only account-specific option there seems to be the button that lets me log out.

Pooja:
Okay, Please go to the gear icon.

you:
There is no gear icon that I can see on the website.

Pooja:
Please look for the round icon above the friend list.

you:
Um, I don’t have a friends list, either.

Pooja:
Yes, go to the website where origin takes you.

Pooja:
Please allow me to share the desktop.

[At this point, a new window opens up for me, but obviously their desktop sharing thing didn't work. I get an error message in the window, which I pasted to him below.]

you:
Not Found The requested URL /hc/6657116/ was not found on this server. Apache/2.2.19 (Unix) mod_jk/1.2.30 Server at customersupport.ea.com Port 80

Pooja:
Okay.

Pooja:
Please accept the request for desktop sharing.

you:
I would love to accept such a request, but I haven’t received one. All I got was a new window with the “Not found” error message I pasted above.

you:
Also, just to be clear: when you talk about the gear icon and the friends list, you ARE talking about the website, correct? Not the Origin client? Because I do have those items on the Origin client itself.

Pooja:
Have you downloaded the origin?

you:
I just said I have the Origin client. Yes, I have downloaded it. I have downloaded it, and I have changed the langauge setting on the Origin client to English, but that only affects the software, the client itself. It doesn’t change the language of the store itself. All of my menu options on the ORIGIN CLIENT are in English, but in the ORIGIN STORE, as viewed through the client, everything is in Finnish.

you:
Do you want a screenshot of what I mean? I can arrange one if you want it.

Pooja:
No, I understood your point.

Pooja:
I would like to inform you that the store language cannot be changed.

you:
Really.

Pooja:
Yes.

Pooja:
I apologize that I have taken much time in understanding your issue.

you:
So if I can’t speak Finnish, but I’m in Finland, there is no way for me to use Origin without a translator? This is what you are telling me?

Pooja:
Yes.

Pooja:
If you have any other issue or query apart from this issue I may assist you with, today.
Please let me know. I will do my best to help you.

you:
Wow.

you:
Well, thanks, I guess.

Pooja:
I can understand, but this is country specific. We cannot do anything in this regard.

Pooja:
You’re welcome.

Pooja:
Thanks for understanding the issue.

Pooja:
I appreciate it.

you:
Well, amazingly enough, Steam has managed to do this for, oh, a bunch of years now. This is not an unsurmountable technical issue. I realize it’s not your fault, and not something you can do anything about right now, but if you could perhaps pass on the message that this is kind of ridiculous, I would appreciate it.

you:
I don’t mean to make your life miserable here, I realize that you’re just trying to help me.

you:
Thanks for your time.

Pooja:
You’re welcome.

Pooja:
I appreciate your understanding in the issue.

Pooja:
Had it been possible, I would have provided you the information regarding the laguage change.

Pooja:
*language

you:
Sure, I get that. Not your fault.

you:
Well, I guess we’re done. Have a nice day!

Now, let me just be clear here: my problem is not with Pooja. He was helpful and polite, and he would have helped me if he could have. None of this is his fault. There was a little misunderstanding concerning what I was talking about, but to be fair, something like this can be a little confusing. The customer service I got from him was just about as good as I could possibly expect to get in my situation, short of a magic spell that fixes everything. Pooja was cool.

But this is a ridiculous situation to be in. This is the year 2012, and people move around. You cannot make a blanket assumption that everybody with a Finnish IP address speaks Finnish, and even if you do, saying that everybody with a Finnish IP address must speak Finnish and no other languages can be offered seems entirely misguided.

Now, I don’t need this feature right now, it’s true — I would very much like to have it, but I can make do without. The thing is, I know a lot of people who do need it. These are people I work with every day, a lot of whom have made games that are currently being sold in this very same store, as a matter of fact. And if I happened to move to Sweden, guess what? I’d get the Origin Store in Swedish, and at that point I’d be in real trouble, my Swedish being as hopelessly rusty as it is. I’d have to paste every single sentence to Google Translate or something.

Why, yes, that is undoubtedly the very best way to figure out exactly what it is you’re paying for. Nothing like agreeing to a machine-translated license agreement to make life a little more exciting.

It didn’t help things any that clearly I couldn’t even access the website he was trying to send me to, because my browser would always get hijacked to a Finnish page that wouldn’t even let me manage my Origin account, because that functionality just isn’t in the localized version — or if it is, it’s hidden very well. Which is, incidentally, a major reason why I tend to prefer the original English language versions, because in my experience, this kind of thing happens all the time.

This shouldn’t be a hard thing to fix — and I’m saying that knowing full well that in most instances, when somebody who doesn’t really know what they’re talking about says something isn’t hard to fix, it always involves degrees of complexity they are completely ignorant of. You got me there. Apologies. But you know what? Speaking as an avid gamer and longtime EA customer here, I don’t really even care how hard it is or isn’t, because this is a serious oversight and a prime example of a very sensible and entirely commendable policy (“we must try to offer our products and services to our customers in their native language”) that has been implemented in a haphazard and, frankly, somewhat ignorant manner. The whole purpose of that policy is to make products and services more accessible to as many of EA’s customers as possible. Now it’s accomplishing the exact opposite. What is intended to make customers’ lives easier is a barrier to entry.

Oh, and I’m still totally buying Mass Effect 3 (yes, yes, the ending, heap big rage, I don’t care). That should go without saying; this isn’t some kind of a protest or ultimatum. I’m just saying there’s something badly broken here and it should be fixed — and it’s not a bug, it’s the result of a design that probably follows policy to the letter, but doesn’t actually accommodate actual customers.

And, you know. This shit does work on Steam.

you will see joy in this sadness

I’m feeling absolutely overwhelmed.

I just completed Thatgamecompany’s Journey.

The game depicts a place of desolation and ruin where sands flow like water. You walk among the remains of a civilization that once was. That may sound post-apocalyptic, but it really isn’t. You walk through dead places and get glimpses of greatness and grandeur, hopelessly eroded by time, wind and sands.

It’s beautiful. If you’ve played Thatgamecompany’s previous game, the sublime Flower, you already have some idea of what that might entail, but Journey is a much more focused and intense experience and has more in the way of a story, although there’s no dialogue in the game. Thatgamecompany has always been interested in evoking emotions. To say that Journey succeeds in that is an understatement along the lines of “space is fairly large.”

Here’s the launch trailer for the game — you should see that before you read on.

So, you control a robed character. There’s a mountain in the horizon. That’s where you need to go. This is pretty much all you know in the beginning of the game. You go there because… well, there are reasons, but for the purposes of this post, it doesn’t matter. Because it’s there. Because it’s a pilgrimage. Because you have to.

The wind blows. The sands flow. You trek through the desolate landscape. High above you tower the remains of what might have been a bridge. The music in the game is beautiful. They know when to play it how to use it, and they know when to be quiet. The audioscape in Journey is a great achievement in itself.

Along the way, you find pieces of cloth that can give you, for a short while, the power of flight. Sometimes they are small scraps that fly around like flocks of birds. Some of them are growing up from the ground, like plants. Some of them form creatures, becoming huge flying whales. You have a scarf that proximity to these things powers up, and you can use that power to fly, until you run out of power and need to recharge it again.

Without that power, you walk, your feet sinking into the sand, often struggling against the wind and trying to make it to the top of a dune with obvious effort — or sliding downhill at exhilarating speeds, as if you were skiing.

There’s gameplay in there. It’s not complicated, but it’s fun.

The game looks absolutely beautiful. In an age where many games strive for photorealism and amazingly rich environments, Journey opts for a far simpler look, doing far more with color than is immediately obvious. The desert, for example, is red. There are many shades of red; details tend to be scarce. When there is something worth your notice, it immediately stands out, but even then, it’s more about broad and evocative shapes that are heavy with the weight of what could be centuries, even millennia.

At some points, you’ll feel as if you are underwater. Deep underground, beyond the merciless glare of the sun, you will walk through the darkness in what could be ancient tombs or the remains of magnificent courts, storage rooms or once-magnificent plazas. The air feels like it’s holding its breath. The scraps of cloth here are furtive, moving with apprehension. Horrible machines slumber here. Sometimes they wake up, hungry for what power you have. You can’t fight them. You’re just a traveler. All you’ve got is determination and hope, and — sometimes — a desperate burst of speed that gets you away from them. Maybe.

And then again, sometimes you’re sliding downhill in a carefree avalanche of sand, a pack of the cloth things racing you down; they’re skipping around, playful like dolphins in the surf, and the sun is setting and the world is beautiful, and you catch some air and soar above it for a while, only to land again in a spray of sand. You’re a part of a wave that’s sweeping through an ancient city, empty and worn-down monuments to things that have faded from living memory flicking past you as you dash down what might have once been some grand avenue, and for a while, there’s pure joy in everything. You’re fast, and you’re alive.

Throughout all this, sooner later, you’ll see somebody else moving in the landscape. Another traveler, just like you.

I’ve often said that I love multiplayer games, except for the other players. It’s mostly a joke, but not entirely; there’s that whole “being harassed by a homophobic, racist and misogynistic by a 13-year old” aspect to it that I don’t need to go into detail on.

I do, however, love playing online with my friends, especially if we can do something co-operative.

Journey doesn’t let you do that. If you’re online, it just inserts other people into your game — but just one person at a time. There are no crowds here, just chance encounters with other lonely travelers. You don’t know who they are. There’s no way for you to choose who you’re playing with.

