avoin kirje postille

Thu May-23rd-2019 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Hyvä Posti Group Oyj!

Lähestyitte minua eilen tekstiviestillä. Se herätti minussa monenlaisia tuntemuksia, joita katson parhaaksi avata näin julkisen kirjeen muodossa. Joissain muissa olosuhteissa hoitaisin tämän yksityisemmin, mutta koska koen, että kyseessä on yhteiskunnallinen peruspalvelu, käsittelen asiaa avoimemmin.

Tekstiviestin sisältö on seuraava:

Osoitteeseen [KOTIOSOITTEENI], HELSINKI on tulossa lähetys [LÄHETYSTUNNUS] seuraavien päivien aikana. Jos et ole paikalla, se viedään noudettavaksi postiin [POSTIN OSOITE], HELSINKI.
Voit myös valita alla olevista vaihtoehdoista (vastaathan tänään klo 18:00 mennessä):
A: Lähetyksen voi jättää oven taakse ilman kuittausta. Valtuutan Postin kuljettajan tekemään luovutuskuittauksen omalla nimellään ilman vastaanottajan läsnäoloa.
B: Lähetyksen voi viedä automaattiin (Säilytysaika 7 vrk. Lähetys viedään automaattiin edellyttäen, että se mahtuu valittuun automaattiin.)

Mikäli et valitse toimitustapaa, toimitamme paketin normaalien toimitusehtojen mukaisesti. Valitsemaasi toimitustapaa ei ole mahdollista muuttaa tai peruuttaa jälkikäteen.

Terveisin Posti

…mitä nyt taas? Tämä on taas niitä tilanteita, etten edes tiedä, miten tätä lähtisi purkamaan. Asiakkaan kannalta tilanne on naurettava. Nostan nyt tässä esiin vaikkapa seuraavat asiat:

1) Miten ihmeessä voisin tietää, olenko silloin paikalla, jos mitään päivämäärää toimitukselle ei anneta? Mitä ylipäätänsä tarkoittaa “seuraavien päivien aikana?” Huomenna? (Ei tullut tänään.) Ylihuomenna? Ensi viikolla? No, ei ensi viikolla ainakaan tiistaina, vai? Mitäh? Sanoin, ettei ainakaan tiistaina?

2) Miksi minun olisi pitänyt tehdä päätös eilen kello 18 mennessä, kun lähetyksen seurantapalvelun mukaan paketti ei ole vielä tänäänkään edes teidän hallussanne? Miksi en voi tehdä valintaa silloin, kun tiedossa on, minä päivänä sitä pakettia aiotaan toimittaa? Ja siitä seurantapalvelusta puheen ollen, miksei tässä viestissä ole linkkiä kyseiseen seurantapalveluun, tai edes mainintaa sen olemassaolosta?

3) Miksei minulle anneta mitään tietoja siitä, mikä paketti mahtaa olla kyseessä? Jos siellä sattuisi olemaan esim. kahden kympin edestä sukkia, tai toisaalta taas kahden tonnin läppäri, se vaikuttanee siihen, miten haluan käsitellä asiaa. (En ole tilannut kumpaakaan, mutta olisin voinut.) Te ette tietenkään tiedä, mitä paketissa on sisällä, mutta oletettavasti teillä kuitenkin on lähettäjän tiedot hallussanne, josta voisin itse päätellä jotain. Jos tietoja ei poikkeuksellisesti ole, senkin voisi kertoa.

4) Miten kukaan voisi valita vaihtoehdon A ilman tietoa siitä, minä päivänä paketti tulee? Olenko valmis siihen, että paketti odottaa minua ovellani palatessani kotiin jonain tiettynä päivänä? No, ehkä! Olenko valmis siihen, että paketti odottaa oven edessä useamman päivän ajan? Tuskin. Aikatauluni eivät kuitenkaan ole joka päivä identtiset, sillä on väliä, minä päivänä se saapuu paikalle.

5) Mitä tulee vaihtoehtoon B, mihin automaattiin? En tiedä, missä lähin automaatti sijaitsee, mutta toisaalta ette myöskään kerro, mihin automaattiin se ylipäätänsä viedään, joten en voi etukäteen tietää, minne lähetys päätyy. Onko automaattiin päätyminen minulle hyvä asia vai ei? Jaa-a. Ja entä jos lähetys ei tosiaan mahdukaan valittuun automaattiin? Mitä silloin tapahtuu? Onko kyseessä silloin minun ongelmani vai teidän ongelmanne?

6) Kerrotte, että jos en valitse toimitustapaa, toimitatte paketin normaalien toimitusehtojen mukaisesti. Mitkä ovat normaalit toimitusehdot? En tiedä, minkälainen lähetys on kyseessä, ettekä te kerro sitä, joten en voi edes luntata niitä toimitusehtoja mistään. (Paketinseurannasta selvisi, että kyseessä on Priority-paketti, mutten silti oikein tiedä, mitkä ovat Priority-paketin toimitusehdot, tai miten ne vaikuttavat tähän nimenomaiseen toimitukseen.)

7) Ja pisteenä iin päällä, jos kerran teen sen valinnan, sitä ei enää voi muuttaa. Eli tässä tapauksessa, jos olisin eilen sanonut, että juu, jättäkää vaan sinne oven eteen se paketti, mutta se pakaasi tuleekin maahan vasta viikkoa myöhemmin, tai ehkä ensi kuussa, ja siinä vaiheessa omat kuvioni ovatkin yllättäen eläneet, en voi mitenkään sopia kanssanne, että hei tuota, älkääpä kuitenkaan jättäkö sitä pakettia sinne, koska olen väärässä kaupungissa/työmatkalla/sairaalassa/tekemässä jotain, joka ei itse asiassa edes teille kuulu? Oletteko nyt ihan tosissanne tämän kanssa?

Ja puhutaanpa sitten siitä seurantapalvelustanne! Tässä kuva oman pakettini tämänhetkisestä tilanteesta 23.5.2019, kello 15:31:

Mitä nämä eri vaiheet tarkoittavat? Mitään tekstikuvausta ei ole tarjolla, enkä itse asiassa osaa näistä symboleista päätellä, missä mennään. Ensimmäinen symboli luultavasti tarkoittaa, että paketti on otettu asiakkaalta kuljetukseen. Toinen symboli tarkoittaa… jotain? Oikeasti en tiedä, mitä mystinen käyrä paketin päällä tarkoittaa, enkä tiedä, miksi se on minulle oleellista informaatiota. Ehkä se on otettu jotenkin käsittelyyn? Kolmannessa kuvassa on pakettiauto, joten oletettavasti se tarkoittaa, että paketti on kuljetuksessa. (Joissain muissa palveluissa olen nähnyt lentokonesymbolin kertomassa, että nyt paketti kulkee maailmalla, paku taas antaa ymmärtää, että nyt se on jakelussa. Näin kansainvälisten pakettien kohdalla siinä on eittämättä tietty logiikka.) Neljäs symboli on selvästi postin rakennus, joten silloin paketti on… saapunut postille? Ja viides varmaankin tarkoittaa, että se on luovutettu vastaanottajalle. Ehkä. Ilman tekstiä en voi kuin arvailla.

