urhea nurkkarasisti raportoi

Thu Apr-28th-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Tää väki, tää väki.

Aina kun sitä kuvittelee, että tämän maan rasistisektori ei enää kykene säälittävämmäksi ja typerämmäksi, löytyy joku hönö, joka nokittaa surutta. Tällä kertaa sen tekee Tanja, jonka oletan olevan täysi-ikäinen äänestäjä ihan vain lisätäkseni omaa ahdistustani.

Anna mennä, Tanja. Näytä meille, mistä se kanan pissa oikein tulee.


(Lähde: Feissarimokat)

“Pahantahtoinen neekeri yritti aseistaa itsensä, kriisi!” Yrittämällä ostaa kukkakeppejä. Kukkakeppejä. Eikä edes halunnut mitään muuta puutarhaosastolta! Epäilyttävää. Kuka voisi ikinä tarvita pelkästään kukkakeppejä? EI KUKAAN AITO IHMINEN. Tanja onneksi neuvokkaasti selvisi tilanteesta eikä näin ollen tullut sokaistuksi himokkaasti kuolaavan maahantunkeutujan toimesta, toisin kuin ne lukemattomat puutarhaosastolla asioivat hölmöt, jotka eivät osaa käsitellä kriisitilanteita yhtä kylmäpäisesti kuin hän. Onneksi oli sentään semmoinen hintelä nokikolari, niin ei käynyt pahemmin. Ilman Tanjan strategisesti valittua elopainoa olisi ollut noutaja lähellä!

(more…)



past time guys took a stand

Fri Apr-8th-2016 // Filed under: Games,I Rant!,Those Pesky Roles

I’ve been meaning to write this post for a good while, but I’ve had trouble articulating my thoughts properly. It’s not that it’s a complicated thing, really — it’s just that I want to be clear about it, if only because this is one of those topics where some people will be looking very, very hard for opportunities to misunderstand, which is the kind of nonsense I have no time or patience for.

So, in the interest of clarity, let’s start with this: I’m really talking to guys here. Hear me, fellow dudes. This concerns you, and by extension, many of the people I’m going to presume you love — but they aren’t the target audience here, boys. It’s you. It’s us guys.

(more…)



syökööt sitten kakkua

Thu Mar-10th-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Talousasiantuntija Terhi Majasalmi kertoo meille, kuinka jokaisella meistä pitäisi olla vähintään kaksi tulonlähdettä taloudessamme.

Jokaisella.

Miten käytännössä toisen tulonlähteen kerääminen onnistuu? Jokaisella on mahdollisuus säästää osa tuloistaan. Näillä säästöillä voi esimerkiksi ostaa osakkeita, jolloin on oikeutettu osinkoon, jos yhtiö sitä päättää jakaa.

Otetaan yksinkertainen esimerkki. Jos sijoittaa kymmenen vuoden aikana 200 euroa kuukaudessa, tämä tekee yhteensä 24 000 euroa. Tälle pääomalle neljän prosentin tuotto tekee 960 euroa vuodessa. Yksinkertaisuuden vuoksi tässä ei ole otettu huomioon matkan varrella saatuja osinkoja ja niille saatuja tuottoja eikä arvonnousua tai laskua. Verojen maksun jälkeen osinkotuloilla voi paikata palkkatulon menetyksiä.

Jep. 200 egeä kuussa. Tämä kuulostaa hyvin realistiselta vaihtoehdolta, kukapa meistä ei tähän kykenisi! Jos kuukauden nettoansiot ovat alle tonnin, niistä varmasti sopii leikata päälle 20 prosenttia pois, että saadaan tämä toinen tulonlähde järkkäiltyä. Jos näin ei tehdä, mikä ihme siinä on, ettei raha helppo kelpaa?

Majasalmen ongelma on ihan sama kuin ihan helvetin monella muullakin julkisuudessa raha-asioista puhuvalla ihmisellä: näillä tyypeillä ei ole mitään käsitystä siitä todellisuudesta, jossa massiivinen osa tämän maan kansasta elää — eikä mitään halua käsittää sitä. Jos “200 euroa kuussa” kuulostaa universaalisti kohtuulliselta summalta, joka ei kovin merkittävästi heilauta taloutta, käsitys ns. perusihmisen elintasosta on auttamattomasti vääristynyt.

Tämä masentava kyvyttömyys ymmärtää kokonaiskuvaa näkyy muuallakin Majasalmen tekstissä. Myöhemmin hän otsikoi “Ota kohtalo omiin käsiin”, ja jatkaa:

Kun tulot laskevat, tärkeä kysymys esitettäväksi itselle on: ”Miten saan oman palkan nostettua samalle tasolle tai korkeammalle?” Jos palkka jää pysyvästi alemmalle tasolle, osingoilla rahoitetaan elintasoa eikä niitä pystytä uudelleen sijoittamaan.

Tässä kohtaa on turha jäädä odottamaan, että palkka nousee, kun joku muu neuvottelee paremman palkkatason puolestasi. Kohtalo on otettava omiin käsiin ja lähdettävä hankkimaan osaamista ja näytettävä tuloksia, josta joku on valmis maksamaan.

Ja jälleen ollaan jossain aivan muualla kuin missä merkittävä osa kansasta on. Jos nyt hetkeksi unohdetaan työttömät, pätkätyöläiset tai muuten sellaisessa asemassa olevat, joille käsitys “palkkaneuvotteluista” on täydellinen vitsi (nou hätä, näin saa tehdä, se kööri unohdetaan kaikkialla muuallakin), tajuaako Majasalmi lainkaan, miten kaukana koko tämä ajatusmalli on siitä todellisuudesta, jossa sadat tuhannet ihmiset elävät?

Massiivinen osa niistä duuneista, joita tässä maassa tehdään ovat luonteeltaan sellaisia, joissa ei juuri katsota tuloksia. Esimerkiksi useimmissa kassakoneen äärellä tapahtuvissa asiakaspalveluhommissa ainoa tulos, jolla on väliä on, ollaanko työpaikalla ajoissa ja täsmääkö kassan sisältö — toki asiakaspalvelun pitäisi olla laadukasta, mutta Alepa tuskin merkittävästi välittää siitä, kunhan se ei ole aktiivisesti huonoa (ts. hommat eivät syystä tai toisesta suju). Ja jos se onkin hyvää, mitä sitten?