You don’t have to do anything with them. They’re just there, playing the game, and it’s easy to ignore them — stay away from them, and soon they’re gone.

I ignored them, in the beginning. There was some initial interest at my first encounter — “hey, look, there’s somebody else” — but after we’d looked at each other for a while, we both just turned away and went off to do something else, and when I looked back, I was alone. That happened a few times.

And I thought, “I wish that was somebody I know, so I could talk about this with him.”

But there’s a section towards the end that’s hard — not challenging, really, but it’s emotionally draining. The sand is gone; in its place is just snow and merciless wind that tries to push you back. The light that powers you gets drained instantly; you can no longer fly. You have to make it through on foot.

And there was another traveler there. We were moving together, and we fell into a rhythm. Here, for the first time, I noticed that when I and my companion got close enough, we would charge each others’ power a little. It made progress a little easier. It felt like we were huddling together for warmth. There were gusts of wind that threatened to throw us off the mountain, and together we took shelter behind rocks, waiting for them to pass. The snow and the cold turned our red robes stiff and white, but when we were that close, there was a little light, a little warmth. I know that in terms of the game mechanics, it made no real difference. But it felt warm.

We climbed that mountain together. Before, I would have ignored him; now, if he fell behind, I turned to watch, to see if he was all right. If he moved faster than I did and I lost sight of him for a moment, I’d take a few more steps and see him standing there, looking at me.

You can’t talk in Journey. There’s no voice communication. But you can sound a little note, a kind of a chime that changes in pitch at random, and we used that. We found a cave with an altar in there, and as we activated it, it lit up and warmed us, even as the wind howled outside and snow piled up, and ancient mechanical horrors moved in the sky. We stood there and signaled to one another. I don’t know what it meant. “I’m glad you’re here with me,” more than anything else, I suppose. “I’m glad I’m sharing this with somebody.”

Now, I have no way of knowing if this was the same player throughout the entire experience. Especially towards the end, there’s a section where we got separated a few times, and I know the game could have pulled a switch on me then. But I don’t think it did. By then, we had an established rhythm, and I think it was the same player. I want it to be the same player.

And I realized that not knowing who it was made it better. That uncertainty shaped the experience. His decision to stay with me felt significant. I know a friend will stay with me. There would be no discovery. There wouldn’t be that shared sense of wonder.

As we were making the very final push after an exhilarating flight over the landscape, we were back on foot, walking towards what I knew had to be our final goal, he signaled to me once; I signaled back. He did it twice, I did it twice. Three times. There wasn’t much content there, but the significance felt overwhelming — we were confirming to each other than yes, we’re here, we made it. We made it together.

And then we stepped into the light.

on writing

These days, I find that get asked about various aspects of writing surprisingly often, so I thought I’d write some of these things down in one place instead of repeatedly writing forum posts or e-mail about it. I don’t claim to be any kind of an authority as such, but I do write for a living, so I guess I must be doing something right. I’ll probably update this post if/when new things that seem relevant crop up.

Also, while I’m focusing on writing in this post because that’s my own field, I do think that most of this stuff definitely applies to just about every kind of creative work in principle.

Planning

“I’ve got this great idea, but I need to figure out what to do with it first.” This is something I hear a lot. I’ll get into ideas in a bit, but a lot of people seem to feel that they can’t start working on a thing until they know exactly what it is they’re going to do with it. That’s understandable, but I think the useful length of time spent on that kind of thinking tends to be a lot shorter than many people seem to think.

I’m not saying that planning is a bad thing. Of course it isn’t! But I think it’s common for people to fall into the procrastination trap where they keep “thinking about it” and “planning it,” but in reality they’re just screwing around without getting anything done. There comes a point where you should either shit or get off the pot, and it typically comes much sooner than we think.

At the heart of this whole thing is this idea that you need to know exactly what you’re going to be doing with a project before you can start actually working on it — you need to know what’s going to happen at every turn of the plot before you can start writing it, for example. How could you start writing the story before you know how it’s going to unfold? You need to work it all out!

The problem with this is, that’s not how the creative process usually works. That first draft? That’s you, working it out. Until you actually put pen to paper and lock some things down, you won’t know how well your ideas actually perform, or how they relate to each other, or what the whole really conveys to the reader, or if the pacing works, or any number of other things that you may not even have realized could be an issue before you have something you can evaluate.

Until you make actual decisions, all you’ve got is a weird miasma of unrealized potential, full of contradictory concepts that don’t actually fit together in any useful way. Chances are, you don’t even realize that, because you haven’t done any of the actual work trying to put them together in a way that forms a coherent and useful whole. You’ve just been dicking around, indulging yourself.

You’re not supposed to figure it out perfectly before you start working on it. You’re supposed to perfect it by working on it. First drafts need work; that’s the nature of the first draft. That’s okay; now you know where the problems are and what parts are doing what you want them to be doing, and you can start working them out. A good second draft is a beautiful thing.

And really in, the end? Insisting that you need to have it all nailed down before you can start working on it is just arrogant. You’re essentially saying that your first ideas are so good that you won’t come up with better ones later on. That’s rarely to case.

(I should stress that I’m emphatically not talking about planning a larger project that involves multiple people or multiple disciplines. That’s a completely different thing.)

Writer’s Block

Here’s another thing that crops up a lot — “I’ve got these great characters and plots and everything in my head, but when I try to write about it, nothing comes out.”

I don’t want to state flat out that writer’s block is not a real thing, but I will say that it’s an amazingly convenient excuse for avoiding work. “I got great stuff in me, but it’s just not coming out! Not my fault!”

Personally, I find that when I go to write something and nothing comes out, that’s not because I’m “blocked,” it’s because I don’t really know what I want to do, and the things I try don’t work. Typically, it means that the great idea I have just isn’t that great, and it’s time to kill that darling.

That’s not to say I never get into a state where I just can’t get anything done, but that’s got more to do with being unable to let go of bad ideas, or being too stressed out, or lacking focus, or lacking motivation, or any number of other reasons. It’s not some kind of a magical state that just overcomes me.

That said, sometimes you just need to take your time — this isn’t like painting a wall where you can just keep going at a steady pace for as long as your arm and back hold up and you don’t run out of paint or wall. Creative work is hard and tends to require focus and drive — but not being in a state to get something done is not the same thing as being blocked, and I think self-deception tends to play a pretty big part in that — there’s a certain romantic inevitability to writer’s block, and the best thing is, it’s not your own fault.

(In Alan Wake, Wake himself suffers from writer’s block that keeps him from writing his next book, a departure from his established main character and essentially guaranteed popularity. Being unable to write drives him to a self-destructive and self-indulgent cycle of substance abuse, wild parties and poor judgment. Gosh, cause and effect are so hard to figure out, aren’t they?)

Talent

I’m not a big believer in talent, to be honest. Some people clearly have it, but I really can’t tell if that’s because they were born with it or because they made the commitment to develop it. I’d bet that in most cases, it’s the latter. I tend to be of the opinion that most people can learn anything reasonably well if they really put their minds to it. I’m not a big believer in genes — I’ll freely admit that they have an impact, but in most cases, people who moan about their “lack of talent” are just taking advantage of a free pass. Sure, they’d love to work, but why bother when there’s no talent? Gosh, what an unfortunate turn of luck!

Which may be an unnecessarily harsh thing to say. And when you run across some young, super creative guy who’s producing absolutely amazing work like a seasoned professional, I know this may seem like bullshit, and maybe it is. I guess what I’m saying is that I believe the vast majority of people who are really good at something didn’t get that way because of some mysterious, innate talent, they got that way because they had a passion for something and were willing to put in the effort.

It’s a bit of a chicken/egg problem, I admit — did somebody start working hard in their field because they had a talent for it and it came naturally, or did they become talented because they put in that hard work? In the end, that’s missing the point — essentially everybody who’s good at something works hard at it. There may be exceptions to that, but what’s that got to do with you and me? Not a lot, I’d bet. True savants are few and far in between.

Inspiration

I don’t much believe in inspiration, either.

That’s not to say I don’t think it doesn’t exist — sure it does, and when it strikes, life is good. Very good. But you can’t build a career on inspiration — hell, you can’t get much of anything done if that’s what you’re banking on.

As the old joke goes, creativity is 1% inspiration and 99% perspiration. You want to finish, or even get started? Better roll up those sleeves and get to work, because unless you’re just an enthusiastic wannabe who’s content to get by on the occasional burst of energy, you’re gonna have to earn your goddamn keep. People who wander around in search of inspiration are typically far more enamored with the idea of being a writer than the actual act of writing.

Am I being a jerk? Possibly, but you hear that a lot — “I’m just waiting for inspiration!” That’s great, let me know when it strikes. In the meantime, I’ll be over here in the real world, dealing with real deadlines, trying to get shit done.

Ideas

Ideas are another thing more or less in the same vein. I’m not even talking about the old “where do you get your ideas?” thing, although that’s a part of it — but what I find annoying is this persistent misconception that in order to do good work, you need good ideas.

At work, we recently had a writer position open, and we got about 200 applications — an amazing number; we don’t usually get anywhere near that many people applying for a job. I don’t want to get into details here; that kind of thing is sort of confidential and the process is ongoing, but I don’t think I’m betraying any confidences when I say that in addition to many wonderfully talented people, there was a considerable number of people who had no writing or game industry experience at all, but they felt they were very creative and had great ideas, and that this somehow qualified them for the position. (Typically, these applicants neglected to even include their resume or writing samples or anything with their application.) Many of these people probably weren’t very serious when they sent off their application, but you could tell that some of them were.