Tämän alla on vähän tarkempi kuvaus lähetykseen liittyvistä tapahtumista, mutta niissäkään ei ole mitään kovin selkeää tietoa:

Siellä mm. mainitaan, että lähetys on lähtenyt lähtömaasta, mutta sellaista yksityiskohtaa kuin mikä maa on kyseessä ei kerrota. Mikä paketti tämä on? Tuleeko se EU-maasta vai Kiinasta, vaiko ehkä Yhdysvalloista? En jaksa uskoa, etteikö teillä olisi tätä tietoa, mutta minulle asti se ei välity. En rehellisesti tiedä, mikä paketti tämä on; olen vuosien varrella tukenut kaikenlaisia Kickstartereita ja muutenkin paketteja tulee sen verran usein, etten osaa mitenkään päätellä 2,01 kilon painon perustella, mistä tässä on kyse.

Ja puhutaanpa itse asiassa vielä vähän siitä kuljetusajasta ylipäätänsä! Kuten mainitsin, onnistuin selvittämään, että tämä on Priority-paketti. En tiedä, mitä se tarkoittaa jostain muusta maasta lähetettynä, mutta omien sivujenne mukaan Priority-paketeilla on Suomesta lähetettynä seuraavanlaiset kuljetusajat: “Kuljetukset pohjoismaihin 3–5, muualle Eurooppaan 3–7 ja muualle maailmaan 6–14 työpäivässä.” Oolrait, palataan tähän kohta.

Hauskana yksityiskohtana huomaan myös, että oman järjestelmänne mukaan olette lähestyneet minua eilen kello 13:52, ja aikaa vastauksen jättämiseen on ollut kello 18 asti. Toisin sanoen, minulla oli aikaa piirun päälle neljä tuntia yrittää selvittää, mikä aikatauluni mahtaa olla “seuraavina päivinä”, jos haluan vaikuttaa paketin toimitukseen jotenkin. Kaikin puolin kohtuullista, ei kai sitä nyt kukaan voi olla kokonaista neljää tuntia kiinni jossain niin, ettei tekstareita tarkasta. Ja tänäänhän sitä tietoa ei mitenkään voi enää ottaa vastaan, kun pakettikaan ei vielä ole edes saapunut Suomeen, kyllähän sen maalaisjärkikin kertoo.

En vieläkään tiedä, mistä tämä paketti on minulle lähetetty, mutta siis kun sanotte “seuraavina päivinä”, päättelen tästä, että se voi tarkoittaa tuon Priority-paketin kuvauksen mukaan mitä tahansa kolmesta neljääntoista päivään. Minun pitäisi siis tuon neljän tunnin ikkunan aikana päättää, miten aion ottaa vastaan paketin joskus, ehkä jopa 14 päivän päästä?

Mites, onko teillä joku vastaava taho katsellut tätä järjestelyä, nyökännyt itsekseen ja sanonut, “kyllä, tämä on kyllä oikein hyvä näin”, vai onko kyseessä ollut enemmänkin semmoinen “juu no ihassama, tällä mennään”-hetki? Pitäisikö tätä kokonaisuutta vähän funtsia vielä?

Kuten tuosta järjestelmän lokiin jääneestä merkinnästä näkyy, otitte tosiaan minuun yhteyttä myös sähköpostitse. Se viesti kuului seuraavasti:

Osoitteeseen [KOTIOSOITTEENI], HELSINKI on tulossa lähetys [LÄHETYSTUNNUS] seuraavien päivien aikana (arkisin klo 8:00 – 16:00).
Jos et ole paikalla, se viedään noudettavaksi postiin [POSTIN OSOITE], HELSINKI

Jos haluat muuttaa toimitustapaa, pääset vaihtoehtoihin tästä:
https://isms.fi/a/3W2sXWv (vastaus tänään klo 18:00 mennessä).

Tästä selviää yksi tieto, jota ei tekstiviestistä tai muuten Postin sivuilta selvinnyt: toimitusaika on lähtökohtaisesti kello 8-16. Voisiko aikaan jotenkin vaikuttaa? Voisiko sopia, että josko iltasella töiden jälkeen toisitte sen? Ilmeisesti ei. Ollaan vaan kiltisti kotona täydet kahdeksan tuntia silloin toimituspäivänä, ei turhaan mennä mihinkään työpaikoille kallisarvoista odotusaikaa hukkaamaan. Ja arvaan, että jos siellä on alkanut pahasti pypyttämään ja pitää pöntölle istua pahanaikaisesti juuri silloin kun se lähetys vihdoin saapuu, ovikelloahan soitetaan kerran ja sitten poistutaan pikaisesti, puhelinyhteyttä ei edes kokeilla, ja jos sen missaat, sinne meni sekin mahdollisuus. Kotonahan ei suinkaan olla tekemässä mitään muuta, vaan siellä päivystetään, että milloin joku sen paketin suvaitsee tuoda.

En tiedä, mihin tuo linkki vie, sillä nyt siellä on vain sivu, jossa lukee “vastausaika on päättynyt.” Haluaisin ajatella, että siellä näkyisi esim. paketin seurantatiedot, mutten luota siihen, että näin on.

Kysymys kuuluukin, ilman minkäänlaista naureskelua: miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Onko tämä nyt parasta palvelua, johon teillä kyetään? Onko tämä nyt se kokemus, joka asiakkaalla pitäisi olla? Tai siis… mietittekö te oikeasti koskaan, minkälainen se asiakkaan kokemus ylipäätänsä oikein on?

Tai itse vedän tuon viimeisen kysymyksen pois, koska takuulla mietitte, ainakin teoriassa. En jaksa kuvitella, etteikö Postin kaltaisessa organisaatiossa olisi jatkuvasti kaikenlaisia hankkeita selvittää asiakastyytyväisyyttä, kartoittaa palveluiden toimivuutta, ja niin pois päin, luultavasti niin tiukalla frekvenssillä, että henkilökunta hajoilee asian johdosta, koska niinhän nämä asiat yleensä toimivat.

Näin ollen oleellisempi kysymys on: kuunteletteko te koskaan ketään? Miksi tämä on vuodesta toiseen tällaista pelleilyä? En jaksa uskoa, että organisaationne olisi oikeasti tästä kaikesta täysin pihalla, siellä on takuulla vaikka kuinka paljon niitä, jotka taistelevat tuulimyllyjä vastaan ja yrittävät saada hommat toimimaan. Entä jos vaihteeksi kuuntelisitte sitä väkeä, tai ylipäätänsä yrittäisitte oikeasti vähän funtsia, mikä on kätevää ja kohtuullista, ja mikä ei.

Ymmärrän, että tähän kaikkeen liittyy paljon liikkuvia osia ja melkoisia logistisia haasteita, mutta en oikein suostu hyväksymään, että oikeasti ei nyt vaan voida tehdä mitään tätä paremmin, koska “sitoudu ottamaan lähetys vastaan tietyllä tavalla päivänä, jota emme kuitenkaan kerro sinulle” ei ole edes keskinkertaista toimintaa. Se on yksinkertaisesti absurdia. Siis… nyt puhutaan ihan asiakaspalvelun perusteista.

Entäs jos vaan jotenkin niin kuin skarppaisitte?

Yst. terv.,
Mikko Rautalahti



ajankohtainen tiedote

Fri Dec-7th-2018 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Natsit vittuun.