Nämä eivät ole duuneja, joita tehdään urajohteisesti. Niitä tehdään, koska jonkun pitää ne tehdä, ja niiden avulla voi ansaita itselleen elannon. Se, mikä ei kuulu tällaisten hommien luonteeseen on käsitys urasta missään majasalmelaisessa mielessä. Ei ole olemassa mitään senior taksikuskia tai lead tarjoilijaa. Usein se potentiaalinen uraputki alkaa kassalta ja päättyy vuoropäällikköyteen, ja niissä olosuhteissa ajatus siitä, että rupeanpa tässä säästämään 200 euroa kuussa on absurdi — ei edes siksi, etteikö yhtikäs mitään varallisuutta olisi, vaan siksi, että pakollisten kulujen, asumisen ja perhe-elämän jälkeen ei ole olemassa sellaista irtorahaa, jota voi tuosta noin vaan heitellä johonkin sijoituksiin. “Älä sijoita sellaisia summia, joita sinulla ei ole varaa menettää” on perinteinen nyrkkisääntö, mutta se tarkoittaa eri asioita eri ihmisille. Ylimääräisen rahan käsite on väistämättä köyhälle erilainen — se ei ole fyrkkaa, jolla voitaisiin tehdä kaikenlaisia hauskoja juttuja tai avata uusia jännittäviä mahdollisuuksia, vaan se on tappi, jolla voidaan tukkia padosta reikä, jotta saadaan vähän hengitystilaa.

Se, mitä tietyllä asennemaailmalla varustetut ihmiset eivät koskaan sisäistä on se, että kun peruskansalainen säästää, se ei tarkoita sitä, että lykätään sitä ulkomaanmatkaa tai syödään harvemmin ulkona, vaan sitä, että erillisten, valmistusta vaativien ruoka-aineiden sijasta ostetaan taas sitä purkkihernekeittoa. Starbucksit, leffaliput tai karkkipussit eivät köyhälle ole mitään heräteostoksia, vaan asioita, jotka budjetoidaan etukäteen. Ja usein se säästö ei lopulta ole satasia, vaan ehkä kymppejä. Ja jos ei ole vakituista työpaikkaa, ne kympitkään tuskin jäävät säästöön.

Mutta jokaisella meistä pitäisi olla vähintään kaksi tulonlähdettä. Vähintään.

Se maailma, jota nämä tyypit kovalla tohinalla rakentavat on tehty yksinomaan niille, jotka voivat rakentaa elämänsä näiden periaatteiden mukaisesti. Niitä, jotka eivät tähän kykene ei ole edes olemassa, kun tietyt tahot puhuvat “jokaisesta meistä”.

Ja talkoot jatkuvat.



lyö vaan, ei me valvota

Fri Feb-19th-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Hallitus. Mitä vittua nyt taas.

Nyt tämä kööri on ilmeisesti ihan vakavissaan sitä mieltä, ettei koulukiusaaminen ole ongelma, johon tarttisi puuttua enemmän. Päin vastoin, sehän pitäisi oikeastaan vaan painaa villaisella. Tässä sitä nyt säästetään, saa se paha byroslavia rohkeasti kyytiä.

Ensin leikataan uljaasti sosiaaliturvasta, ettei apua löydy jos sitä tarvitsee, ja sitten varmistetaan, että apua takuulla tarvitaan enemmän kuin aiemmin. Tämä on säästämistä samalla tavalla kuin se, ettei turhaan tehdä mitään kosteuseristyksiä taloon — onhan se halvempaa, joo. Ja kun pari vuotta myöhemmin se mätä pesii siellä, mietitään, että huh huh, onpas kallis paukku korjata tämä pytinki ja kylläpäs nyt on kaikilla homeastma, tää on tää rakentaminen tällaista, ei nykypäivänä osata, pitäis saada kovempia tuomioita rakennusmiehille. Virolaiset halpatyypit taas siellä säätämässä, miksei kotimainen kelpaa?

Hallituksen systemaattinen hinku tehdä tästä kansasta huonovointisempaa ja typerämpää on ennenkuulumaton. Yliopistot on jo saatu hienosti rampautettua, ja nyt tehdään sama peruskouluille. On vaikea keksiä tehokkaampaa pitkän tähtäimen suunnitelmaa saada aikaan väestö, joka ei tiedä mistään mitään ja voi jatkuvasti eri tavoilla pahoin. Se, mitä tässä maassa varmastikin kaivataan on uusi sukupolvi nutipäitä, jotka jo lapsesta saavat oppia, että toisen ihmisen alistaminen ja terrorisointi on jotain, johon ei kukaan puutu. Ihanko tarkoituksella siellä nyt yritetään luoda olosuhteet, joilla saadaan seuraavan vuosikymmenen aikana kätevästi lisää väkivaltaisia rasisteja partioimaan kaduille?

Ja paljonko tällä pelleilyllä sitten oikein säästetään? 350 000 euroa vuodessa.

350 000 euroa. Se on lähes huomaamaton pyöristysvirhe tämän maan menoissa. Se tietenkin tuntuu yksityishenkilöstä isolta summalta, mutta jos pannaan se jonkinlaiseen perspektiiviin: samaan aikaan Talvivaara, tuo Pohjois-Suomen syöpä ja mahdollisesti tämän maan suurin yksittäinen ympäristön saastuttaja, on viime aikoina maksanut valtiolle keskimäärin 20 miljoonaa euroa kuukaudessa. Kuukaudessa. (Hauskana yksityiskohtana voisin mainita, että Talvivaaran kohdallahan tämä tarpeettomaksi koettu valvonta toki jätettiin väliin jo vuosia sitten, ja nyt niitä hyviä tuloksia onkin piisannut kipsisakka-altaiden täydeltä!)

Prioriteetit.

Tämä jengi tietää ihan tasan mitä tekee, myönsivät sitten sen ääneen tai eivät. Ei kukaan toimi jatkuvasti näin vahingossa.



what game writers actually do

Fri Feb-12th-2016 // Filed under: Games,Words

I don’t write a lot about my work here mostly because I typically can’t. I can’t tell you what I’m working on or how it’s going, really; I can’t reveal anything we haven’t said before. So it’s generally just easier for me to avoid the topic.