For some of them, that was probably a Dunning-Kruger effect moment — that in this particular field, they were essentially too incompetent to understand just how incompetent they were, or why, but I think there’s something more to this than just that. I think there’s this modern myth of “great ideas” that’s fairly pervasive — that if you just have that great insight, if you just can rattle off great ideas and have this wonderful and entirely non-specific creativity pouring out of every orifice, that by itself is enough to guarantee success.

I really don’t think so. On the whole, ideas are completely overrated. Creative people have no shortage of ideas; if anything, their problem is that they have too many of them, all the time. The challenge lies not in getting ideas, but in finding good ways of doing something with them. Sure, some ideas are better than others, but I don’t think anybody who’s even halfway serious about doing creative work is typically going to be seriously whining about not having ideas. I’m sure there’s the odd exception to this, but the vast majority of the time, the topics of lamentation tend to be more about lack of money, time, resources, opportunities or motivation — you know, real problems. Ideas? Ideas are cheap and plentiful.

And don’t get me wrong, there are definitely bad, boring, banal and downright stupid ideas, and some people just have enormously bad judgment when it comes to evaluating them. Good ideas are important. But they aren’t scarce.

When I think about this, I always think about Elmore Leonard, whose actual plots are often amazingly simple. His ideas, to be frank, often aren’t that interesting in themselves. And yet, Leonard’s writing just flows — what’s actually happening may not be all that complicated, but the magic is in how he tells it. It’s all in the execution.

Reading

There’s that old thing about every writer having a million bad words inside them, and once you’ve written them out of your system, the good words will come. There’s a lot of truth to that — practice does make perfect, or at least adequate. But if you want to write, what you really need to do is read. Just read. And think about it as you do.

That’s easier said than done — you kind of need to train yourself to pay attention. Why is the writer saying that, instead of this? Do you like the phrasing or the pacing? If not, why not? What would you do differently? How would you do it? What is the writer really telling you here? What is the writer telling you by omission?

I don’t mean that it should be some kind of a deeply spiritual exercise where you engage in thinly veiled navel-gazing and get off on how smart you are now that you “get” this book. I just mean you should make it a point to pay attention to things other than the content in the story you’re reading.

It’s obvious that you should read things you love, but what may not be as obvious is that you should also read at least some books that you hate — how else are you going to learn to articulate what it is that you hate about them? I’m not talking about literary criticism, I should add, I’m talking about craftmanship. It’s all an opportunity to learn. And while there may be a single book that really blows your mind and unlocks something in your own head, that’s rare. Mostly, this is an ongoing process. The choice to read or not read a single book is probably not significant, but whether you read five or twenty — or fifty — books a year is.

And yes, by all means, emulate. Steal like a motherfucker — and I don’t mean “plagiarize,” and if you don’t know the difference, that probably means you’re not ready, yet. Your work is inevitably going to be informed by the work of other creators, and that’s how it should be. Is your work too derivative? All that means is you need to get better at stealing — or, to quote somebody who put it much better than I can:

“Nothing is original. Steal from anywhere that resonates with inspiration or fuels your imagination. Devour old films, new films, music, books, paintings, photographs, poems, dreams, random conversations, architecture, bridges, street signs, trees, clouds, bodies of water, light and shadows. Select only things to steal from that speak directly to your soul. If you do this, your work (and theft) will be authentic. Authenticity is invaluable; originality is non-existent. And don’t bother concealing your thievery – celebrate it if you feel like it. In any case, always remember what Jean-Luc Godard said: “It’s not where you take things from – it’s where you take them to.”

– Jim Jarmusch

In Conclusion

If this sounds like some kind of a “stop whining and pull yourself up by your bootstraps” thing, I apologize. I’m honestly not a big fan of that kind of rhetoric, and I swear I don’t mean it like that. But I do think people love to mystify the creative process to a great extent and ignore how much of it is just commitment and hard work. Writing is not easy work, and it can take a lot out of you; if nothing else, to do it is to open yourself up to criticism, and that can be downright harrowing.

Craftmanship and dedication count. It’s not a coincidence that people who get things done tend to excel in both of those things — and people who prefer talking about being a writer to actually writing don’t.

dear esther

I have just completed Dear Esther. According to Steam, it took 95 minutes, and I very much doubt that I will ever play it again.

I heard about Dear Esther when it first came out as a Source engine mod, but I didn’t play it. I don’t know why; as I recall, I even downloaded it, but then I got sidetracked. The version now available on Steam is a standalone version of the original mod, and it’s undergone a complete overhaul.

I don’t want to spoil it, so I won’t say much about the content, although honestly, this seems like an experience that is not easily spoiled. Here are the basics: you’re on an island, and you explore it along a fairly linear path, and every once in a while a narrator pipes up. This is a fairly accurate description of the experience — as far as player actions go, I’m not really leaving anything out.

Some of the material seems to be internal monologue, other parts are fragments of letters to the eponymous Esther. Car crashes and drunk driving are referenced and alluded to on a regular basis, but there are also stories about some other characters. Some of the narrations are triggered at specific spots, but most of them pop up in random order, and I suspect that to hear all of them, you would have to play through the game several times. Sometimes it takes quite a while for something new to be triggered, but the writing by Dan Pinchbeck is consistently articulate and evocative. It’s a kind of a ghost story, really; it’s just that you’re the ghost, and the only person there to be haunted is the player. The narrator, Nigel Carrington, does a great job.

Besides the excellent narration, the audio design is solid, if not quite spectacular, but the soundtrack by Jessica Curry is beautiful and occasionally disturbing in all the right ways.

Graphically, it’s a treat. Re-designed completely since the original version by Robert Briscoe (whose previous work includes Mirror’s Edge, a game with a look that was essentially the complete opposite of this one, but still one of my favorites). I like the way Source games look in general, and the engine is used to great effect here.

I guess these are not the most advanced graphics you’ve ever seen, but the design is absolutely perfect; almost all of the game takes place in natural settings, and Dear Esther nails perfectly a certain kind of beautiful desolation you can find on certain islands that I absolutely love in real life. There are cave sections that are breathtakingly beautiful, and there’s a wealth of detail, much of which is either related to what we learn about the island or about the narrator’s personal situation, with a little bit of Biblical stuff thrown in for good measure.

At times, Dear Esther manages to evoke surprisingly powerful emotions — there’s something strangely heartbreaking about walking into a dilapidated house and finding pictures of an ultrasound scan scattered across the table. A sense of loss and melancholy, and occasionally rage, permeates the game. There’s something inevitable about the entire experience. The trailer gives you a pretty good idea of the kind of things the game does well:

There’s been debate about whether Dear Esther qualifies as a game — the only thing you can do is move around, really; there are no puzzles to solve, no things to do, certainly no combat.

That debate is remarkably uninteresting to me — to be brutally honest, I think people who feel the need either define Dear Esther in very specific terms, or people who feel their conception of games threatened by Dear Esther, may not be particularly used to dealing with art in general. That said, it could be argued (and has been argued) that there’s not enough to do in the game, that it’s not interactive enough, and that’s not an unreasonble point to make… but I think what the game does well is easily fascinacting enough to carry the experience.

In any case, it’s not a long game (95 minutes for me), and I think that’s its strength; it’s about the length of a movie, and it doesn’t last long enough to grow stale. I’m fairly sure there’d still be more content for me to experience, but as I said, I don’t think I’ll ever play this again. I enjoyed Dear Esther immensely, but I suspect that returning to it would just dilute it. My only real gripe with the game is that I experienced a bit of motion sickness playing it, which I believe is the first time I’ve ever experienced that with an FPS title, and hope won’t become a habit.

I think we’re really in the middle of a Renaissance of indie games that give us amazingly creative, stylish and innovative games that make a conscious attempt to push artistic and narrative boundaries in their own ways — Limbo and Bastion come to mind, and hell, Minecraft probably qualifies, too. Dear Esther definitely does, and I think everybody who’s interested in genuinely engaging attempts to do something new and cool should give it a try.

perinteisen median kirkkain hetki

Olen useasti dissaillut Aamulehteä — muistaakseni “Suomen huonoin sanomalehti” on fraasi, jota olen käyttänyt kerran tai pari Hupaisassa ajankulussakin. Vaikka se onkin aina ollut perusteltua ja ansaittua, usein sen jälkeen tulee kuitenkin sellainen olo, että äh, pitäisikö yrittää suhtautua siihen suopeasti.

Ei pitäisi, ja Aamulehdessä hiljattain julkaistu päätoimittaja Jorma Pokkisen pääkirjoitus tekee jälleen kerran selväksi, miksi näin on. (Aamulehdellä menee muuten sikäli lujaa, että toisaalla on päätoimittajana Jorma Pokkinen, ja toisaalla taas vastaavana päätoimittajana Jouko Jokinen. Ihan heidän oman käytöksensä perusteella he nauttivat Hupaisan ajankulun täydellistä luottamusta voimakaksikkona, joka ei ole vielä kohdannut sellaista puuta, johon ei voisi yrittää perse edellä.)

Pokkinen aloittaa puhumalla pressanvaaleista, mutta pääsee hyvin nopeasti varsinaiseen aiheeseensa, eli sosiaalimediaan. Se voidaankin suunnilleen tiivistää muotoon “internet on mätä paska, perinteinen media on jalo ja hyvä”, joka on tietenkin tismalleen Aamulehden sitkeästi toitottaman linjan mukainen näkemys. (Tiedän, että kaikki lehden parissa työskentelevät eivät suinkaan tätä näkemystä jaa, ja että moni ihan fiksu ihminen on siellä vaikeassa välikädessä.)