“hellimössä”, nyt vittu oikeesti

Thu May-3rd-2018 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Kotiliesi julkaisi jutun, joka käsittelee rintasyöpään kuolleen “Tiinan” tapausta. Puolitoista vuotta sitten viisikymppinen Tiina löysi rinnastaan kyhmyn, meni lääkäriin ja sai rintasyöpädiagnoosin. Tarjolla oli hoitoa, mutta leikkaus, sädehoito ja sytostaatit eivät sopineet Tiinan maailmankuvaan:

Tiina kieltäytyi näistä kaikista.

Päätös oli ehdoton, eikä hän muuttanut mieltään senkään jälkeen, kun lääkäri ilmoitti tylysti, että siinä tapauksessa hän ei tulisi näkemään seuraavaa joulua.

”Yritin kaikin voimin kääntää hänen päätään, mutta hän oli vakuuttunut, että ei halua elimistöönsä myrkkyjä”, äiti sanoo nyt, puolitoista vuotta myöhemmin.

Tytär aikoi parantua tavalla, jolle on monta määritelmää. Näkökulmasta riippuen voi puhua vaihtoehtohoidoista, uskomushoidoista, puoskaroinnistakin.

Tiinalle ne olivat tuhatvuotisesti testattuja luonnonmenetelmiä. Hän aikoi taistella ja ajatella positiivisesti, uskoi, että elimistö on viisas ja osaa parantaa itse itsensä.

Tässä on nyt aika monta asiaa purettavana, joista ehkä päivänselvin on, että aggressiivinen rintasyöpä ei ole asia, josta parannutaan sillä, että on hyvä asenne ja oikeat yrtit. Se, että Tiina ei kyennyt hyväksymään tätä on jotain, jonka voin kuitenkin ymmärtää: ihminen ei parhaissakaan olosuhteissa ole aina kovin hyvä arvioimaan tilanteita, ja se on erityisen vaikeaa silloin, kun on kova stressi päällä, pelottaa, ja kaikki tuntuu epävarmalta. Se on vielä hankalampaa silloin, jos oma identiteetti — tässä tapauksessa ihmisenä, joka on rakentanut julkisen minäkuvansa pitkälti sen ympärille, että ns. koululääketie on lähtökohtaisesti aina väärässä — on jotenkin vaakalaudalla. On hyvin vaikeaa ja henkisesti raskasta myöntää sellaisia asioita edes itselleen, saati sitten muille.

Tiinalla oli kriisin hetki, sellainen, joka on meille kaikille tuttu tavalla tai toisella. Tässä tilanteessa, näissä olosuhteissa hän oli heikko, kuten kuka tahansa meistä olisi. Tällaisissa elämäntilanteissa sosiaalisen turvaverkon kantavuus ja laatu ovat kirjaimellisesti elintärkeitä asioita. Valitettavasti nyt on kuitenkin niin, että jos joku osaa haistaa heikkouden, niin hyväksikäyttäjä. Ja heistä ei ollut pulaa. Tässäkin oli varmasti taustalla monenlaisia motiiveja: epäilemättä jotkut pyörittivät tällaisen heikkouden hyväksikäyttöön perustuvia bisneksiä, jotkut näkivät tässä vahvan hengellisen tai aatteellisen aspektin, jotkut taas kokivat henkilökohtaisista syistä tärkeäksi sen, että kaverin syöpää ei hoideta millään varsinaisella lääketieteellä. Joidenkin intressit olivat kyyniset ja taloudelliset, kun taas monet varmasti uskoivat asiaansa ihan vilpittömästi — jälkimmäisiä on vaikea nähdä muina kuin ensimmäisiä hyödyttävinä hölmöinä.

Lopputulos oli se, ettei Tiinalla koskaan ollut mitään mahdollisuuksia. Tällainen syöpädiagnoosi on muutenkin vaikea paikka. Syöpä on perseestä, kuten kaikki tiedämme. Loistavakin ennuste voi osoittautua vääräksi. Mutta jos mitään oikeaa hoitoa ei saada, lopputulos on täysin ennalta-arvattava. Ei ole lainkaan yllättävää, ettei Tiina selvinnyt. Ei ole sekään, että ne, jotka keräsivät massit pusseihinsa tällä meiningillä — koska eivät ne höpöhöpöhoidot mitään ilmaisia ole, tietenkään — selvisivät kuin koira veräjästä. Kuten aina.

Tällaisen puoskaroinnin hengenvaarallisten sairauksien yhteydessä pitäisi ylipäätänsä olla laitonta. Sitä voi toki hymistellä, että länsimainen lääketiede ei tiedä kaikkea (ikään kuin “länsimainen lääketiede” olisi yksi monoliittinen asia, ja ikään kuin se edes väittäisi tietävänsä kaiken), mutta jos katsotaan tätä itse asiaa tässä, siellä on nyt 10-vuotias lapsi ilman äitiä, koska mamma intti, että kyllä se keho osaa itse parantaa itsensä rintasyövästä, ja yrtit ja energiahoidot ja muut huuhaajutut kyllä hoitavat homman kotiin. Ei tarvitse “tietää kaikkea” tietääkseen, että tällä reseptillä ei hyvää tule. Mitään perusteita Tiinan uskomuksille ei ollut — hän operoi perinteisellä “kaverit kertoivat” -tasolla. Ja siinäkin vaiheessa, kun oli päivänselvää, että “hoidot” eivät tehonneet, taustajoukkojen sävel oli sama: kyllä se tästä vielä!

Ja Tiina komppasi kuoroa. Kunnes hiljeni.

Tässä kuviossa ei vielä sinänsä ole valitettavasti mitään erityistä; Tiina ei ole ensimmäinen tällä tavalla täältä lähtenyt, eikä tule olemaan viimeinen, koska aina on niitä, joiden harkintakyky on syystä tai toisesta huono, ja niitä, jotka haluavat joko hyötyä siitä taloudellisesti tai käyttää tilaisuutta hyväkseen oman egonsa pönkittämiseen. Sylettää tämmöinen, mutta suoraan sanoen se ei tässä vaiheessa saisi minua yksinään sanomaan asiaan oikein mitään.

Sen sijaan se kohta, jossa oma pinnani napsahti poikki on tämä mätä kirsikka lantakakun päällä:

Kaikki tapahtui rauhallisesti. Äiti istui hetken vuoteen vieressä, keräsi tavarat ja ajoi taksilla tyttärensä tyhjään kotiin.

Ilmoitettuaan suru-uutisesta tyttärensä tuttaville hän sai seuraavana aamuna tekstiviestin.

Siinä kerrottiin, että Tiinaan oli saatu kuoleman jälkeen yhteys. Kivut ja tuska olivat poissa, Tiina oli päässyt hellimöön, ja kaikki oli hyvin.

Että hellimöön oikein pääsi! Hellimöön!

Haistakaa nyt jo hei paska siellä. Kuinka hanurista pitää ihmisen harkintakyvyn olla, että siinä vaiheessa, kun se oma ideologia on juuri johtanut jonkun kuolemaan, tuntuu hyvältä idealta lähetellä tämän äidille — jota on oman oikeustajuni mukaan näissä olosuhteissa vaikea nähdä minään muuna kuin rikoksen uhrina — jotain satuja siitä, että hei, mummi, muistatko vielä sen sun kuolleen tyttäres, siis sen joka kuoli viime yönä, koska se kuunteli mua? No, mä olin just yhteydessä tuonpuoleiseen ja juttelin sen kanssa, ja se käski sanoa, että nyt kaikki on siis to-del-la jees, joten mä olin itse asiassa koko ajan oikeassa!