Still, now that we’re very close to shipping Quantum Break, and I’ve moved on to Something Else, I’ve had a chance to reflect on things a little bit, and I feel like talking about writing games in general. Back when I was still busting ass on Quantum Break, which wasn’t very long ago at all, a lot of people — friends and random people on the internet alike — would go, “what, don’t you have the story done yet?” when they heard that I wasn’t, well, not working. Some people were genuinely mystified and/or concerned; others were kind of tongue in cheek, but it’s something I heard a lot.

So while I don’t feel comfortable talking about the specifics of what I was doing, exactly, let me take a step back and talk about what kind of work I was doing — specifically, what being a writer on a video game actually entails. This isn’t a universal experience, I should stress; different studios can have wildly different practices — this is just the kind of stuff I do at Remedy as a writer. Many studios still hire writers as contractors who aren’t directly involved with the team or the game production, and for them the work will be very different. (Not surprisingly, these also tend to be games where the story and the gameplay are not particularly well integrated into each other.) In any case, I’m aware of many misconceptions and assumptions people make about what game writers actually do.

One general point is that writers often write or at least edit a lot of stuff that isn’t directly story-related — mundane but necessary things like marketing materials or error messages. Quite often this involves rewriting things somebody else put in as a placeholder. Developers working in other disciplines often end up entering text into the game in one form or another by themselves, and that can cause a wide range of issues, ranging from using the wrong terminology (there are often internally used nicknames for enemies and features that aren’t actually a part of the intended player experience), to having a voice that’s incompatible with how the rest of the game is presented, to technical things like punctuation and capitalization — yes, there are very, very talented people who still struggle with concepts like “sentences start with a capital letter” and “you hit the space bar after the period, not before it.” It’s just not their field of expertise, just like their specialty isn’t mine.

At companies that have such a person on staff, these things are often taken care of by an editor, but unless your company hits a certain size, you’re unlikely to have an editor working at the office full-time. Thus, the writer also ends up wearing the editor’s hat, and is hopefully up to the task. (Not every writer is; some people are genuinely great writers in terms of constructing story or writing engaging dialogue, but still can’t spell or punctuate to save their lives. It takes a certain anal retentive approach to be good at that.)

So, here’s a list of all the tasks I can think of that I do, as a writer, in no particular order. Some of these are small tasks, some of these are big ongoing processes. Most of them involve dependencies, meaning that somebody else needs to do something before I can do my tasks, or someone else is depending on me to complete my tasks so they can finish theirs. That’s largely how I determine priorities for my work. (And it’s worth noting that I also do a bunch of other things that I won’t go into in here, because while they’re important, they aren’t really “writer stuff” per se.)