En muuten ole mikään suuri “sosiaalinen media” -termin ystävä, lähinnä siksi, että sitä käytetään usein jonkinlaisena kaiken kattavana ja liian kömpelönä yleisterminä… mutta olkoon. Joka tapauksessa Pokkinen ei pidä sosiaalisesta mediasta:

Sosiaalinen elämä vain median keinoin tyhmistää, peukutus yksinkertaistaa. Joko-tai-maailma on kolkko, mustavalkoinen ja avoin, houkutteleva ovi vihapuheeseen.

En ehkä sinänsä ole tästä eri mieltä (joskin “vain median keinoin” on jotain, jonka määritteleminen hiukan tarkemmin olisi suureksi avuksi). Kyllä, joko-tai-maailma on todellakin tuollainen. Mutta miten tämä liittyy asiaan?

Pokkisella on tarve antaa ymmärtää, että sosiaalimediaa käyttävillä ihmisillä ei ole mitään muuta sosiaalista elämää. Tämä on varsin vanhanaikaista “höhöö nörtit hankkikaa elämä” -lätinää, jota ei nykyisin juurikaan kuule — lähinnä siksi, että joskus 80- ja 90-luvulla kukki vielä vahvasti sellainen henki, että tietokoneita käyttävät vain jotkut finninaamaiset hönöt, jotka pistivät sukat lahkeiden päälle, tarkastelivat maailmaa ylipurennan ja pullonpohjalasien takaa ja pelkäsivät tyttöjä. (Silloin ei vielä ollut homoja, tietenkään, ja tytöt osasivat vielä keskittyä juoruamiseen ja synnyttämiseen.)

Se oli silloin, se, mutta nykyisin on aika hankala löytää ihmisiä, joilla ei ole sähköpostiosoitetta, Facebook-sivua tai jotain muuta verkkopresenssiä, tai vähintäänkin kykyä käyttää sen verran netin perusteita, että osaa googlata bussiaikataulun tai tsekata päivän uutisotsikot. Kun vastaan tulee sellainen eksemplaari, joka ei ymmärrä näistä asioista sen enempää kuin opossumi vatupassista, hänen on parempi olla joko reilusti eläkeiän tuolla puolen tai vähämielinen, tai ensireaktio ei tyypillisesti suinkaan ole “kylläpäs siinä on aito ja rehti ihminen”, vaan “kyseessä on jonkinlainen hylkiö”. Tällainen tyyppi alkaa olla lähtökohtaisesti suunnilleen samassa kastissa kuin ne ihmiset, jotka eivät osaa nostaa rahaa pankkiautomaatista tai joille pyöröovi on liian haastava laite. Onko se elitismiä? Ehkä, mutta niin oli joskus sekin, että piti osata lukea, jos halusi tulla otetuksi vakavasti. Näin se kehitys kehittyy, ja onneksi perusteiden oppiminen on aika helppoa ja kaikin puolin mahdollista — siitä vaan kirjaston päätteelle, esimerkiksi, kyllä ne siellä neuvovat. Kyse on ennen kaikkea asenteesta, ja Pokkisen asenne on valitettavan selkeä.

Siksi toisekseen, missä se väitetty joko-tai-maailma piilee? Pokkisen mukaan internetissä, joka on aika hysteerinen väite. En edes oikein tiedä, miten tätä pitäisi lähteä purkamaan. Yhtä hyvin voisi väittää, että vesi on kuivaa tai että Pokkinen on tehty marsipaanista. Miten tuohon voi edes puuttua? Internet on, kirjaimellisesti, enemmän kuin mikään muu ihmisen teknologinen ja sosiaalinen saavutus, antanut miljoonille ja taas miljoonille ihmisille kyvyn puhua omista asioistaan asiallisesti ja inhottavasti, rehellisesti ja valheellisesti, kömpelösti ja kauniisti. Jos on jokin asia, mitä internet ei ole luonteeltaan, se on juurikin mustavalkoinen. Päin vastoin, internetissä kukkii aivan tajuton mielipiteiden kirjo.

Hauskana lisäbonuksena päivän halpa ironia: Pokkisella on kova halu latistaa kaikki sosiaalimedian parissa huseeravat ja siitä kiinnostuneet ihmiset — siis luultavasti kaikki tämän kirjoituksen lukijat, muun muassa — säälittäviksi nörteiksi sen sijaan, että hän olisi kykenevä ymmärtämään, ettei tällainen kahtiajako ole ollut ajankohtainen enää kokonaisen sukupolven ajan… syyttäen samalla sosiaalimediaa asioiden yksinkertaistamisesta ja mustavalkoisesta ajattelusta.

Samalle sektorille menee myös tämä ajatus sosiaalisen median ja perinteisen median ehdottomasta vastakkainasettelusta, joka ei tunnu ihan kauheasti heijastelevan omia näkemyksiäni, eikä myöskään oikeastaan kenenkään tuntemani sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa vaikuttavan ihmisen näkemyksiä, vaikka konsensus tuntuukin olevan, että perinteisen median rooli ja asema elää ja muuttuu.

Mielestäni ongelma ei niinkään piile siinä, ettei Pokkinen ymmärrä oikein mitään internetistä, sosiaalisesta mediasta, tai niihin liittyvästä kulttuurista (joskin on mielestäni päivänselvää, että näin on), vaan siinä, että hän on paitsi haluton oppimaan, myös ilmeisen ylpeä tietämättömyydestään. Jos joku mediassa työskentelevä taho tekee vuonna 2012 erikseen numeron siitä, ettei oikein tiedä, miten hymiö tehdään — oli se sitten muka vitsi tai ei — se on pelkästään naurettavaa, eikä vähiten siksi, että hymiöt ovat se juttu, josta tehtiin 90-luvulla noloja artikkeleita ummikoille. On vaikea keksiä asiaa, joka kuvastaisi Pokkisen atavistista maailmankuvaa yhtä hyvin kuin tämä hänen oma lausuntonsa.

Mutta tämä kaikki on vain alkua, sillä heti seuraavassa kappaleessa tulee Pokkisen ehkä hölmöin möläytys. En tiedä, onko se vain uskomattoman harkitsematon lipsahdus — ehkei Pokkinen edes tajua, mitä todella tuli sanoneeksi. Vai olisiko tämä vain äkillinen rehellisyyden puuska? Oli miten oli, minusta on aika riemukasta, että Aamulehden kokoisen sanomalehden päätoimittaja sanoo vapaaehtoisesti jotain tällaista:

Vihan viesti säilyy bittimaailmassa. Siksi vastuullisen median pitää suojella ihmisiä heidän omilta mielipiteiltään.

Köh.

Vastuullisen median pitää suojella ihmisiä heidän omilta mielipiteiltään?

Vau.

Tuota noin, nythän on niin, että on olemassa ns. neljännen valtiomahdin käsite. Kun puhutaan perinteisestä vallan kolmijako-opista, sillä tarkoitetaan poliittista päätösvaltaa (meillä eduskunta), joka voi päättää asioista, hallinnollista toimeenpanovaltaa (meillä valtioneuvosto), joka voi päättää, miten asiat käytännössä toteuteutaan, ja kolmantena oikeuslaitos, joka valvoo edellämainittuja. Mediaa pidetään neljäntenä valtiomahtina, jonka yhteiskunnallinen funktio on tiedottaa kansalaisille tapahtumista ja olla valmiina puuttumaan mahdollisiin väärinkäytöksiin — yksinkertaisesti ilmaistuna, sen tehtävä on yrittää varmistaa, etteivät kolme muuta valtiomahtia pääse porsastelemaan ilman, että joku nostaa meteliä aiheesta. Median on siis tarkoitus toimia eräänlaisena vallan vahtikoirana, jota ilman kansa ei oikein voi tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, saati sitten reagoida siihen ennen kuin on liian myöhäistä.

Käytännössä suhtaudun ylipäätänsä aika skeptisesti siihen, että media todellakin kertoisi minulle niistä asioista, joita pidän tärkeitä tai joista haluan tietää. En myöskään usko, että objektiivinen journalismi on tyypillisesti kovin realistinen odotus, tai välttämättä aina edes toivottu lopputulos. Tiedostan kuitenkin, että Suomessa media on kuitenkin aika rehellistä ainakin kansainvälisillä standardeilla mitattuna. Yleensä median edustajat vaivautuvat ainakin teeskentelemään, että näihin asioihin pyritään, ja että medialla on jonkinlainen vastuu kertoa valheiden sijasta totuuksia ja ajaa yleisönsä etuja ainakin tiedotuksen saralla.

Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun merkittävän median (Aamulehti on Suomen toiseksi suurin sanomalehti) päättävästä portaasta sanotaan suoraan, ettei kansalaisten — siis veronmaksajien, äänestäjien ja mediasta maksavien asiakkaiden — mielipiteillä ole väliä, vaan median tehtävä on piilotella niitä ja kertoa heille, mitä mieltä heidän tulee oikeasti olla asioista.

Kiva kuulla.

(En aio edes tämän enempää tarttua siihen, miten “vihan viesti säilyy bittimaailmassa” — toisin kuin perinteisessä mediassa, oletettavasti? Huoh.)