Nää tyypit. Kas kun ei pistänyt vielä laskua perään.

Tälle jengille ei riitä se, että oma ahneus, taikauskoisuus ja itsepäisyys maksoivat äidille lapsen ja lapselle äidin. Siinä voisi olla ihmisellä tilaisuus jonkinlaiseen itsetutkiskeluun, nöyryyteen, tai häpeään, mutta ei, sehän ei valaistumisen polkua kulkeville passaa. Ensin on pelattu upporikasta tai rutiköyhää toisen rahoilla, ja sen jälkeen vielä vittuillaan päälle: kuoleman jälkeen tykitellään tekstareita, joissa kerrotaan, että nyt kun kaikki on siellä hyvin, ei ole mitään syytä kritisoida ketään!

Hirveän kätevää, että just ne tahot, jotka ensin inttivät, että elä mee lääkäriin, kyllä se syöpä tällä mäyränkusiuutteella taittuu, osaavat sitten kuitenkin sanoa, että ei hätää, potilas kuoli, mutta nyt se on onnellinen. Mahtaa olla aika kova helpotus niillekin! Ajatelkaa nyt, miten kurjaa olisi ollut saada yhteys kuolleeseen, ja tämä olisikin sanonut, että hei tota mulla oli kovat tuskat ja tein hirveitä virheitä ja kuolin ennen aikojani ja mulla on vieläkin kova pelko mun lapsestani, josta en voi enää huolehtia, ja en suoraan sanoen ole ihan jees sen kanssa, miten te hoiditte tämän asian, tehän kusitte koko homman. Siinä olisi voinut mennä loppupäiväksi chakrat ihan solmuun.

Mutta onneksi — onneksi! — tällä kertaa tuli kuitenkin tällainen positiivinen viesti sieltä. Tyytyväinen Tiina sieltä lähettää terkut kesken ilossa piehtaroinnin, joten kellään ei ole mitään syytä valittaa. Itse asiassa tässä tämä viestintuojahan on tarinan varsinainen sankari, miten muuten saisi sureva perhe tämän kaiken muuttavan ilosanoman edes tietoonsa?

Lähitulevaisuudessa tätä tarinaa luultavasti kerrotaan jonkinlaisena inspiroivana esimerkkinä siitä, miten hyvin kaikki meni, oli vaikea sairaus, mutta hoito meni niiiiin hyvin ja kauniisti, oikeastaan ylevöitetysti, ja lopulta Tiina pääsi ihanaan rauhaan. Joten huh, läheltä piti mutta hyvin meni, ei kun uutta putkeen, namaste vaan teillekin.

Kaikki on hyvin.


Näin lopuksi sanon suoraan, että jokainen, joka kokee parhaaksi tulla kommentteihin länkyttämään jotain siitä, miksi tämä on itse asiassa ookoo voi suksia suoraan hevonperseeseen, dellin moiset kommentit heti kun kykenen. Menkää jollekin muulle haaskalle. Tässä yhteydessä en jaksa teeskennellä yhtään, että huuhaaväki, jonka ideologia ja metodologia toistuvasti johtavat kärsimykseen ja kuolemaan olisi jotenkin kuuntelemisen arvoista. Maailmassa on paljon kaikenlaista, jota järki ja tiede eivät osaa vielä selittää, asioita, joista ihmiskunta ei ehkä koskaan saa minkäänlaista selvyyttä… mutta toisten peloista ja ahdingoista hyötyvät puoskarit ja harhaiset hölmöt eivät ole yksi niistä asioista.



lakko on syystä hankala, juha

Fri Feb-2nd-2018 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Melkoisen häkellyttävää taas kerran huomata, kuinka moni ei tunnu ihan rehellisesti ymmärtävän, että koko lakon pointti on, että se hankaloittaa asioita. Kyllä, se sotkee pääkaupunkiseudun liikennettä. Kyllä, ihmisten on vaikea päästä kouluun, töihin, kauppaan tai rientoihin. Kyllä, se on kurjaa. Siksi lakkoon ryhdytään — sen on tarkoitus olla kurjaa.

Lakkoilu on vaikutuskeino, johon tartutaan, kun jollain alalla tai yleisesti kansalaisten parissa ollaan laajalti tyytymättömiä vallitsevaan asiaintilaan tai kohteluun, ja on selvää, että minkäänlainen neuvotteluratkaisu ei johda järkeviin tuloksiin. Se on pakkokeino. Juuri sen vuoksi sitä ei järjestetä vapaapäivänä tai lounastunnilla tai ylipäätänsä niin, että sen voisi jättää huomiotta. Ne asiat, joita lakolla protestoidaan vaikuttavat ihmisten elämään — mikä tekee siitä reilua ja hyväksyttävää, että aktiivimallin kautta voidaan tarpeettomasti hankaloittaa kymmenien tuhansien ihmisten elämää, mutta lakkoilu on jonkinlainen loukkaus kaikkea kunnollista kohtaan?

Monen on tietenkin vaikea ymmärtää tätä. Siihen ei suostu myöskään pääministeri Juha Sipilä, joka voivottelee aiheesta blogissaan: “Ihmisten on perjantaina vaikea päästä kauppoihin tai viedä lapsiaan päiväkoteihin ja kouluihin. Monet satamat pysähtyvät ja tehtaat seisovat.” Se, että Sipilän kiveäkin kovempi hybris ei ilmeisesti vieläkään salli hänen ymmärtää, että hänen hallituksensa sitkeästi ajama aktiivimalli koetaan perustavanlaatuisella tavalla epäoikeudenmukaiseksi, epäkäytännölliseksi ja alistavaksi (ja täysin aiheesta!) on masentavaa. En usko, että hän kuvittelee vilpittömästi parantavansa työttömien asemaa, mutta epäilen, että hänestä on silti täysin kohtuutonta, ettei häntä ihailla, vaikka hän on näin ahkerasti pyrkinyt tekemään töitä taloudellisen tilanteen parantamiseksi. Se, kenen taloudellinen tilanne näillä keinoilla paranee on asia erikseen, mutta siitä viis — kyllä nyt pitäisi kansan osata olla nätisti siellä. Mikä siinä on, että koko ajan nitistään jostain? Ei ainakaan voi johtua siitä, että Sipilän hallituksessa oltaisiin tehty jotain huonosti, kyllä pitää olla jokin muu syy taustalla!

Jääräpäistä inttämistä ja ininää salaliitoista ollaan tässä vaiheessa totuttu kuulemaan siltä naapurimantereella vaikuttavalta oranssilta paviaanilta, mutta jotenkin sitä haluaisi ajatella, että kyllä meillä täällä ollaan kuitenkin fiksumpia. Vaan ei: “Hallituksen päättämä toimenpidekokonaisuus on työttömän kannalta hyvä. Sillä ei voi perustella perjantain toimia. Lakkoilulle täytyykin olla jokin muu syy.” Siis Sipilän mukaan oikeasti tässä ei ole kyse siitä, etteikö väki olisi sitä mieltä, että aktiivimalli on ihan hyvä, vaan kyseessä on jonkinlainen salaliitto.