  • Character bios. Important for casting and for character concepting. If you’re looking for a Latino woman in her mid-thirties who can make technobabble sound natural, for instance, you actually need to write it out. What you write early on and what characters you actually end up with can be two very different things, but you have to start somewhere.
  • Story design. What happens, when, where, and to whom, and why. This a big one, and while you typically nail down core concepts early on, it will keep on changing through development for a myriad of reasons. You get feedback from the team and from the publisher, some of which you incorporate and some of which you ignore, but all of it needs to be evaluated and often responded to and discussed. Sometimes you realize what you had early on just wasn’t good enough. Or sometimes you get a better idea.
  • Dialogue. This is the other big one. What the characters say, how much of it they say, and when they say it. Dialogue typically takes a lot of revision — you write one version, then the player objectives change, or the story changes, or user research indicates that people get lost, or you just hear an actor actually say the words out loud and you realize how stupid it sounds, or… so many reasons. So many revisions.
  • Dialogue pacing. Closely related to the previous item, dialogue pacing is something that often ends up being a writing task, even if it’s actually being implemented by somebody else. Often nudging a line’s timing a little can make all the difference — when there’s a loud noise and the character’s reaction is just right, it feels good; if it’s off, it just feels wrong, even if the player can’t quite articulate why. And one thing you often see games screw up is the interruption — you know, the sort of thing where somebody is supposed to be interrupted, but what you actually end up hearing is Person A suddenly just stopping in mid-sentence, a pause of .6 seconds, and then Person B saying something that’s clearly meant to be an interruption. Very distracting. As the people who know how the dialogue should be implemented, writers often end up hunting down problems like this.
  • Revisions. Endless revisions. People often think that writing games is a linear process, where you sit down, write the story, and when it’s done, people turn that into a game. Not unless you’re doing a pretty bad job of narrative design. In reality, the story and the way you tell it keeps changing as the actual gameplay experience is being built. You add dialogue and other things to increase player clarity, to explain plot points, and for player guidance. You remove it if it’s confusing or seems to mislead the player away from their actual gameplay goal at the time. You cut or add or merge or rewrite scenes to reflect the current state of the gameplay. Designers change the way the puzzle works? Usually, the dialogue related to it also has to change. The player character gets a new ability? That can have an impact on the story.
  • Politics. You work in any company with a decent-sized headcount, there are politics. Before you go all House of Cards in your head, this doesn’t mean backstabbing and power plays, unless you’ve done some bad hiring; it just means that you have to negotiate for the things you want and make others see why they are important, and why they make the product better. There are limited resources and not everything can be the most important thing, so it takes communication and persuasion to get people to cooperate. In particular, when you’re the writer, you’re the primary person who advocates for the story. There are people who really hate this, and I can certainly relate to that, but if you can’t deal with it, you’ll always be the one bitching about decisions and never the one making them. Harsh, but true. (Be nice to people. Seriously, don’t be a dick.)
  • Meetings. So many meetings. Some of it is related to the previous item, but a lot of it is just taking care of business. Communication is a key thing. I’m a writer, but very little of my time is spent actually writing; as a joke-that-is-not-really-a-joke I like to say that about 90% of my working hours are spent in discussions where people tell me I can’t do what I want to do and I tell them why they can’t do what they want to do, and then we try to find solutions that satisfy everybody. Compromises, in other words.
  • Optional content. Stuff that isn’t on the player’s critical path (i.e., you can complete the game without encountering this content). This could be anything, really — it can often be text-only content along the lines of discoverable e-mail messages or other content (which, being text-only, is just about the cheapest content you can have in a game), or it can be something a little more elaborate. For instance, I wrote the Night Springs episodes and radio shows for Alan Wake fully aware that the player might decide to just ignore them, or or might not even find them. So while this material is important for the overall game and can be a great tool to bring depth to the game, you probably don’t want to hang anything the player needs to understand the core plot on it. This is something that can be plugged in fairly late in the process, because it won’t affect level pacing, this is often something we do towards the end of the project. It’s also an opportunity to address specific issues that may be raised by the team or come up in user research — if we realize that people are unclear on something or merely very curious about an aspect of the game world or story, we can create a piece of optional content that deals with the topic.
  • Player objectives, achievements, tutorials, menu items, etc. Typically not a part of the story, per se, but these things have an impact on the game’s atmosphere and style. These are often some of the last things we finalize, because you can’t really do it properly until everything else in the game is nailed down — you can’t write a tutorial text about how to use a power if its actual functionality is still a little up in the air. Typically, it’s a good idea to have a writer work on these, or at least do an editing pass on them after a designer’s been through them.
  • Marketing support. Quite often copy is needed, and when they need it, they often come to the source. If you want something to introduce characters or summarize the plot, it’s usually best if I write it, rather than, for instance, some marketing person somewhere who may not even be directly involved with the game, possibly using some two-year-old out-of-date document somebody forwarded to them — which, given a large enough organization and multiple aspects of the project being advanced at the same time, can happen. Often they just need somebody to explain to them what the game is really about, and what kind of stuff they can talk about and what they should sit on so as to not spoil the experience.
  • Ancillary projects. Games are often accompanied by other materials — it could be transmedia fiction, art books, strategy guides, etc. Whether or not I actually work on those directly, they often require my feedback, if nothing else. And if there happened to be something like, oh, a live-action show that was very closely tied to the game you were working on, that might conceivably eat up a huge amount of your time even if you didn’t actually write it yourself. Conceivably.
  • Actor performances. I actually do a lot of things on this front, but many of them aren’t necessarily about writing. That said, when an actor gets involved, they typically have a lot of questions about their character and the story in general. It’s important to bring them up to speed and making sure they not only understand the story, but are focusing on the correct aspects of it in their performance.
  • Audio work. When it comes to people I end up working extremely closely with, the audio team tends to be at the top of the list — getting that dialogue right, or getting proper audio cues or filters in place is something that often requires very detailed discussions. Likewise, they often have questions and concerns about dialogue implementation that only a writer can properly answer. In our specific case, the dialogue I write is actually linked directly to our dialogue database, which grants certain advantages — and imposes certain limitations. Either way, it also creates a need for fairly constant communication with the audio teamk.
  • Subtitles. Do they match what’s being said? Actors often end up saying something slightly different, or in some cases entirely different from the actual line for various reasons. Tracking these changes and making sure they are reflected in the game subtitles is an important task.
  • Localization. This one can be a doozy, because there’s just so much content in most modern games. When you localize a game, it can be a tremendously complicated and time-consuming process — even when it’s being mostly handled by another party, such as the publisher, you still have to lend a lot of support to them, because the people translating the actual text — who often work under incredibly tight deadlines and for not a lot of money (full disclosure: I did translation work for a decade back in my freelancin’ days) — don’t actually know what the fuck it is they’re translating. They have very little or no context — all they get is, essentially, an Excel sheet full of text strings they have to translate. (Because we can’t take the risk of something leaking, we often can’t send them full screenplays, let alone gameplay videos or the like.) So when they don’t know what’s going on, they send queries we need to answer, preferably as clearly as possible. As a practical example, we had a situation where a line of dialogue read “Okay…”, and the the translator sent a query asking what that was in response to. In the language in question, the difference between “yes, I agree to do this” and “yes, I understand,” for instance, was noticeable, so they had to know what it was in response to, and they couldn’t figure it out from the information they had. (In actuality, this was actually a character speaking to himself, reacting to an elevator stopping unexpectedly. But the translator had no way of knowing that.)
  • Bugs. A lot of bugs require my attention, even if they aren’t story bugs per se — often I’m not expected to fix them, but somebody needs advice or a judgment call on whether something is a serious issue, or indeed a bug at all.

There. A fairly long list, and I have no doubt I’ve forgotten an essential thing or two. All of these things fall under the heading of “game writing” — or at least they do for me where I work. Storytelling is obviously a huge priority for us, but in the grand scheme of doing everything that needs doing in order to ship a game, it’s just one thing among many demanding our attention.

As a final note, as games can be very complex things, just keeping tabs on everything that needs doing can be an intimidating task. I can’t overstate the value of competent producers who can actually track all the crap that needs tracking, and poke you when you need to be poked. I can keep track of my own stuff, but having people in my corner who constantly deal with many disciplines and let me know what they need and when — that’s incredibly valuable. Making games is very much a team effort, and when the team dynamic is humming along, that makes getting through the above list much easier, and will perhaps even keep you from wanting to drink yourself to death. Bonus!



ei vielä, mutta ehkä seuraavaksi

Thu Feb-4th-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Urheat isäm maan pualustajat ovat taas vaihteeksi vähän yrittäneet tappaa lapsia. Ovat sillä lailla rohkeita.

Monesko kerta tämä on?

Kuinka monta kertaa tämän pitää tapahtua, että tämän maan päättäjiä ja poliisia alkaa pikku hiljaa kiinnostamaan murhapolttoyritykset? Pitääkö jonkun kuolla?

Ja ennen kuin joku rupeaa hyssyttelemään, puhutaan suoraan — “pitääkö jonkun kuolla” ei ole mitään liioittelua. Tilanteessa, jossa joku heittelee polttopulloja ihmisiä täynnä olevaan rakennukseen keskellä yötä, kyse on juurikin siitä, että hengenvaara on merkittävä. Se on ihan oikea uhka. Se, että yritys epäonnistui ei muuta teon potentiaalisia seurauksia — eikä myöskään sen motiiveja.