“Totuus löytyy elämästä”, Pokkinen lopettaa kirjoituksensa, ja viimeistään siinä vaiheessa tulee jo pieni lusikallinen oksua suuhun. Hienoa, maailmojasyleileviä ja retorisia latteuksia tässä kaivattiinkin! Kas kun ei “aito tunne syntyy sydämessä”, “tietoverkossa ei voi syleillä” tai “kauas on pitkä matka”.

Edit: Sosiaalimediaan keskivertokäyttäjää enemmän perehtynyt Harto Pönkä käsittelee Pokkisen kirjoitusta erinomaisen hyvin omassa blogissaan. Suosittelen.

Edit 2: Hesarin kulttuurisivuilla (ja toki myös netissä) julkaistiin tänään Esa Mäkisen kolumni aiheesta, jossa tätä kirjoitusta lainataan. Siinä Mäkinen kirjoittaa, että Pokkisen kirjoitus lähti leviämään sosiaalisessa mediassa tämän kirjoituksen pohjalta, mutta tosiasiassa siinä kävi kyllä toisin päin — minä kirjoitin aiheesta, koska kirjoitus levisi sosiaalisessa mediassa. Ei niin, että Mäkinen olisi sinänsä väärässä, tämä on “muna vai kana?” -kamaa aidoimmillaan, mutta kuitenkin…

sananen näin vaalien jälkeen

Otanpa tässä näin ruokatunnin kunniaksi pikaisen ja sekalaisen katsauksen eilisen vaalihäslingin jälkimaininkeihin.

Hyvin luultavasti meillä on seuraavana presidenttinä Sauli Niinistö (ja olisin kyllä kovin mielelläni väärässä tämän asian suhteen). Se on masentava ajatus useastakin syystä, joista vähäisin ei ole ehdokkaan oma maailmankuva, jota hän itse avasi ansiokkaasti heti ensimmäisen kierroksen vaalituloksen selvittyä:

– Jokaiselle meille on tärkeää, että on joku odottamassa kotona, valmistelee ruokaa, silittelee paitoja ja ennen kaikkea hellii, Niinistö tähdentää.

Pikkuvaimo siellä kotona pitää padat pöhisemässä ja silittelee sekä paitoja että päätä, kun miäs on ollut vähän töissä! On se hyvä, että joku pitää 50-luvun arvoja myös uudella vuosituhannella! Ongelmahan ei suinkaan ole siinä, että Niinistön kotitorpassa on tämmöinen asetelma, vaan siinä, että Salen tiedostavuus on sillä tasolla, että hän päästää suustaan jotain tällaista tajuamatta lainkaan, mitä tuli juuri sanottua. Niinistön vaimohan nyt on vain Kokoomuksen viestintäpäällikkö, joten hyvä että keskitytään olennaiseen. Ja se nyt on vain kylmä fakta, ettei mikään ole niin viehättävää kuin kuin kuulla jonkun äijän kehuskelevan sillä, että hänen melkein 30 vuotta nuorempi vaimonsa osaa kokata ja pyykätä. Siinäpä vahvoja roolimalleja itse kullekin sukupuoleen katsomatta!

Ja tästä puheen ollen, pihalla on myös Niinistön kotiväki, tällä kertaa jopa aika kirjaimellisesti:

Kello kahdeksalta aamuruuhkan autoletkan valuessa Länsiväylältä Porkkalankadulle risteykseen ilmestyy puolenkymmentä kävelevää pahvitaulunkantajaa. Tauluissa on Sauli ja mainoslause.

- Tätä kutsutaan flash mobbaukseksi. Kylttien kanssa aamureippailua, selventää ehdokkaan poika Matias Niinistö.

Huoh. Sitä, että jengi vetää mainostaulut päälle ja menee ulos kävelemään ei kutsuta flash mobbaukseksi. Sitä kutsutaan mainostamiseksi.

(Jos käsite ei ole tuttu, flash mob on tilanne, jossa julkisella paikalla joukko ihmisiä äkkiä rupeaa tekemään näennäisen spontaanisti jotain tavallisuudesta poikkeavaa, kuten esimerkiksi esittämään täydellisesti koreografioitua musikaalia, tai jähmettyy minuutiksi täysin paikalleen, ja tilanteen loputtua sulautuu taas massaan. Lopputulos voi olla hauska tai ärsyttävä, mutta tarkoitus on yleensä viihdyttää ja hämmästyttää ihmisiä, tai tehdä performanssinomainen pieni taidepaukku. Se, että jengi menee tunniksi tai pariksi hillumaan johonkin julisteiden kanssa vaalien alla ei ole flash mob, se on ihan tavallista mainostamista eikä eroa mitenkään siitä, että joku on pukeutuneena Ronald McDonaldiksi uuden Mäkkärin avajaisissa.)

Matiaksen mukana oli tietenkin myös Jenni Haukio. Pikkuvaimo siellä huristeli tomerasti aamun pikkupakkasessa ja kertoo, että Sauli itse istuu kotona lueskelemassa lehtiä. Onko tällä porukalla yhtään mitään hajua siitä, minkälaisen vaikutelman he antavat?

Mutta hölmöily ei tietenkään ole rajoittunut Niinistön perheen sisälle, vaan sitä harrastetaan myös tinkimätöntä journalistista laatua ylläpitävien julkaisujen joukossa. Aamulehti todistaa jälleen olevansa vitsi. Juttu on otsikoitu raflaavasti — “Vaalimysteeri: Tällä laskutavalla Haavisto kärsi rökäletappion Väyryselle”, ja sisältö on vähintäänkin riemastuttava:

Äärimmäisen jännittävä presidentinvaalien ensimmäinen kierros huipentui Pekka Haaviston ja Paavo Väyrysen tasaiseen kamppailuun. Ykköseksi kiri lopulta Haavisto. Hän sai äänistä 18,8 prosenttia. Väyrynen jäi kakkoseksi 17,5 prosentilla. Äänimäärässä kaksikon ero oli vain 37 141 ääntä.

Jollakin toisenlaisella vaalitavalla tulos olisi ollut kovin toisenlainen. Entä jos presidentti valittaisiin sen mukaan, kuinka monessa kunnassa hän on kannatuksessa ykkönen?

Suomen keskusta epäilemättä kannattaisi tätä vaalitapaa, sillä silloin Väyrynen olisi ottanut aivan ylivoimaisen rökälevoiton Haavistosta.

Väyrynen oli nimittäin ykkönen puolen Suomen alueella. [...] Entä missä olivat Haaviston kunnat?

Ei missään. Haavisto ei ollut ykkönen yhdessäkään Suomen kunnassa.

Niin! Jos äänet laskettaisiin toisin, tulos olisi erilainen! Anteeksi, mutta mitä vittua? Mikä tämän uutisen pointti on? Aikooko Aamulehti vastaisuudessakin ajaa tällaista hypoteettisten uutisten linjaa?

Esimerkiksi tällä hetkellä sivuilta löytyy juttu, jonka otsikko on “Juuri nyt: Pysähtynyt erikoiskuljetus häiritsee liikennettä Pälkäneellä.” Saataisiinko me ehkä tämän seurauksena jonkinlainen spekulaatiojuttu, jossa kerrottaisiin, että jos erikoiskuljetus ei olisi pysähtynyt, silloin se ei häiritsisi liikennettä Pälkäneellä? Tai entä jos vaikka pohdittaisiin, että kysehän on vain katsantokannasta — teknisesti ottaen tällaiset “häiriötkin” ovat osa liikennettä kokonaisuutena, joten jos käytössä olisivat eri standardit, voitaisiin sanoa, että liikenne Pälkäneellä pitää sisällään pysähtyneen erikoiskuljetuksen! Ja kun ensi kerralla tulee joku hirvittävä perhesurma, ehkäpä siinä yhteydessä voitaisiin kysellä kirkassilmäisesti, että entäpä jos tekijä olisikin päättänyt jättää surmaamatta?

Miten kiehtovia ja kaikin puolin oleellisia ajatuksia! Siinäpä syvällistä pohdittavaa lukijakunnalle, eikä tätä kiehtovaa relativistista teesiä tietenkään suinkaan väritä mikään syvään juurtunut katkeruus vaan päin vastoin vankka journalistinen etiikka ja rakkaus filosofiaan.

no on se piru, kun ei raha kelpaa

Tämä ei ole mikään hirveän iso juttu, mutta kerronpa kuitenkin asiasta, kun olen aika äimistynyt — tällaista oli asiointi verkossa joskus viime vuosikymmenen alkupuolella.

Asioin nimittäin juuri Ikean verkkokaupassa, josta ostin uuden sohvanpäällisen — vanha näyttää pesun jälkeen siltä, että joku pieneläin on kuollut siinä. On hiukan häkellyttävää, että nyt se tuoksuu kyllä mukavasti puhtaalta, mutta näyttää pahemmalta kuin aiemmin. En oikein tiedä miksi, mutta ehkä on aika investoida uuteen. Koska olen sillä tavalla pihi, etten halua ostaa vielä uutta sohvaa, teeskentelen että varsinaisen sohvan pinta päällyksen alla ei ole hauskasti riekaleina ja kulunut puhki. Samalla vakuutan itselleni, ettei tahra millään muotoa ainakaan johdu siitä, että hötöksi mennyt varsinaisen sohvan pinta on röyhkeästi tuhansien perseiden paineessa soluttautunut kuituihin ja levittänyt väriä jotenkin pesukoneessa. Itsepetos: hauskaa viihdettä koko perheelle!