Tämä ei sinänsä ole yllättävää, sillä Sipilän ajattelu on jo pitkään kulkenut näitä ratoja. Suhteellisuudentaju tuntuu kadonneen taivaan tuuliin. Pari viikkoa sitten hän päivitteli, että kyllähän nyt firmoista täytyy löytyä kolmen tunnin työjakso työttömille joka toinen viikko, jos vaan vähän yritetään.

Mistä firmoista? Sellaista ojankaivuuseen vertautuvaa yksinkertaista fyysistä hommaa, jossa ei tarvitse tietää mitään sen kummempaa joko siitä työstä tai talon tavoista ei ihan kauheasti ole missään tarjolla — se ei yksinkertaisesti ole duunia, jota kovin monessa paikassa nykyisin tehdään. Olen itse hyvin teknisellä alalla, jossa ajatus siitä, että joku satunnainen ihminen tulee kolmeksi tunniksi vähän auttelemaan on täysin absurdi — meillä ei yksinkertaisesti ole mitään sellaisia tehtäviä, joita kukaan voisi tehdä ilman valmista osaamista ja/tai viikkojen perehdytystä, puhumattakaan siitä, paljonko tällaisen toiminnan järjestely kuormittaisi HR-osastoa. Emme ole tässä tilanteessa minkäänlaisessa uniikkiasemassa, eikä se olisi siellä kuljetusfirmassa, isännöitsijätoimistossa, lähialepassa tai VR:llä yhtään sen helpompaa. (No, VR:llä tietty mikään ei tunnu olevan helppoa — eivät edes ne asiat, joiden pitäisi olla helppoja, kuten lippujen myynti ihmisille. Mutta ei nyt mennä siihen.)

Kuvittelisi, että Sipilä pitkään yritysmaailmassa toimineena ihmisenä ymmärtäisi tämän — Suomi on pitkälle kehittynyt maa, jossa ns. hanslankaritarve on pieni. Tämä ei ole mikään Amerikka, jossa päivittäistä työvoimaa tarvitsevat ihmiset kurvaavat paikallisen supermarketin parkkikselle pickupillaan ja poimivat sieltä haluamansa määrän kuleja kantamaan raskaita esineitä tai ajelemaan nurmikoita. Ja hyvä niin, koska se on läpeensä eriarvoinen yhteiskunta, jossa pahoinvointi on jo saavuttanut melko eeppiset mittasuhteet. (Sipilän kaltaisilla tosin menee hyvin. Mikä hassu sattuma!)

Luonnollisesti Sipilä itse ei ole palkkaamassa satunnaisia työttömiä. Valtioneuvosto ei ole ryhtynyt toimeen työllistääkseen työttömiä kolmen tunnin ajan joka toinen viikko. Se on, kuten Sipilän maailmassa kaikki muukin tällainen, jotain, mitä jonkun muun pitäisi tehdä.

Hyvä Juha Sipilä: se, että sinä sanot että aktiivimalli on työttömän kannalta hyvä ei tarkoita, että niin on. Pitäisikö sinun esimerkiksi kuunnella joskus jotakuta? Ehkä vaikka jotakuta asiantuntijaa, vaikka faktatieto onkin ilmeisen luotaantyöntävää miehelle, joka ei halua kuunnella kaiken maailman dosentteja — mutta jos nyt kuitenkin vähän tekisit poikkeuksen asiassa, joka koskee erityisesti ihmisiä, joilla ei ole mitään vakuutuskuoria ja perheyrityksiä? Tai entä jos ihan vaan miettisit, mitä tarkoittaa se, että 140 000 ihmistä allekirjoittaa kansalaisaloitteen aktiivimallin purkamisesta ennätysajassa?

Pikku vinkki: eivät ne ole ne työttömät, jotka tänään protestoivat lakkoilemalla.



hönö ja hönön arvot

Sun Jun-11th-2017 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Mike Pohjola kirjoitti blogiinsa siitä, kuinka pyromania rehottaa palomiesten salaisessa Facebook-ryhmässä. Mike ei yritä mitenkään peitellä, että hänellä on kieli tukevasti poskessa. Ei tarvitse olla mikään nero ymmärtääkseen, että kyseessä on irvailu ajankohtaiselle aiheelle, poliisien salaisen Facebook-ryhmän rasismille:

”Olen kuullut huhuja, että tämmöinen ryhmä on, mutta en oikeastaan tiedä siitä”, pelastusylijohtaja Esko Sytkäri sanoo Facebook-ryhmästä Kolmannelle ulottuvuudelle. Hän ei halua kommentoida ryhmän keskusteluja, koska se vaatisi hänen mukaansa enemmän selvitystä. ”Meillä on virallinen nollatoleranssi pyromaniaan. En hyväksy tuhopolttamista missään muodossa enkä ole ainakaan tähän mennessä mistään saanut tietää, että se olisi palokuntaorganisaatiossa ongelma.”

Facebook-ryhmän keskustelua moderoi joukko palomiehiä eri puolilta maata. Huhtikuun loppuun asti heidän joukossaan oli myös nykyinen palotarkastaja Mikko Eld, joka aloitti keväällä tutkinnanjohtajan virassa valtakunnallisessa internetin palopuhetutkintaryhmässä. 28. huhtikuuta Eld kertoi eroavansa palomiesryhmän moderaattorin pestistä, koska pelkäsi ryhmän vuotavan.

Jos nyt yhtään on kärryillä siitä, mitä tässä maassa ja sen mediassa tapahtuu, on pakko tajuta, mistä on kyse. Perussuomalaisten kansanedustaja Jani Mäkelä ei tähän kuitenkaan kyennyt, vaan päin vastoin tarttui tilaisuuteen jakaa huoltaan siitä, miten mädättäjät soluttautuvat joka paikkaan:

Jjjjep. Okei, hah hah, Jani Mäkelä on niin hönö, ettei tunnista päivänselvää satiiria (koska varmasti pyromaaneja vähättelevä pelastusylijohtaja Esko Sytkäri on aito henkilö, miksipä ei olisi?), vaan uskoo, että kyseessä on oikea uutinen. Se on naurettavaa ja vähän säälittävää – kansanedustajalta voisi perustellusti odottaa paljon parempaa arvostelukykyä ja tilannetajua – mutta eihän tämä oikeastaan sinänsä eroa siitä, mitä olemme tottuneet tältä porukalta odottamaan.

Mutta. Jos lukiessaan Miken jutun Mäkelä ei ymmärrä, että kyseessä on vitsi, tästä seuraa vääjäämättömästi se, että hän uskoo jutun olevan todellinen uutinen. Mäkelä siis uskoi, että tällaisia Facebook-keskusteluja on todella käyty, ja nyt ne ovat vuotaneet julkisuuteen. Mäkelää vitutti se, että vasurimedia on päässyt kyttäämään palomiesten feissarijuttuja. Mäkelää ei ilmeisesti lainkaan vituttanut se, että siellä on pyromaaneja (sen enempää kuin Mäkelän väkeä vituttaa se, että poliisissa on rasisteja, tietenkään!). Ajatus tulipaloja sytyttelevästä pelastuslaitoksesta ei juuri hetkauttanut.

Mitä johtopäätöksiä tästä nyt sitten pitäisi vetää? Ihassama, palakoon vaikka koko vitun maa, kunhan vassarit ja muu suvakkiroskasakki saadaan kuriin?

Kuinka odottamaton asenne.