Kyse ei ole enää siitä, tapahtuuko se. Kyse on siitä, milloin se tapahtuu. Koska näihin juttuihin ei nyt vaan puututa, ja se lähettää vahvan viestin. Ennemmin tai myöhemmin joku näistä urpoista panostaa tuhopolttokeikkaansa ihan tosissaan, tai kavereiden tsemppaama rotusotilas päättää tehdä jostakusta esimerkin, ja kun se sydänveri on kerran sinne hangelle sihahtanut, sitä nyt ei enää saada sinne väärän väriseen jantteriin takaisin. Kannustusta tällaiseen tekoon piisaa kyllä — kuka tahansa internetin isänmaallisempia nurkkia yhtään seurannut tietää, että siellä kollektiivinen touhutippa tutisee jatkuvasti, kun väkivaltafantasiat jylläävät. Kaikki ne ovat pedofiilejä ja terroristeja, jotka raiskaavat meidän naiset (on kovin hellyyttävää, että nyt alkaa suomalainen perus miäs äiä olla ihan ison vitusti huolissaan naisten oikeuksista ja koskemattomuudesta), ja saunan taakse ja OIKEIN PERKELE, tekee niin iloiseksi kun neekeri sai turpaan vittu suvakit saatana ekana seinää vasten omaa lääkettä lol.

Vaan pojat on poikia, heh heh. Pidetään nyt se tolkku siellä hei.

Tämä maa ei ole oppinut historiasta mitään. Täällä rakennetaan kovalla pöhinällä 30-luvun Saksaa ja teeskennellään, ettei sillä ole mitään väliä, että kiihkokansalliset väkivaltaiset tyypit partioivat kaduilla levittämässä pelon ja uhan ilmapiiriä, kansanedustajat ehdottelevat keskitysleirejä ja laittomia pidätyksiä, ja poliisia huolestuttavat enemmän sirkuspellet kuin väkivaltarikoksista tuomitut uusnatsit.

Meillä ollaan muka niin huolissaan ääripäistä — ikään kuin olisi kaksi toisiinsa verrattavissa olevaa ääripäätä, kun toinen osapuoli yrittää toistuvasti ja tarkoituksella riistää toisilta ihmisiltä turvallisuudentunteen, ihmisarvon ja mahdollisesti hengen ja toinen osapuoli taas… no… ei tee näin? Minkälaisen logiikan mukaan se, että heitellään polttopulloja ja marssitaan uusnatsimeiningillä kaduilla vertautuu eettisesti, ideologisesti tai käytännön tasolla siihen, että äänekkäästi tuomitaan tällaiset teot? Ovatko nämä “ääripäät” jotenkin yhtä huonoja tai kohtuuttomia vaikkapa radikaaliuden, merkityksellisyyden, huolestuttavuuden tai typeryyden mittareilla katsottuna?

Ymmärrän, että on houkuttelevaa teeskennellä, että nyt ollaan mahdollisimman tasakätisiä ja vältetään ääriajattelua. Epäilemättä monen yksilön kohdalla tällaiset “olen tolkun ihminen” -näkemykset ovat jopa ihan rehellisiä ja vilpittömiä. Käytännössä tällainen ajattelu kuitenkin asettaa nämä kaksi “ääripäätä” samaan asemaan, ja sitä myöten sekä a) paisuttelee merkittävästi sen toisen osapuolen kantojen radikaaliutta, että b) normalisoi toisen osapuolen kantoja merkittävästi antamalla ymmärtää, väkivaltainen ja uhkaileva käytös on jotenkin samalla tasolla kuin se, että vastustetaan ko. käytöstä.

Ja jos tuntuu siltä, että tämä puhe normalisoinnista on liioittelua, jokainen voi tykönään miettiä, kuinka uskottavalta olisi tuntunut viisi vuotta sitten — hitto, vaikka vain kaksi vuotta sitten — väite siitä, että meillä kulkee kadulla uusnatsihenkisiä partioita joka puolella maata, polttopulloiskuja tehdään jatkuvalla syötöllä, kansanedustajatasolla vaaditaan keskitysleirejä ja muita perustuslain vastaisia, avoimen rasistisia toimenpiteitä, eikä tilannetta pidetä hallitustasolla minkäänlaisena kriisinä?

Retoriikka kahdesta ääripäästä palvelee vain sen radikaalimman tahon etuja. Kun koulukiusaaja pistää jengillä pataan heikompiaan, on koulukiusaajan kannalta helvetin hieno juttu, jos kysymys siitä, mitä se heikompi osapuoli teki tilanteessa väärin nostetaan esiin samanarvoiseksi osaksi keskustelua. Se hämmentää mukavasti tilannetta. Sakeassa sumussa on mukavasti liikkumavaraa.

Mutta paskaaks tässä, ruumiita odotellessa.

Sillä aikaa voidaan vaikka arvuutella, alkaako päättäjiä pikku hiljaa kiinnostaa siinä vaiheessa, kun joku näistä nutipäistä oikeasti saa jonkun hengiltä. Ehkä lapsen — siihen oli tälläkin kertaa hyvät saumat.

Vai otetaanko sekin vaan kätevästi seuraavana askeleena valitulla tiellä?



se mikään helvetin virhe ole

Sun Nov-29th-2015 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Hei.

Puhutaas nyt tästä asiasta ihan vakavasti — tiedättehän, tästä Alexander Stubbin (kok) “virheestä”, jossa hän sanoi, että 90% viranomaislausunnoista kannattaa hallintarekisteriä, vaikka todellisuudessa onkin niin, että puoltavia lausuntoja on vain 10%.

Kuten sanottu, Stubbin mukaan kyseessä on virhe.

Heh.

Ei ole.

Ja jos olisi, sekin olisi aika masentava skenaario; se tarkoittaisi, että meillä on valtiovarainministerinä tyyppi, joka ei rehellisesti kykene hahmottamaan eroa 90% ja 10% välillä. Riippumatta siitä, kuinka vahvasti joidenkin ehkä tekeekin mieli painaa asia villaisella, kukaan — kukaan — meistä ei oikeasti usko, että Stubb on niin uskomattoman typerä ja perustavanlaatuisen epäpätevä, ettei tajua tätä eroa. Ei tietenkään ole, koska haloo — ei Stubb ole joku älyllisesti alikehittynyt troglodyytti, jonka primitiivinen aivokapasiteetti ei rehellisesti riitä arvioimaan, kumpi on isompi luku, yhdeksän vai yksi.

Tiedostan, että ihmisen on helppo epähuomiossa jäsentää tämä tilanne omassa päässä sellaisena asiana, jossa joku erehtyy vähän luvuissa, ja kuin sattumalta Stubb haluaakin esittää asian juuri niin: “Tuo Helsingin Sanomien juttu osoittaa, että laskea voi monella tavalla. Mutta virhe oli ilman muuta minun, sori siitä.”