Oli miten oli, uuden vuoden kunniaksi halusin uuden päällisen, koska jos olen jotain päättäjiltämme oppinut, niin sen, että kosmeettiset ratkaisut ovat aina paras valinta. Koska sohvan malli oli tiedossa, ostin uuden päällisen korskeasti verkosta. Kätevää!

Paitsi ettei ole. Nythän on nimittäin niin, että Ikean verkkokauppa toimii näemmä niinkin edistyksellisellä tavalla, että se antaa minulle ostopäätöksen jälkeen tilausnumeron, joka minun pitää käsin syöttää Ikean sivuilla olevaan lomakkeeseen. Samaan lomakkeeseen pitää näemmä täyttää myös tilauksen hinta. Vasta sen jälkeen minut ohjataan maksamaan. Ikean sivut eivät siis osaa automaattisesti katsoa, mitä ostoskorissa on ja viedä sitä tietoa eteenpäin luottokortti- tai pankkimaksuun. Tämä tuntuu uskomattomalta, kun kyseessä on ehkä kaikkein perustavanlaatuisin nettikaupan toiminto, mutta ilmeisesti tällaisen järjestelmän suunnittelu ja toteutus vaatii sellaista poikkeuksellisen edistynyttä teknistä osaamista, johon Ikealla ei yksinkertaisesti pystytä. Niinhän se tietenkin on, etteivät kaikki voi olla Viagraa netissä myyviä nigerialaisia prinssejä, joilla on tällaisia erityistaitoja!

Erityisen hauskaksi asian tietenkin tekee se, että sivu, jolla tästä kerrotaan näyttää käyttäjälle tilausnumeron… mutta ei sitä hintaa, joka kuitenkin pitäisi syöttää. Jos käyttäjä ei satu muistamaan, paljonko ostoksen hinta (postikuluineen ja alveineen, tietenkin!) on, hyvää onnea vaan, luvassa saattaa olla melkoisen jänskät meiningsit. Arvaan, että tällaisen tilanteen ratkaiseminen on erityisen helppoa ja hauskaa niille kuuluisille vähän arkisemmille tietokoneen käyttäjille; itse sain kaivettua tiedon esiin Ikean parhaista yrityksistä huolimatta, mutta se vaati vähän kikkailua. Tulee sellainen olo, että olen valmiina maksamaan setelit kourassa, mutta ketään ei kiinnosta ottaa, ellen ensin juokse yli miinakentän ja sitten selviä limbokilpailusta…

Ja toimitusaika on tietenkin useita viikkoja, koska ilmeisesti tuote lähetetään ensin johonkin Ikean tavarataloon piru ties mistä, ja sitten se roudataan Matkahuollon kyydissä minulle. Varmasti nopein, halvin ja ympäristöystävällisin tapa hoitaa asia — mitä enemmän välikäsiä, sitä parempaa palvelua!

Ja kun sanon, että se roudataan “minulle”, tarkoitan tietenkin, että se roudataan “Matkahuollon toimipisteeseen”. Ilmeisesti ei ole mahdollista saada toimitusta oikeasti suoraan kotiin — ei halvalla eikä kalliilla, mitään erilaisia toimitusvaihtoehtoja ei verkkokaupassa yksinkertaisesti tarjota, tai ainakaan en sellaisia kyennyt bongaamaan. Mikäs siinä, jonkun sohvanpäällisen sieltä hakee aika vaivatta. Varsinainen sohva voisi tietty sitten olla asia erikseen. Oletan, että silloin joku reagoi asiaan Ikean päässä ja ehkä soittelee tai jotain, koska tämä operaatio ei varsinaisesti vaikuta miltään automaation riemuvoitolta, mutta mene ja tiedä.

Kaikin puolin kätevää verkkoasiointia tarjoaa maailman suurin huonekalumyymäläketju vuonna 2012. Hienosti hoidettu, ottakaa pipari.

otat mitä saat — itella palvelee

Kuvittelin jo, että tämän vuoden blogikirjoittamiset olisivat plakkarissa, mutta Itella on päättänyt kusta asiakkaidensa päälle sen verran kovalla paineella, että koen tarpeelliseksi kommentoida asiaa. Nythän on nimittäin niin, että Taloussanomat kertoo Itellan aikovan lopettaa “kaiken ampuma-aseiden kaltaisten esineiden kuljettamisen vuodenvaihteessa tehotarkastuksilla”. Tämä pitää sisällään esimerkiksi lelupyssyt ja aseen näköiset peliohjaimet.

– Kyse on lähetysten valvonnan muutoksesta. Jos meille jätetyssä paketissa on asetta tai sen osaa muistuttava esine, palautamme sen lähettäjälle lähettäjän kustannuksella, kertoo Itellan pakettipalveluiden johtaja Aku Happo.

Avainsana tässä on “muistuttava”, joka on hurmaavan epämääräinen sana, joka voi pitää sisällään suunnilleen mitä tahansa ja kielii siitä, että päätöksen tekee mutupohjalta joku läpivalaisukoneen ääressä työvuorossa oleva tyyppi, jonka harkintakyky voi olla ihan mitä tahansa. Oliko kahvi kylmää? Motkottiko puoliso kotona? Paketti takaisin, saatana — kun ei ole mitään selkeitä standardeja seurattavaksi, ei ole mitään valitusoikeuttakaan.

On tietenkin ihan ymmärrettävää, miksei postissa voi lähetellä noin vain esimerkiksi räjähteitä, konepistooleja tai huumeita, koska ne ovat luvanvaraisia tuotteita. Nyt ei kuitenkaan ole kyse mistään sellaisesta — esimerkiksi asetta “muistuttavia” täysin vaarattomia peliohjaimia myydään tuhatpäin ihan tavallisille ihmisille. Samaan aikaan esimerkiksi vasaran, kirveen tai puukon tilaaminen ulkomailta tuskin kuitenkaan tuottaa mitään ongelmia, vaikka niillä voi ihan oikeasti tappaa. (Sikäli kun aseen muotoinen peliohjain ei ole tuttu esine, lähin vertauskohta on tyypillisesti heppoisesta muovista tehty kirkkaan värinen kaukosäädin, jossa on kahva, joskin jotkut mallit on tarkoituksella muotoiltu aidon aseen näköisiksi.)

Erityisen hauskaahan tässä on se, että meillä ei enää ole mitään veronmaksajien pyörittämää postia, jolla ehkä voisi olla jotain periaatteita tai velvollisuuksia toimia kansalaisten edun mukaisesti, vaan Itella on valtion omistama yhtiö, jolla on käytännössä postinjakelumonopoli, eikä selvästikään erityistä kiinnostusta asiakaspalveluun tai peruspalveluiden ylläpitämiseen. Aiemmin se on tarkoittanut sitä, että postikonttoreita suljetaan, nyt se näemmä tarkoittaa myös sitä, että Itella alkaa päättää siitä, mitä asioita asiakkaat saavat tilata kotiinsa. Ja selkeyden vuoksi, tämähän ei suinkaan välttämättä rajoitu lelupyssyihin tai peliohjaimiin, koska avainsana on vieläkin “muistuttaa” — jos mennään tälle linjalle, mikä tahansa asia, jonka joku hysteerinen touhottaja päättää olevan vaarallinen tai “muistuttavan” ampuma-asetta riippumatta siitä, onko se sitä oikeasti voidaan surutta lähettää takaisin, eikä Itella ota asiasta mitään vastuuta. Usein ainoa vaihtoehto on kallis kuriirilafka.

Voin arvata, että esimerkiksi airsoft-pyssyjä myyvät lukuisat kotimaiset harrastajaliikkeet ovat tästä erityisen riemuissaan. En tiedä, miten tämä vaikuttaa heidän maahantuontiinsa, se riippuu varmaan siitä, kuljettaako heidän konttejaan Itella vai jokin rahtiyhtiö, mutta liikkeistä eteenpäin tapahtuva postimyynti voisi tässä tilanteessa kuolla kokonaan, ja epäilen, että se voi ihan konkreettisesti johtaa melkoisiin taloudellisiin ongelmiin.

Tuntuu tyrmistyttävältä, että Itellan kaltainen monopoliasemassa oleva yritys voi äkkiä omavoimaisesti ja ilman minkäänlaista keskustelua, ottamatta mitenkään huomioon lelu- ja pelimaahantuojien ja jälleenmyyjien tarpeita, päättää että nyt tämä menee näin. Mutta niin se kuitenkin on:

Esimerkiksi ulkomaisista nettiliikkeistä tilatut kuulapyssyt tai liian aidon aseen näköiset tietokonepeliohjaimet voivat jo ensi viikosta alkaen pysähtyä postiin, ja jäädä sille tielleen.

– Näin voi käydä, mutta en halua nyt spekuloida asiasta. Mikäli tästä muutoksesta tulee liikeyrityksille ongelmia, emme keskustele asiasta näin julkisuudessa vaan suoraan heidän kanssaan, Happo muistuttaa.

Niin, no, mitäs sitä nyt turhaan julkisuudessa asiakkaita koskettavista asioista puhumaan, jutellaan vain sitten sen Amazonin kanssa tai jotain! Se, että varsinaiset lähetysmaksut — siis Itellan tulot — tulevat kuitenkin asiakkaalta on mitätön yksityiskohta. Jos joku tilaa täysin laillisen tuotteen, maksaa siitä helposti satojakin euroja, muttei kuitenkaan saa tuotetta kotiinsa koska Itella ei suostu kuljettamaan täysin vaaratonta esinettä siksi, että se näyttää “vaaralliselta”, miten helvetissä tämä on perusteltavissa? Miksi ylipäätänsä pitää tehdä näin? Mitä hyötyä tästä on?