Comments Off on hönö ja hönön arvot


flash fiction: sarge

Sun May-7th-2017 // Filed under: Flash Fiction

To satisfy my flash fiction needs, I have procured a new batch of opening sentences from the excellent people I know. For this one, I went with I came to with the policeman’s hoof pressed squarely against my chest, which came from Kalle Kaivola.

Sarge

I came to with the policeman’s hoof pressed squarely against my chest. I didn’t have the air to talk. All I could manage was small gasps, my ribs creaking under the pressure. The relentless force pushing me down made my mind blank. I was lost in time and memories. I heard guns. They sounded wrong.

I tried to claw at the cop. My fingers caught a kneepad. He glanced down, his expression unreadable behind the faceplate; then he shifted his balance, and what little breath I had exploded from my lungs. My heart lurched. I dropped my hands in surrender, but he didn’t let up. I gurgled something that I hoped sounded submissive enough. Finally, he eased off, let me draw a breath. Not a big one, but a breath.

With oxygen came clarity.

Of course. The demonstration.

I twisted my head, looked around. The remains of the coffee tent. Bloody and broken people on the ground. Some moving, some too still. The line of cops had mowed me down, moved past. But they weren’t done yet. I heard the screams.

We’d been there for fifteen days, camped out on the lawn in front of the National Insurance Company’s headquarters. We were there to stay, five hundred of us. We had set up supply lines. Somebody showed up in a truck and brought in three chemical toilets. The Facebook group told people what we needed. Strangers walked up with food and water and potions, hand sanitizer and fairy dust. The air itself shimmered with chants.

I was there to help out. To get us heard. To make up for old sins, maybe. I don’t know. I had nothing to lose.

They took me in, sat me down. Told me this was a nonviolent protest. Peaceful. No matter what.

Yeah, I said. Yes ma’am, yes sir. I get that. And I meant it.

They needed help with the coffee, so that’s what I did. I brewed pot after pot, kept the urn filled up. Reported to somebody when we were running low on something, paper cups or creamer or sugar, and they’d find more somewhere. I slept in a sleeping bag, more at home than at the apartment. No ghosts that smelled of desert sands. No visits from the dead.

The cops watched us the whole time, and we almost got used to it, the stares from a distance. Heavy armor, hidden faces. They’d occasionally stomp their feet and snort, but that’s cops for you. They hadn’t tried to stop us. People were starting to think they wouldn’t. We got good coverage. Anything they’d do, it’d be public. They wouldn’t risk it. I knew better even then, but I went along.

And then something shifted. Hands went up to earpieces. Orders came through. I was throwing out some coffee grounds when I saw it. They lifted their heads, sniffed the wind. They picked up their riot shields. They drew their truncheons.

I saw it coming. We all did, then. Did their skin tingle like mine? Not with fear. Anticipation.

We saw it coming, but it didn’t help. We’d let our guard down. Like it would’ve made a difference if we hadn’t. They were cops. We were unarmed. Civilians. All we had was a couple of cantrips.

Most of us.

They hit us fast and hard. Shock and Awe. “Stop resisting,” somebody shouted into a bullhorn as they came. “Surrender peacefully and you won’t be harmed.” What a joke. I knew that tone. I’d used it. I saw our front lines go down, bloody clubs rising and falling. People with their hands up, trying to back away. Everybody screaming. They had us surrounded. A total rout, but we had nowhere to run.

Then they opened fire. I saw a teenager go down next to me, a bean bag plastering her nose across her face. She was trampled in the panic. She’d talked to me earlier. She called me “Sarge,” as a joke. Not funny, but from her, I took it. She had a nice laugh. I never caught her name.

I retreated into the coffee tent, fighting my instincts, but it was collapsing on me, people stumbling against the sides. And then the cop was there. The riot shield came up, smacked me down.

Things went black then.

But now I sucked in another breath.

The girl was on the ground nearby, her face a ruin. She stared back at me with unseeing eyes. Her gaze unlocked something in me.

They trained me. They couldn’t untrain me.

The policeman standing on me ignored me. I heard the tinny chatter of his radio.

“Copy,” he said. Bored.

I bit my tongue hard, gagged on the warm rush that filled my mouth; reached up, spat blood on my hand.

I dug my fingers into the ground, past the grass. I whispered the names I knew by heart, the click of my bloody teeth loud in my ears. I made my proposal. Laughter from down deep shook the ground. Then, the question.

“Yes,” I replied, the sibilant pure pain in the wound that was my mouth.

The pact was sealed. Color bleached from the world. The screams Doppler shifted. I made a fist, squeezed the earth. Power from it flowed into me and out of me.

The cop’s faceplate cracked, and he took a surprised step back. He fumbled the helmet off. Yellow eyes stared down at me stupidly.

“Freeze,” he said. He went for his gun.

“Fuck you,” I replied, and kicked out. The kneepad crumbled with a crack; so did the cartilage. The cop toppled forward, falling on top of me. I caught the gun, caught hold of his throat.

“You want to terrify people?” I asked.

He worked his mouth. No words came out. His eyes were pure fear.

“I’ll show you fucking terror.”

I crushed his larynx. I got to my feet, full of power and hatred. It had been a nonviolent demonstration.

But now it was a war.

Comments Off on flash fiction: sarge


flash fiction: father

Sat Apr-29th-2017 // Filed under: Flash Fiction

Once again, I return to flash fiction. Been a while.

I’ve missed it.

The opening sentence for this one, “I had never felt as out of place as I did while posing for that family portrait,” came from Saara Kunnaala, who has most likely forgotten about the whole thing, given that she suggested it back in May, 2014.

Father

I had never felt as out of place as I did while posing for that Family portrait. Dressed up in my crisp white shirt, wearing a sky blue tie, that fake smile on my face. The final thing I had to do. They suspected nothing.

I was front and center, being among the youngest and shortest. The children weren’t included, of course; they were back in the dormitory. The lights were hot. My eyes hurt from the constant squinting. I felt flabby and out of shape. Guilt and anticipation churned inside me. My bowels felt liquid. My back was wet with perspiration, but it wouldn’t show for the picture. The rain still hammered the roof, somewhere in the darkness above the rafters.

Father was directly behind me. I could feel his presence. He put a warm hand on my shoulder as the photographer walked out from behind the camera to adjust the lights, left it there. He leaned over, his lips an inch from my ear.

“Are you all right, son?”

“I’m fine.”

“You seem tense.” His bony fingers kneaded my trapezius. He found the knots.

“It’s the lights.”

“They are bright,” he agreed. His breath was bad today, coffee and cigarettes on halitosis.

“Just another couple of minutes,” the photographer announced, moving to another light. “Sorry about this, sir. It’s a big group.”

“Quite all right, young lady,” Father called out. “Take your time.” He lowered his voice to a whisper. “Can you believe this bitch? Taking forever. You hire them, they think they own you.”

“Yes, Father.” Safe words for any occasion.

The photographer had driven up to the compound three hours earlier. Father had her set up in the barn, and insisted that everybody be there, ready when she arrived. All dressed the same, shirts and ties, black dress pants, men and women all with the same short haircut. Everybody looking the same, except Father, with his long golden locks falling to his shoulders. A lion’s mane. His best feature. He wore all black, of course, the minister’s collar clearly visible below his long, neatly combed beard.

The photographer, clearly weirded out by the scene, had suggested that she could set up the lights and the backdrop first, she’d call us when she was done.