Stubb yrittää kovasti luoda sellaista kuvaa, että jotenkin nyt vaan tuli ynnättyä nämä lausunnot väärin. (Stubb sen sijaan ei selitä, miten nämä lausunnot voi laskea monella tavalla, ja tiettävästi toimittaja ei pyytänyt tarkentamaan. Koen, että tämä on toimittajalta paitsi aika laiskaa duunia noin niinkuin vallan vahtikoiran asemaa silmälläpitäen, myös sikäli hirvittävä moka, että massiivinen komediapotentiaali meni täysin hukkaan. Olisin valmis maksamaan hyvää rahaa siitä show’sta, jossa Stubb yrittää ihan oikeasti selittää, miten tämä matemaattinen akrobatia oikein käytännössä sujuu.)

Niin herttaista kuin Stubbin mukanöyrä anteeksipyyntely onkin, tässä ei nyt kuitenkaan ole kyse siitä, miltä ne luvut näyttävät tai miten ne lasketaan, vaan koko asetelman luonteesta — siis siitä, mitä murskaenemmistö lausunnoissaan sanoo. Ei ole edes pikkuriikkisen uskottavaa, että Stubb on käynyt läpi kaikki lausunnot, joista ilmenee mm. lainvalvojien, syyttäjälaitoksen ja verottajan kaltaisten tahojen vastustavan hallintarekisteriä ja tullut siihen lopputulokseen, että ehdoton valtaosa viranomaisista kannattaa niitä. Ei se ole mikään ynnäämiskysymys, ja se, että Stubbin kaltaisessa asemassa oleva ihminen toistuvasti esittää ilmiselvästi valheellisia argumentteja rikoksia ja väärinkäytöksiä helpottavan järjestelyn läpiajamiseksi on hälyttävää. Vähän vaikea uskoa, että Stubbin motiivit ovat siinä tilanteessa vilpittömän vitivalkoiset.

Selvennetäänpä asiaa hiukan. Tiedostan, että usein tällaisten asioiden pelkistäminen arkitilanteiksi on vähän harhaanjohtavaa, mutta koen, että tässä nimenomaisessa tapauksessa se toimii hyvin — kyse kun on erityisesti siitä, minkälaisen yleisvaikutelman tilanteesta ja ilmapiiristä perusjärkevä ihminen saa tutustuessaan saamiinsa vastauksiin.

Joten: jos minä kysyn 20 kaveriltani, että mites, sopiiko että tulette remppaamaan kämppäni ilmaiseksi, ja niistä 18 sanoo ei, minulle ei takuulla tule sellainen fiilis, että nyt kaikki kaverini haluavat tehdä minulle remontin — ja jos väitän muille kavereilleni, että lähes kaikki joilta kysyin haluavat ehdottomasti tehdä tämän, ja näin ollen olisi hyvä idis jos kaikki muutkin tuntemani ihmiset tulevat duunailemaan tätä remonttia kämpilleni, se ei ole mikään “virhe” tai “erehdys”, se on läpinäkyvä ja alkeellinen yritys manipuloida jengiä tekemään mitä haluan — siis ihan perinteinen valhe.

Ei minulla siinä tilanteessa ole mitään illuusioita siitä, mikä on enemmistön mielipide, ja jos väitän sen olevan puoltava, yksinkertaisesti valehtelen — ja se on valetta riippumatta siitä, osaanko laskea ne prosenttiluvut oikein. En ole mikään hetkellisen virhearvioinnin vilpitön uhri, vaan laskelmoiva hyväksikäyttäjä, joka paskat nakkaa totuudesta, kunhan asiat menevät kuten minä haluan.

Jos Alexander Stubb ei itse ymmärrä erota tehtävistään jäätyään kiinni ilmiselvästä valehtelusta niin kansalle kuin eduskunnallekin (ja voi hyvää päivää, miten typerällä tavalla; kuinka ylimielinen pitää ihmisen olla, että rakentaa sen muutenkin vaappuvan hiekkalinnansa näin yksiselitteisen heikolle pohjalle?), muun hallinnon täytyy puuttua asiaan. Miten tällaisen ihmisen sanaan voi luottaa? Miksi kenenkään pitäisi uskoa, että mitkään muut Stubbin väitteet pitävät paikkansa — tai että hän ei aja täysin muiden tahojen etuja? Koska hän… lupaa, ettei tee niin, ehkä?

Näiden lupausten arvo ei alun perinkään ollut kovin korkealla, ja nyt niiltä on tempaistu pohja lopullisesti pois. Kurssi laskee rajusti. Markkinoiden näkymätön käsi vetäisi vessan, siellä se viemäri kurluttaa.

Nyt kaivataan aika epätoivoisesti sitä poliittista selkärankaa. Jos Stubb jatkaa duunissaan, tästä maasta on tullut lopullisesti masentava vitsi.



flash fiction: habid

Wed Nov-11th-2015 // Filed under: Flash Fiction

I have been a very, very busy man for a very, very long time now, it seems.

I’m writing this in a hotel room in London, on the final night of a business trip. And I had a little bit of extra time, and suddenly I felt the urge. So I looked up some potential opening sentences I’d stored, and came upon this one by my dear friend Mika Loponen: “In the hours before dawn, the Tesla sharks took two of the refugees, as was their way.”

This was not as topical when he originally suggested it, back in April, 2014.

Times change.

Habid

In the hours before dawn, the Tesla sharks took two of the refugees, as was their way.

We stood at the railing and watched the oily water churn, bursts of bright light in the deep. The refugees barely reacted – there’d been a moment of panic when the sharks struck, but now that they’d dragged their victims into the deep, the survivors settled back down on their rafts. They huddled together for warmth, too weak to do much else. Debris from the demolished raft floated in the water.

“Shit,” I said to no one in particular. We listened to the waves crashing against the Platform’s legs.

Finally, Habid spat into the water, the thick loogie arcing over the railing and plummeting down for twenty meters. He adjusted his cap. “Those poor fuckers are all dead,” he said. “C’mon, let’s get some breakfast.”