– Kyse ei ole siitä, ovatko nämä esineet luvanvaraisia vai eivät. Meidän näkökulmastamme asetta muistuttavien esineiden kuljettaminen on turvallisuusriski. Kyllä jokainen ymmärtää, miten näitä voidaan käyttää väärin, Happo sanoo.

“Kyllä jokainen ymmärtää”, tuo perusteluiden kuningas! Itse asiassa en nyt kuitenkaan ymmärrä — en ihan rehellisesti tajua, mitä hyötyä tästä on.

Oletan, että Happo viittaa tässä hyvin realistiseen eikä millään muotoa tippaakaan naurettavaan skenaarioon, jossa joku nokkelasti tietää repäistä juuri sen tietyn paketin auki ja kaivaa sieltä esiin asetta muistuttavan esineen ja käyttää sitä pelotteena jonkinlaisessa pahantekoaikomuksessa ja saa sen avulla… en tiedä, kaapattua postiauton tai jotain, koska paketin tuuppaaminen postiin on ainoa tapa saada sinne tällainen esine. Luulen, että tähän liittyy myös vaaratilanne, jonka aikana Itellan yrityskulttuuria, arvoja ja hyvää työilmapiiriä arvostava jouluruuhka-apulainen taistelee yksin lajittelukeskukseen murtautuneita pahoja terroristeja vastaan. Lopussa on bensaräjähdyksiä ja takaa-ajo, jonka aikana kuullaan kiihkeää dialogia siitä, kuinka kiitollinen Suomen kansan pitäisi olla siitä, että meillä on postin kaltainen jalo organisaatio huolehtimassa Meidän Turvallisuudestamme. Ajatus juuri tällaisesta hirvittävästä kauhuskenaariosta varmasti pitää postivirkailijat ja kansakunnan turvallisuudesta vastaavat viranomaiseset hereillä öisin!

Täällä tosielämässä tämän “turvallisuusriskin” rohkea eliminointi ei tietenkään estä jotakuta yksinkertaisesti ostamasta kyseistä esinettä muualta, laittamasta sitä taskuunsa ja tempaisemasta sitä esiin sopivassa paikassa. Kuinka monessa paikassa Suomessa on ylipäätänsä läpivalaisulaitteita tai ruumiintarkastuksia (ja niissä paikoissa asioita syynätään joka tapauksessa tarkemmin — se tuskin on mikään syy olla lähettämästä lelupakettia Porvooseen).

Tämä on juuri sellaista erityisesti amerikkalaisen TSA:n (Transport Security Administration, tuttu toinen toistaan typerämmistä tempauksista jenkkien lentokentillä) pioneerityöllään urheasti edistämää modernia turvallisuusteatteria, joka tekee ihmisten elämästä jatkuvasti hankalampaa, muttei todellisuudessa hyödytä ketään — mutta ainakin voidaan teeskennellä, että jotain ollaan tehty. Hieno homma.

“Posti on apunasi silloin, kun haluat tavoittaa omat läheisesi niin arjessa kuin juhlassa – nekin, jotka eivät asu kulman takana tai kuulu osana jokaiseen päivääsi”, lukee Itellan sivuilla. Paitsi tietenkin, jos Itellaa ei nyt vaan huvita lähetellä. Koittakaa pärjätä, vaihtoehtoja ei ole.

LISÄYS: Kuten nimimerkki Shrike alla kommentoi (kiitos vinkistä!), asiasta on käyty hiukan keskustelua Postin Facebook-sivulla närkästyneen asiakkaan otettua asia puheeksi. Posti kommentoi asiaa seuraavasti:

Päätös perustuu UPU:n (Universal Postal Union) linjaukseen aseiden kuljettamisesta, IATA:n (International Air Transport Association) lentoliikenteen rajoituksiin sekä omiin turvallisuuslinjauksiimme.

Ensinnäkin mielestäni on aika perseestä viitata tällaisiin epämääräisiin linjauksiin ja rajoituksiin, joihin ei kuitenkaan anneta selkeitä viitteitä. Molemmat tässä mainitut tahot ovat julkaisseet tonnikaupalla erilaisia dokumentteja, enkä ainakaan nopean googlettamisen voimalla kyennyt paikallistamaan kumpiakaan. En siis voi tietää, mitä siellä todella sanotaan. (Facebookissa toinen kommentoija sanoo, että “UPU:n tai IATA:n säädökset eivät koske Itellan näkemyksiä aseiden, niiden osien, asejäljennöksien tms. kohdalla vaan ovat täysin Itellan omia linjauksia”, mutta en ole varmistanut asiaa itse.)

Oli miten oli, on kuitenkin huomionarvoista, että tyypillisesti kansainvälisessä postissa voi lähettää tällaisia esineitä ilman minkäänlaisia ongelmia, joten nämä linjaukset ja rajoitukset tuskin ovat niin läheskään niin tiukkoja kuin tästä Itellan lausunnosta voisi ehkä päätellä. Niinpä se, että Itella antaa ymmärtää, että asia johtuu jonkun muun tahon tekemistä linjanvedoista, joita he ikään kuin pakon edessä noudattavat haiskahtaa aika tarkoituksenmukaiselta yritykseltä johtaa lukijaa harhaan. Siitä kielii jo sekin, että “omat turvallisuuslinjauksemme” on vain epäselvempi tapa sanoa, että “näin me päätettiin” — ei se ole yksinään mikään perustelu millekään.

Tämä siis tuntuu lähinnä hyvin tietoiselta kiertelyltä, mutta mielenkiintoisempaa on se, miten vastaus jatkuu:

Leluaseet, kuten Anssin mainitsema peliohjaispyssy eivät kuulu kiellettyjen lähetysten joukkoon, koska niitä ei luokitella asejäljennökseksi.

Tämä on aika rankka muutos siihen, mitä aiemmin sanottiin — itse asiassa kyseessä on täysin päinvastainen tieto: nyt kyse ei enää olekaan “asetta tai sen osaa muistuttavasta” esineestä, eikä ilmeisesti asetta muistuttavien esineiden kuljettaminen ole enää “turvallisuusriski”.

Suoraan sanoen haiskahtaa siltä, että asiakkaiden vahvan negatiivinen reaktio on huomattu, ja nyt otetaan takapakkia niin lujaa kuin suinkin kehdataan, mutta ei silti voida myöntää, että tässä tuli mokattua, vaan sen sijaan teeskennellään, että mikään ei ole muuttunut — tai sitten vasen käsi ei yksinkertaisesti tiedä, mitä oikea tekee. Mene ja tiedä, mutta tämä tuntuu aika dramaattiselta ristiriidalta.

Haluan vielä tarkentaa, että yllä aiemmin lainaamani kohdat ovat siis Itellan pakettipalveluiden johtaja Aku Hapon lausuntoja, eivät esimerkiksi toimittajan spekulaatioita, joten tämä yhteensopimattomuus Hapon näkemysten ja Postin Facebook-tunnuksen kautta kirjoittavan Itellan edustajan kommenttien välillä ei ole mitenkään mitätön. Tuntuu aika vaikealta tietää, mikä tässä nyt sitten mahtaa lopulta olla Itellan todellinen linjaus tämän asian suhteen.

vilkaisu taakse, ja vähän eteenkin

En ole viime aikoina juurikaan blogannut mistään henkilökohtaisista asioista. Se on osaksi tietoinen päätös, osaksi taas merkki siitä, että oman pollan sisälläkin on tapahtunut aika paljon muutoksia kuluneiden vuosien aikana — etupäässä hyviä.

Tajusin kuitenkin vähän aikaa sitten Mean blogikirjoitusta lukiessani, että Hupaisa ajankulu on ollut olemassa jo yksitoista vuotta (ensimmäinen julkaistu kirjoitukseni oli 28. marraskuuta, 2000), mikä sai minut hiukan pohdiskelemaan asioita. Aika paljon on muuttunut sitten niiden päivien: Hupaisa ajankulu oli alun perin enemmänkin nettipäiväkirja, johon kirjoitin vaihtelevalla tahdilla omista asioistani. Nykyisessä, WordPressillä toteutetussa muodossaan sen pääpaino on enemmän yhteiskunnallisissa asioissa ja nörttikulttuurijutuissa kuin omissa asioissani, vaikka uskallan kyllä sanoa, että eiköhän allekirjoittaneen (tyylitelty ja usein kärjistetty) persoona puske sieltä esiin aika vahvasti.

Nyt kun vuosi 2011 vetelee viimeisiään, ajattelin kuitenkin mennä hiukan henkilökohtaisemmalle sektorille ja vähän vilkaista taaksepäin — tuntuu, että koko ajan on ollut jotain säpinää päällä, ja etupäässä hyvällä tavalla. Jos vuosi pitäisi summata yhteen sanaan, se olisi varmaankin “kiire” — minulle tämä on ollut todella työntäyteinen vuosi niin päivätöissä kuin muutenkin.