Father had just stared at her with that patient smile on his lips.

“Or I guess you can get lined up and just, uh. Wait like that,” the photographer said after a long moment.

“Why don’t we do that,” Father replied.

So we’d lined up in three rows, all eighty of us. The tallest and oldest in the back. The shortest and youngest up front. In the center of the middle row, surrounded by his all his children, Father. For almost three hours now. Nobody fidgeted.

Three hours. A stroke of luck. A blessing.

“This will be a good picture,” Father decided. He now had both hands on my shoulders. It felt good, him working on the knots. He was good with his hands. “Remember the last one?” He chuckled.

I did remember. Seven years ago. When I was still just a boy. It had been much like this, except we took it outdoors, in the field outside the main building. It hadn’t taken anywhere near this long, but then that was a sunny day. I remembered being so proud I got to be in the picture, even though I wasn’t an adult yet. Father’s favorite, all my life.

“I think there’s a leak,” Father said.

I felt dizzy.

“Listen. Can you hear it?”

I held my breath. I couldn’t hear anything.

“Drip, drip,” he said. “In the corner behind us, I think. We should get that fixed.”

“I’ll take care of that, Father.” The lie made my mouth dry.

“You’re a good boy,” he said.

“All right,” the photographer said. “I think we’re ready.”

She dug into a coat pocket and took out her wallet. She flipped it open for us.

“Police,” she said. “Everybody remain where you are.”

I hadn’t known.

Suddenly, there were strangers in the barn. They wore raincoats with large yellow letters on them. They had guns.

I couldn’t breathe. The hands on my shoulders were hard.

“How dare you? What is the meaning of this?” Father’s voice was loud and clear. I felt its fury.

“Sir, you’re under arrest.”

“Ridiculous. On what charges?”

“You have the right to remain silent.” The photographer who was not a photographer continued talking. I couldn’t listen to her.

“I’m sorry,” I said. “I’m sorry, Father, I’m sorry.”

“Fuck,” the photographer said sharply. “Kid, get out of there.”

I didn’t move. I felt Father’s hands around my neck, rattlesnake quick. My throat closed up.

I heard shouting. I only heard his words.

“What did you do?”

“I’m sorry,” I croaked. My eyes were wet. I couldn’t see anything. I blinked away tears. “I had to. I couldn’t.”

His mouth was in my ear.

“What did you do, you filthy traitor piece of shit?”

“They’ve been working,” I said, my voice a strained whisper. “While we were in here. They’ll have the children. They’ll have everything.”

He growled. Teeth sank into my earlobe. Sharp pain blossomed. I opened my mouth, but I didn’t have the air to scream.

“Fucking Judas,” he spat, and showed me away. I drew a deep, ragged breath. It hurt. It tasted sweet.

I rolled on my back. Somebody’s hands were under my arms, dragging me away from Father. The photographer. “Stay down, stay down,” she kept saying.

I saw Father go down under an avalanche of men. He stared at me, eyes burning. My blood on his lips. For the first time, he looked weak and old and scared.

The Family finally reacted, screaming outrage and fear. They surged, fists up, driven by glorious, righteous rage. Thunder boomed. Red blood on white shirts.

“God sees you,” Father screamed over the roar. “You’ll burn in Hell.”

I laughed. The words came easy now. “Yes, Father.”

Comments Off on flash fiction: father


juu no kyllä ne siellä tietävät

Wed Apr-5th-2017 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Ja kun nyt pääsin vaihteeksi vauhtiin, avaudunpa tästäkin. Näin pohjustuksena voisin sanoa ihan ääneen, etten ole sitä mieltä, että meillä pitäisi olla jonkinlainen amerikkalaistyyppinen “sata vuotta sähkötuolia” -tason lähestyminen rikoksiin; tiedämme hyvin, ettei sellainen kostomentaliteetti tuota hyviä yhteiskunnallisia tuloksia, ja ylipäätänsä ei ole kenenkään edun mukaista, että kun kerran saa rangaistuksen rikoksesta, se on tahra, jota ei voi mitenkään enää puhdistaa. Tiedostan myös, että oikeuden päätökset ja se, miten niistä uutisoidaan voivat usein olla hyvinkin eri asioita.

Mutta silti. Silti.

En voi olla tuomatta esiin Ylivieska-Raahen käräjäoikeutta. Se kun on ilmiselvästi paikka, jossa tiedetään, mitä on oikeus ja kohtuus, kuten Yle meille kertoo. Sitä on näemmä esimerkiksi se, kun neljä nuorta miestä vetelee viinaa ja lähtee yöjalkaan heittelemään palavia polttopulloja kohti rakennusta, johon on majoittunut 14 alaikäistä turvapaikanhakijaa. (Plus käsittääkseni koko joukko muitakin ihmisiä, itse asiassa.) Joku voisi pitää tätä sellaisena rikoksena, josta saa jonkinlaisen rangaistuksen, mutta Ylivieska-Raahen käräjäoikeus on sitä mieltä, että höpö höpö, ei nyt tehdä kärpäsestä härkästä. Se hylkäsi syytteet.

Käräjäoikeuden mukaan tuhotyön yritysrikoksen tunnusmerkistön ensimmäinen osa, eli itse teko, on jäänyt kelvottoman yrityksen asteelle.

– Ottaen huomioon käräjäoikeuden istunnossa esitetty todistelu, asiassa on jäänyt toteen näyttämättä myös se, että teko olisi ollut omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa taikka että teosta voisi aiheutua yleistä erittäin huomattavan taloudellisen vahingon vaaraa, oikeuden päätöksessä todetaan.

Eli toisin sanoen, sikäli kun oikein ymmärrän, koko teko oli niin julmetun huonosti toteutettu, ettei todellista vaaraa ollut. En tiedä, mihin tämä väite perustuu. Ehkä niissä pulloissa käytetty neste ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi paloaltista, tai sytytysmetodi oli liian typerä. Ehkä. Tämä on sellaista informaatiota, jonka olisi syytä selvitä paitsi oikeuden päätöksestä, myös — sikäli kun se sattuisi olemaan ko. päätöksessä — myös asiaa käsittelevästä uutisoinnista. Mitään tällaista tietoa käytössäni ei nyt kuitenkaan ole, joten aion rohkeasti olettaa, että kun puhutaan polttopulloista, ne todellakin ovat potentiaalisesti vaarallisia polttopulloja, eivätkä esimerkiksi hirvenkusella täytettyjä SodaStream-puteleita, tai mitä Pohjanmaalla nyt sitten sattuukaan lojumaan rähinäviinaa juoneiden kinkeripoikien nurkissa.

En ole minkäänlainen lakiasiantuntija, mutta kaiken järjen mukaan sytytettyjen polttopullojen heittely täyttää tuhotyön tunnusmerkit. Tuhotyö on rikos, ja sen yrityskin on rangaistava teko, tai näin ainakin väittää Rikoslain 34. luvun 1. pykälä. Rikoslaki kertoo meille myös, että “Teko on edennyt rikoksen yritykseksi, kun tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä. Rikoksen yritys on kysymyksessä silloinkin, kun sellaista vaaraa ei aiheudu, jos vaaran syntymättä jääminen on johtunut vain satunnaisista syistä.” Ilmeisesti Ylivieska-Raahen käräjäoikeudessa kuitenkin ollaan sitä mieltä, että vaikka kuinka heitetäänkin kolme sytytettyä polttopulloa rakennuksen seinää vasten, ei siitä nyt kannata nostaa sen isompaa meteliä, kun ei kerran edes tullut tulipaloa.