– – –

Breakfast. Sweaty shoulder to sweaty shoulder in the packed canteen. Watery porridge again. A strip of vat-grown meat they called bacon, indistinguishable from what they called steak – nothing like bacon or steak, but it wasn’t bad. A hard roll you had to soak in your tea. And real eggs; enough chickens to keep those coming. The eggs tasted vaguely of fish. Chickens will eat just about anything.

I caught fish on my days off, sometimes. They were misshapen and didn’t struggle too much. Opening them up, they tended to have weird, gray-white lumps growing inside. Sometimes the organs in there were so fragile you could smear them with a finger. The goo left an oily residue on your skin that was hard to wash off. All the colors of the rainbow. But the chickens didn’t mind.

They fed some chickens corn, or something else like that. Wheat, maybe. Rye. Something like that. Those eggs didn’t find their way down to us, any more than corn did. They still grew crops on land. Harvest always cost lives. They said they had choppers ready to airlift the crews if any Spawn showed up. They said.

Big price tag on that corn. That wheat.

– – –

We worked a double shift on the moisture collection rigging, Habid calling the shots, shouting orders with a voice that got hoarser as the day grew long.

Around noon, a pirate scout skiff got too close. They don’t do shit during the day, but Esmeralda was in her nest, covering the South approach; took the top of a raider’s head off with a single shot, the cough of her rifle almost lost in the wind. Scared the rest off.

She didn’t need to do it. But it’d make them think twice. They wouldn’t try against the Platform; too high, too well guarded. But the refugees were floating down there, easy pickings.

In the afternoon, a pack of Razorwings took an interest. We had to abandon the rigging in a hurry. I got tangled up in cables. One of them got close, opened up my arm; didn’t feel a thing until I saw the blood. Habid pulled me to cover. I bit down hard as Habid slopped on the antiseptic, then put on the skinspray.

“Gonna be okay,” he said. “You got lucky, man. Coulda been an artery.”

I still worked the rest of my shift. Habid said I could sit it out, he’d clear it. But I saw the Supervisor up there, eyes on us. Habid’s pull only went so far. And a lot of the rigging was now sliced up.

– – –

One of the refugees was standing on the raft, leaning against the mast. Raising his hands to us. Yelling. You couldn’t hear him over the wind. But we knew what he was saying.

Skin and bones. Dying on that raft. Asking us to help. All we could do was stare.

“We can’t help you,” Habid yelled down. “We’re full up here. We don’t have the room.”

The man pleaded.

“Gotta take it up with Management,” Habid yelled. There was no way the man heard him. “Ain’t up to us.”

The Supervisor let off an angry blast from his air horn. Enough gawking. Get that rigging fixed.

Yeah. On it, boss.

– – –

I didn’t sleep a lot during the night. My arm gave me trouble.

– – –

Shortly before next dawn, the Tesla sharks took three. The wind had died. We smelled ozone and burning hair.

One of the rafts was now empty.

There was a lump on the raft. It moved. And we heard a wail. A luminescent fin circled the raft. In its light, I saw a tiny arm.

Habid saw it, too.

“Motherfucker,” he said. “Motherfucker, cocksucker.”

He dropped his cap on the deck, and then he was over the railing. For a moment, complete silence.

Then Habid hit the water hard. The oily surface churned with rage and lightning. He came up splashing and gasping, went right for the raft, swum for his life.

Then chaos. Everybody screamed. Somehow, I found the rope. I threw it down, watched it spiral into the water.

Habid made it to the raft, scrambled on it. Wood splintered behind him, fifty rows of stainless steel chomping. Habid reached for the bundle. And the raft flipped.

Water churned. Light exploded in the deep. Somewhere, Habid twitched and bled. Surely.

Then the rope went taut in my hands.

“Help,” I screamed. And I pulled. We all pulled, and the rope came up.

And Habid came up with it, the rope wrapped around an arm, the other arm wrapped around a screaming bundle.

Habid clambered over the railing. He slumped on the deck, cradled the hysterical baby. A boy, I saw. A skinny little baby boy.

“Management ain’t gonna like that,” I said.

Somebody handed Habid his cap. He pulled it on his head, adjusted it, got the brim right. He spat on the deck. It glistened in all the colors of the rainbow.

He adjusted the baby in his arms, held it close. The baby looked up at him, went quiet.

“Fuck Management,” Habid said.



ei paukahtaen vaan kitisten

Sat Nov-7th-2015 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Elämme nyt maassa, jossa hallitus toisaalla myy sadalla eri tavalla valtiota yksityiselle sektorille pala kerrallaan, ja toisaalla taas kääntää sokean silmän ihmisten kasvavalle ahdingolle ja jatkuvasti kiihtyvälle rasisimille.

Asia selvä.

Mikään tässä ei ole uutta. Tämä on tehty aiemmin muualla, ja nyt se tehdään meillä. Mitenkään liioittelematta voidaan sanoa, että nyt mennään Hermann Göringin vanhoilla tutuilla ohjeilla:

“Kansa voidaan aina alistaa johtajiensa tahtoon. Se on helppoa. Kansalle tarvitsee vain kertoa, että he ovat hyökkäyksen kohteena. Samalla syytetään pasifisteja epäisänmaallisuudesta ja väitetään, että heidän toimintansa asettaa maan vaaraan. Se toimii näin missä tahansa maassa.”

Toimiihan se.

Joskus aikoinaan mietin, miksi Yhdysvalloissa on niin vitusti köyhiä ihmisiä, jotka äänestävät republikaaneja, vaikka on päivänselvää, että kyseessä on puolue, joka haluaa ehdoin tahdoin varmistaa, että rikkaat rikastuvat ja köyhät ovat jatkuvasti ahtaammalla niin taloudellisesti kuin yhteiskunnallisesti. Myönnän, että suhtauduin asiaan tarpeettoman ylimielisesti. “Ei meillä tommoista.”

Nyt maistuu suussa tuhka. Ja kun koko ajan pyritään siihen, että mielenterveysasiat ovat enemmän repsallaan ja koulutus heikkenee, on aika selvää, miten se äänestyskäyttäytyminen etenee pitkällä tähtäimellä. Kun alkuasetelma on huolella pedattu, ei tarvitse turhaan jännittää, mitä tapahtuu silloin, kun on itse kunkin aika ottaa äänestyslippu kouraan ja käydä kääntymässä uurnalla.