Iso osa pääasiallisista töistäni on jotain, mistä en voi vielä puhua lainkaan, mutta varsin näkyvä asia on ensi vuoden alkukuukausien aikana julkaistava Alan Wake’s American Nightmare. Vaikka kyseessä olikin kokonaisuutena vähän pienempi projekti, se ei suinkaan tarkoittanut sitä, ettei tekemistä olisi riittänyt; aikataulu oli varsin tiukka, etenkin kun samaan aikaan piti hoidella erinäisiä muitakin juttuja. Homma kuitenkin hoidettiin kunnialla läpi, ja lopputuloksesta voi saada esimakua traileristamme:

Se on siis varsinainen päivätyöni (joskus myös yötyöni!), mutta tänä vuonna tuli tehtyä kaikkea muutakin. Pelisektorilla jeesailin hiukan Recoil Gamesin Rochardin tekoprosessissa, vaikka varsinaiset isot ponnistukset kyseisen pelin kyllä eteen tehtiinkin ihan toisaalla. Siitä tuli mielestäni varsin hauska peli, joka erottuu muusta PSN:n tarjonnasta edukseen, mutta olen tietenkin vähän puolueellinen. (Saatavilla myös pc:lle, ja tällä hetkellä halvennuksessa Steamissa!)

Tänä vuonna kirjoitin myös kolme numeroa Iron Skyn prequel-sarjakuvia — kolmannen numeron käsikirjoituksesta pitää vielä tehdä lopullinen versio, kunhan saan siihen tarvittavat palautteet, mutta yleensä ottaen tätä hanketta voitaneen pitää omalta osaltani jo käytännöllisesti katsoen valmiina. Se on ollut aika hauska (joskaan ei täysin ongelmattomasti edennyt) projekti, eikä vähiten siksi, että se on tyylilajiltaan täysin eri sektorilla kuin ne hommat, joita teen päivätöissäni. Vaihtelu virkistää, ja verrattuna vaikkapa juurikin Alan Wakeen, pompöösit avaruusnatsit antavat mahdollisuuksia revitellä vähän eri tavalla. Ensimmäisen numeron taidepuolesta vastaa Gerry Kissell, ja sen voi lukea ilmaiseksi netissä.

Kirjoitin myös tämän vuoden aikana suurin piirtein lopullisen version (kuvauksissa tehtiin vielä pientä rukkausta…) ensi vuonna julkaistavan Imaginaerum -elokuvan käsiksestä, joka on tässä vaiheessa jälkituotannossa. Sekin oli hauskaa vaihtelua. Elokuvan ohjaaja Stobe Harju on minulle hyvin tuttu tekijä jo Alan Wakesta, joten siinä mielessä homma sujui suhteellisen helposti, mutta koko illan elokuvan ja videopelin käsikirjoittaminen eivät tietenkään ole kovin samanlaisia prosesseja. Näin siitä pari kolme viikkoa sitten alustavan version, jossa rytmitys ja kerronta olivat jo paikallaan, mutta erikoisefektit, äänityö ja monta muuta jälkisäädön piikkiin menevää aspektia olivat vielä aivan levällään. Ei näyttänyt lainkaan pahalta, mikä on aina iloinen ylläri — helvetti, sehän on ihan oikea elokuva!

Tämän lisäksi olen puuhaillut myös erinäisiä kolumneja ja artikkeleita eri julkaisuihin, ja olen varma, että olen unohtanut tästä jotain vähän isompiakin projekteja — blogikirjoituksista puhumattakaan. Nopean laskutoimituksen perusteella olen kirjoittanut Hupaisaan ajankuluun tänä vuonna n. 50 juttua, joista valtaosa on käsitellyt politiikkaa tai ajankohtaisia tapahtumia. Se on omien standardieni mukaan mitattuna melko tiukka tahti — keskimäärin suunnilleen kerran viikossa. Aika usein tiedän, että on asioita, joihin haluaisin puuttua, mutta siihen ei yksinkertaisesti ole aikaa tai energiaa.

Kirjoitin myös Fadeoutin, jonka voi ladata ilmaiseksi verkosta — on hiukan karua tajuta, että se on itse asiassa esikoisromaanini. Myönnän, että kuvittelin aikoinaan sen olevan jotain muuta kuin kuukaudessa kirjoitettu pikapaukku, mutta alustavan palautteen mukaan ihmiset tuntuvat tykkäävän, joten mikäs siinä! Jos ette ole jo tutustuneet, ja hiukan scifin ja/tai kauhunmakuinen mysteeririkosjännärijuttu nappaa, lukekaa ihmeessä, siitä tuli mielestäni ihan hyvä, etenkin kun ottaa huomioon kirjoitusolosuhteet. Se ei ollut helppo hanke, mutta kokemuksena se oli täysin omaa luokkaansa, enkä ole katunut sitä hetkeäkään. (Kansikuva on ystäväni Timo Vuorensolan käsialaa, mistä jälleen suurkiitokset hänelle!)

Kyseessä on siis ollut häkellyttävän kiireinen vuosi kirjoitussektorilla. Pidän oman hyvinvointini kannalta erityisen merkittävänä sitä, että vaikka paine on välillä ollut kova ihan jo pelkkien päivätöidenkin parissa, oma polla tuntuu kuitenkin olevan aika hyvässä kuosissa. Ne, jotka ovat tunteneet minut pidempään tosielämästä tietävät, ettei aina ole ollut ihan näin — aina en ole ihan osannut käsitellä stressiä kauhean hyvin, ja joskus on kynttilä palanut molemmista päistä niin, että käteen ei ole jäänyt juuri mitään, ja siitä on tullut valitettavan sotkuista jälkeä. Nykyisin olen selvästi itse aika paljon paremmassa paikassa, ja luovien projektien melko suuri määrä tuntuu hyvältä. Ajan kanssa varmaan näkee, kuinka hyvin sitä oikeasti osaa olla itsensä kanssa, mutta ainakin on kiva saada asioita aikaan.

En ole luonteeltani optimisti — kuten kaikki pessimistit, uskon olevani realisti. En siis suhtaudu tulevaan vuoteen kovinkaan suurella innolla. Henkilökohtainen tilanteeni kyllä näyttää hyvällä tavalla haastavalta ja mielenkiintoiselta — minulla on hyviä ystäviä, teen siistiä työtä siistien tyyppien kanssa, asiat etenevät koko ajan. (Oletan tietenkin, että kaikki menee hetkenä minä hyvänsä spektaakkelinomaisesti päin persettä, mutta se nyt on kaltaiseni elämäniloisen ihmisen perusoletus tilanteessa kuin tilanteessa.)

Yhteiskunnallisemmasta vinkkelistä asioita tarkastellessa avautuu kuitenkin vähän toisenlainen näköala: en varsinaisesti koe suurta luottamusta sen suhteen, että asiat järjestyisivät hyvin. Mielestäni tässä maassa on nykyisin vallankahvassa melkoinen joukko persläpiä, jotka ovat tehneet ahdasmielisyydestä ja tietämättömyydestä jonkinlaisia ylpeydenaiheita, ja epäilen, että tämän porukan tukemisesta joudutaan maksamaan vielä pitkään. (Ei, en erityisemmin luota demokratiaan yleensä ottaen, kiitos kysymästä — mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että haluaisin korvata sen jollain toisella järjestelmällä. Tätä pohtimalla voikin ehkä ymmärtää, miksi olen usein niin turhautunut.)

Toisaalta, niin paljon kuin minua sylettääkin esimerkiksi “maahanmuuttokritiikiksi” naamioitu rasismi ja sen vaikutus tähän maahan, yritän yleensä miettiä tällaisia asioista vähän isommalla mittakaavalla: yhteiskunnallisesti me menemme koko ajan eteenpäin. Jos katsotaan Suomen tai oikeastaan koko planeetan historiaa esimerkiksi viimeisen sadan vuoden ajalta, edistyksen trendi on selkeä: tasa-arvon ja ihmisoikeuksien polkeminen vähenee jatkuvasti riippumatta siitä, että yksittäisissä äänestyksissä saattaakin tulla junteilta turpaan. Toisaalta taas globaalin ympäristökäyttäytymisen käyrä kulkee päinvastaiseen suuntaan — mutta ehkä kannattaa myös tiedostaa, että näissäkin asioissa ollaan kaikesta huolimatta nykyisin yleensä ottaen hyvin paljon fiksumpia kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten.

En nyt aio edes yrittää tehdä jonkinlaista kattavaa yhteenvetoa maailman tämänhetkisestä tilanteesta, ongelmista ja toivonpilkahduksista, mutta haluaisin silti muistuttaa kaikkia siitä, että ne äänekkäät neandarthaalit, jotka tällä hetkellä länkyttävät äänekkäästi homoista ja neekereistä (mitä nyt välillä vetävät sen verran henkeä, että ehtivät huomauttaa, etteivät todellakaan ole homovastaisia tai rasisteja) ja hamstraavat vanhanaikaisia hehkulamppuja etteivät vahingossakaan säästäisi energiaa, ovat ihmisryhmänä olleet häviöllä suunnilleen koko ihmiskunnan historian ajan, ja heitä tullaan jo muutaman vuosikymmenen päästä pitämään suunnilleen yhtä hienoina tyyppeinä kuin orjia omistaneita plantaasinomistajia nykyisin. Miksi luulette, että ne pitävät niin paljon epätoivoista meteliä?

No, uusi vuosi, uudet kujeet. Seuraavaksi tiedossa on mm. presidentinvaalit. Siinäpä hauska ja ajankohtainen ahdistuksen aihe tulevan vuoden kunniaksi!

Koittakaa pärjätä, niin minäkin.