Nelikko oli myöntänyt teon, mutta oli sitä mieltä, ettei kyseessä ollut vahingoittamistarkoitus. Tarina ei kerro, mikä se tarkoitus sitten oli, mutta ilmeisesti oikeuden parissa syntyi jonkinlainen konsensus siitä, että tämä koko hanke nyt oli vain asia, joka jotenkin vain tapahtui ilman mitään sen kummempia aikomuksia tai vaaratilanteita, eikä siitä ole syytä nostaa sen isompaa numeroa. Kolme tonnia vahingonkorvauskuluja, ja se on siinä. Kuten Yle kertoo:

Käräjäoikeus piti uskottavana, että vastaajilla ei ole ollut tarkoitusta vahingoittaa rakennuksessa oleskelleita henkilöitä tai Raudaskylän omaisuutta.

…niin. No. Köh. En tiedä teistä, mutta silloin kun itselläni ei ole tarkoitusta vahingoittaa henkilöitä tai omaisuutta, tähän tahtotilaan eivät kuulu tuleen sytytetyt ja seiniin heitetyt Molotovin cocktailit. Se jotenkin ei vain ole osa sitä pakettia lainkaan. Täysin saman logiikan mukaan silloin, kun en aio satuttaa ketään julkisessa kulkuneuvossa, en huido puukolla metrossa lainkaan. En vain ehkä osaa tehdä tätä oikein, mutta jotenkin oma käsitykseni melko alkeellisista syy-seuraussuhteista antaisi ymmärtää, että oma metodini on hiukkasen parempi kuin Raudaskylän kristillisen opiston urheiden desperadojen.

Mutta kuten sanottu, minähän en ole mikään lakiasiantuntija, maallikolle nämä jutut ovat usein hankalia. Joten mikäs tässä, suomalainen oikeuslaitoshan on oikeudenmukainen ja vankkumaton instanssi, ja näin ollen asia on klaari. Ja totta kai voimme varmasti luottaa siihen, että jos kohteena olisi ollut valkoisen perheen koti, tai esimerkiksi pääministerin asunto, tuomio olisi ollut täysin samanlainen, eikö vain? Noin niin kuin lähtökohtaisesti emme pidä minkäänlaisena yhteiskunnallisena ongelmana — tai rangaistavana tekona — sitä, että jengi heittelee polttopulloja kännipäissään, kunhan tekee sen tarpeeksi huonosti?

Niin varmasti.

Comments Off on juu no kyllä ne siellä tietävät


kansallinen häpeä

Tue Apr-4th-2017 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Se, että Suomesta lähetetään ihmisiä takaisin maihin, jossa heidän henkensä on vaarassa on paitsi Suomen perustuslain vastaista, myös yksiselitteisesti moraalisesti väärin.

On irvokasta, että maahan, johon Suomen kansalaisia kehoitetaan olemaan matkustamatta, koska se on liian vaarallinen paikka, lähetetään takaisin turvapaikanhakijoita sillä verukkeella, että ei siellä nyt ole niin vaarallista, koittakaa pärjätä.

Sanon tämän nyt niin suoraan kuin voin: tätä on pahuus. Ne ihmiset, jotka tekevät näitä päätöksiä, ovat pahoja ihmisiä. Ne ihmiset, jotka toimeenpanevat näitä päätöksiä, ovat pahoja ihmisiä. Epäilemättä nämä tyypit ovat kivoja he lapsilleen, heitä pidetään mukavina kaveriporukoissa ja he pitävät koiranpennuista niin paljon. Ihan kiva, mutta siitä huolimatta he katsovat ihmisten hätää kasvoihin, sylkevät niihin, ja nostavat palkkansa. “Nää nyt on nää määräykset” on heikoin mahdollinen moraalinen puolustus silloin, kun oma toiminta johtaa suoraan toisten ahdinkoon, kärsimykseen tai kuolemaan.

Usein on vaikea sanoa, missä hyvän tai pahan raja tarkalleen menee, mutta tällaisissa tapauksissa lapsikin ymmärtää, mikä on oikein ja väärin. Se, että Maahanmuuttovirasto ei siihen kykene, ja se, että päättäjämme eivät siihen kykene ei viime kädessä kerro kyvystä, vaan siitä aatemaailmasta, jota siellä pusketaan.

Se, mitä tälle maalle tehdään on vastenmielistä. Se kaikki, mitä täällä on saavutettu koulutuksen, sivistyksen, hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden parissa revitään alas järjestelmällisesti ja tarkoituksella. Ja ikään kuin se kaikki ei riittäisi, nyt ollaan saavutettu vaihe, jossa ihmisiä ei vain kyykytetä, heidät lähetetään kärsimään ja kuolemaan ja teeskennellään virallisissa papereissa, ettei mitään vaaraa ole olemassa.

Kaikki tietävät, mitä täällä tapahtuu. Kaikki. Se, että poliittisista syistä teeskennellään, että kyse on jostain muusta on vastenmielistä. Modernissa yhteiskunnassa hyvin harva meistä on tilanteessa, jossa jonkun elämä on omissa käsissä. Sen sijaan Migrissä on ihmisiä, jotka ovat tehneet ne yksittäiset päätökset, jotka johtavat tuskaan ja kuolemaan. Haluaisin tietää, keitä he ovat. Haluaisin, että kaikki tietävät, keitä he ovat. Vaadin, että näistä perustuslain rikkomuksista joutuu joku vastuuseen, ja jos niin ei tapahdu — kun niin ei tapahdu, pahoin pelkään — on ihan turha länkyttää, että Suomi on oikeusvaltio.

Nyt kun äänestätte, kannattaa pitää mielessä, että se turpea lässytys ihmisarvoisesta Suomesta ja pienen ihmisen puolella olemisesta ja paremmasta tulevaisuudesta ja rehdeistä tekijöistä ja kaikesta siitä muusta, mitä niissä läpysköissä lukee, on ihan sitä samaa retoriikkaa, jolla Kokoomus, Keskusta ja Perussuomalaiset on ratsastanut valtaan, mutta se politiikka, jota siellä todellisuudessa ajetaan on sitä, että väärän väriset roudataan lentokoneisiin, jotka vievät heidät maihin, joissa heitä odottaa helvetti.

Hävettää olla suomalainen.

Raivostuttaa silmittömästi, ettei niitä, joille se häpeä kuuluu, tunnu hävettävän lainkaan.



joku on syönyt ärrinmurrinkeksiä

Fri Dec-2nd-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Voi Sipilä.

Se ei vielä riitä, että tämä osapuilleen ihmisen muotoon valettu, herätyksestä ja vakuutuskuorista rakennettu goolemi on ennätysmäisen paskamaisen hallituksen johdossa ja näin kantaa merkittävän osan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan alasajoon liittyvästä vastuusta. Ehei, sen lisäksi pääsemme nauttimaan myös perustavanlaatuisesta kyvyttömyydestä ymmärtää, ettei pääministeri ole mikään helvetin toimitusjohtaja tai diktaattori. Onko mahdollista, ettei Sipilällä tosiaan ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten syy-seuraussuhteet toimivat?

(more…)


 


Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.