Uskon rehellisesti, että meitä johtavat nyt huonot ihmiset. Pahat ihmiset. Meillä on nyt sellainen hallitus, joka saa aiempien vuosien perseilyt tuntumaan mitättömiltä — tämä porukka toimii systemaattisesti ja suunnitelmallisesti. (Voidaan toki spekuloida, onko kyseessä heidän oma suunnitelmansa — kun nyt katsotaan tätä julkista toilailua, osaako joku Sipilä oikeasti suunnitella tietään ulos edes märästä paperipussista?) Tästä maksetaan vielä kova yhteiskunnallinen hinta — mutta joillain on enemmän varaa kuitata se lasku se kuin toisilla. Kuten on suunniteltu, tietenkin.

Meillä on saavutettu kansainvälisillä mittapuilla melko poikkeuksellinen vauraus ja hyvinvointi. Harvassa maassa se on jaettu yhtä tasaisesti kansalaisten kesken kuin Suomessa — ei täysin tasaisesti, tietenkään, mutta tasaisemmin kuin lukemattomissa muissa maissa. On tietoisesti pyritty siihen, että kaikille riittää.

Tältä se näyttää, kun sitä pääomaa aletaan tosissaan jakamaan uudelleen.



attribuutiovirhe

Thu Oct-22nd-2015 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Kansanedustaja Mika Niikko (ps.) on näemmä vielä käyttänyt hyväkseen viimeiset tilaisuudet itkeä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Se kun nyt vaan tulee sieltä, vaikka kuinka ihmisperseet haluaisivat, ettei tule. Ja sitä varten tarvitaan vielä muitakin lakimuutoksia, ettei kaikki mene ihan reisille. Inttämisen perusteluina ei nyt kuitenkaan tällä kertaa ole vain se perinteinen lätinä, joka voidaan tiivistää muotoon “maailmankuvani on ahdas ja ahdistava, vieraat jutut pelottavat, ja sitä paitsi asia ei koske minua henkilökohtaisesti”, vaan Niikko kaivaa esiin vahvat uskonnolliset argumentit.

Niikon mukaan ministerit ja kansanedustajat ovat saaneet tehtävänsä Jumalalta.

“Erityisesti vetoan meidän pää- ja ulkoministeriin. Pääministeri Sipilä. Ulkoministeri Soini. Olette molemmat tunnustavia kristittyjä, ja tiedostatte aivan varmasti, että Jumala on korottanut teidät tähän tehtävään juuri tätä aikaa varten. Missä on teidän jumalanpelkonne?”

Voi Mika, sinä höpönassujen höpönassu, sinä olet saanut tehtäväsi äänestäjiltä. Sinun tapauksessasi se mandaatti on toki tullut ihan vitun hönöiltä äänestäjiltä — siis ihan hirveiltä paisteilta, mutta kuitenkin äänestäjiltä. Ei se ollut mikään kaikkivoipa taivaan ukkeli, joka päätti, että kylläpä tekisi muuten eetvarttia saada eduskuntaan joku semmoinen tyyppi, jonka pienen pään prosessointikapasiteetti ei riitä sellaisten eittämättä haastavien tilanteiden käsittelyyn kuin “sedät menevät naimisiin”, “taksikuskini on väärän värinen”, tai “onko silleen yleisesti ottaen about jees varastaa auto ja ajaa sillä suojatietä ylittävän naisen yli”. Kyllä sinut sinne halusivat ihan tavalliset ihmiset. Et sinä horise näitä juttuja millään jumalaisen auktoriteetin voimalla, vaikka jostain syystä ilmeisesti kuvitteletkin näin tekeväsi.

Jos nyt kuitenkin leikitään, että lätinöissäsi on jotain järkeä, kerropa, miten tämä koko kuvio oikein toimii? Mites kaikki ne kansanedustajat, jotka ovat sitä mieltä, että tasa-arvoinen avioliittolaki on kiva juttu, miten ne pääsivät kansanedustajiksi? Tapahtuiko sekin Jumalan korotuksen avulla? Miksi Jumala on päästänyt kansanedustajiksi tyyppejä, jotka ovat sitä mieltä, että tasa-arvoinen avioituminen on hyvä idea? Vai tapahtuiko se Jumalan tahdon vastaisesti? Vähän kiusallista, jos näin on käynyt. Herää kysymys, onko Kaikkivaltiaan pätevyys ihan kohdallaan: jos Jumala ei kykene fiksaamaan edes yhden kusisen takapajulan vaaleja haluamaansa muotoon, mihin se kykenee?

Ja kun me nyt näitä asioita yhdessä tutkiskellaan sydämissämme ja pohditaan, miksi Jumala on valmis panostamaan tähän Suomen hallituksen kokoonpanoon niin paljon, että ihan erikseen henkilökohtaisesti järkkäilee SS-miehet ministereiksi, melkein tekisi mieli samalla vaivalla äimistellä, että olisiko sitä hyvää proaktiivista otetta maallisiin asioihin voinut löytyä vaikkapa sen verran, että esimerkiksi olisi estänyt Breivikiä murhaamasta kaikkia niitä ihmisiä tai vähän puuttunut Josef Fritzlin reippailupuuhiin. (Meinasin heittää vielä yhtenä esimerkkinä Afrikassa HIV-tartunnan saaneet lapset, joiden tilanne näin maallikon pohdinnan perusteella tuntuu aika epäoikeudenmukaiselta jutulta, mutten sitten viittinyt, koska puolueesi vankkaan linjaan tutustuneena tiedän, että eihän Jumala nyt niistä… siis… tiedäthän… niistä etni– tai siis, no, semmoisista… nokylsätiiät.)

Nooooo. Hei. Vitsi vaan. Tää oli vähän epparia multa, tiedän. Eihän teidän ruokakunnassanne tämmöisiä mietitä, sitä voisi vaikka joutua jotenkin kyseenalaistamaan jotain joskus tai vilkuilla ihan oikeasti peilistä, että minkäslainen kunnon kultaisen käskyn noudattaja sieltä kurkkii vastaan, eikä semmoista nyt vaan kerkiä kun on näitä jumalanpelkoja ja mamuja ja semmoisia kalenterin täydeltä.


 


Links



Meta
RSS 2.0
Comments RSS 2.0
WordPress



Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.