flash fiction: marla

Mon Apr-21st-2014 // Filed under: Words

Here’s something I ended up doing for Chuck Wendig’s recent flash fiction challenge. It’s a short piece, obviously; the trick is that the opening line of the story comes from a list of entries submitted by many other people. Dangerdean supplied my opening line (“‘I always told you I’d be back,’ she said, whiskey breath hot against my neck.”); I took it from there.

So, here we go.


Marla

“I always told you I’d be back,” she said, whiskey breath hot against my neck. I pissed myself right there in the hallway, feeling like somebody’d just shoved an icicle up my asshole. She laughed, and fingers brushed my cheek.

I bolted, just ran forward blindly until I hit the opposing wall, barely managed to twist myself around so my back slammed against it. My mouth was open and I tried to scream, but nothing came out. I felt like my lungs were seizing; I couldn’t breathe in or out.

The hallway was empty. There was just the front door I’d closed on my way in, and a puddle of piss on my beautiful marble floor.

My pulse hammered in my ears. My vision dimmed. My lungs burned. Finally, air rushed out. I drooled when I exhaled, then breathed in deep. I felt the last drops of urine trickling into my shoe. I wiped my mouth.

“What the fuck,” I whispered. I said her name for the first time in a year. “Marla.”

Marla was dead. She was completely, utterly, entirely fucking dead, and I knew that for a fact because I had throttled the life out of her not fifteen feet from where I was standing, and buried her into the small hole I dug in the bottom of the huge hole they had dug out for the swimming pool. With four feet of concrete and 40,000 gallons of water on top of her lifeless fucking corpse, she had no business sneaking up on me.

“Lee?” I called. “Lee, is that you?”

It wasn’t Lee. It hadn’t been Lee’s voice. Lee didn’t drink, she just smoked pot and worked on her tan, and her voice was two octaves higher, and she wasn’t fucking dead.

Marla had it coming. I was sick of her hard plastic tits and that golden hair she was so proud of and her stretched-out Botox face and the way she laughed at everything that wasn’t funny. The way she fucked the decorator, and the gardener, and my friend Randy, and whoever the fuck else, like it was just a way to pass the time. An affair I could’ve understood. But she was just bored – bored with her girlfriends, bored with her hobbies, bored with me.

I kicked that bitch out a dozen times and she always said she’d be back, and she always was. I always relented. Until I didn’t. You can only push a man so far.

I heard a toilet flush upstairs. I jumped, then felt hope. I didn’t want to move. Right now, with my back against the wall, nothing could creep up on me.

“Lee,” I shouted, “get the fuck down here, right now! Lee!” My voice cracked.

Lee stomped down the stairs, eyes wide. “What? What’s wrong, honey?” She took in my appearance, saw the puddle, the stain on the front of my jeans. She cocked her head, uncertain.

“Has anybody been in here?” I asked.

“Oh my God, Harv. Are you all right? What happened?”

“Are we alone in here?”

She walked up to me, reached for my face, then glanced down. “Harv, are you – I mean, is that pee?” The last word came out as a giggle, then she looked guilty. “Oh, honey, I’m sorry, it’s—”

I slapped her. She rocked back, slowly lifted her hand to her face, stared at me with those blue eyes wide open. She opened her mouth, and I gave her a look, raised my hand, and she closed it again. She backed away, didn’t break eye contact. She slipped her hand into the bowl on the stand by the door, snatched her car keys.

“Lee,” I said, “I’m sorry.” I took a step towards her. My sneaker squished.

“Yeah, you’re sorry, Harv,” she said. “A sorry piece of shit.”

“But I never hit you before,” I said.

“Jesus Christ,” she said, opening the front door, letting a bright beam of sunlight in. “What, you think you get one for free, you unbelievable asshole? Seriously, Harv, fuck your pathetic old man’s bullshit power fantasies, and fuck you.”

“No, listen, you don’t understand—”

She slammed the door.

I bit my lip hard enough to taste blood, took a deep breath. I walked into the den to fix myself a drink. I needed something normal like a drowning man needs air. My hands shook, but I managed to pour the shot without spilling a drop. I raised it to my mouth and made sure I didn’t even glance at the spot on the carpet where she squirmed and wheezed as I squeezed and squeezed.

It wasn’t real. It wasn’t real.

She laughed in my ear, that throaty chuckle I used to live for, and I sprayed vodka.

She ground herself against my back, wrapped her hands around me; I caught a glimpse of myself in the mirror, alone, my clothes being pulled this way and that by unseen forces.

I stumbled away, smashed the doors open on my way to the patio, felt her tight body pressed against my back. Sunlight glinted on the water.

“Please,” I gasped. “Please don’t.”

Her mouth was on my ear. Her breath was hot. A hand squirmed down and squeezed my limp cock, and it gave me a jolt. I had to run. Past the pool. Over the hedge. I could get to the neighbors. Phil would help me. Phil was good in a crisis.

I slipped.

The water was ice cold, and I went down like a rock.

My face hit the bottom. I held my breath, tried to push up. The horrible weight on my back held me down. Refracted sunlight played on the mosaic created by the Italian tiles. I saw a network of cracks in the tiles, and golden strands of hair floated out from between them.

A hand wound itself in my hair. My lungs burned. Air rushed out, a cloud of bubbles obscuring my vision.

Water rushed in.



neljäs valtiomahti panee tuulemaan

Sun Jan-26th-2014 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Tuore Hesarin pääkirjoitus käsittelee kuitteja.

Pääkirjoituksessa kerrotaan, että nyt kun asiakkaalle pitää aina tarjota kuittia, se on huono juttu.

Se on ongelmallista mm. siksi, että kuitti täytyy laittaa johonkin. Aina ihminen ei tiedä, mihin kuitin laittaisi.

Joskus ei ole edes roskista lähellä.

Tämä on asiakkaalle hyvin haastava tilanne. Aikuinen ihminen menee helposti kriisiin, kun kädessä onkin kuitti.

Siksi aiheeseen on ilmeisesti syytä puuttua valtakunnan ykkössanomalehden pääkirjoituksessa.

Kirjoituksen perusteella sanoisin, että vielä vaikeampaa asiakkaalle on kuitenkin kappalejako.

Yleensä sitä enteriä ei nimittäin hivauteta jokaisen virkkeen jälkeen.

Kuitenkin erityisesti Hesarin pääkirjoituksissa sellaista näkee. Joskus sentään on kaksi virkettä peräkkäin.

Mutta useimmiten pisteen jälkeen tulee välitön kappaleenvaihto.

Se luo hyvin kummallisen vaikutelman.

Tätä voisi käyttää tyylikeinona, sillä näin jokainen kappale on ikään kuin nostettu jalustalle.

Silti kirjoituksen sisältö ei mitenkään tue tällaista jaottelua. Se hämmentää.

Tulee sellainen olo, että nyt kirjoitetaan ja ajatellaan jonkinlaisella lapsellisella tasolla.

Aika julmetun hankalia kyllä ne kuitit. Ongelma on aito ja ajankohtainen.



not even kidding about any of this

Sun Dec-15th-2013 // Filed under: Games,I Rant!

So… another week, another story of a woman in gaming being ridiculed, or belittled, or threatened with rape, or just piled on by a horde of people who really aren’t very good people at all. It happens, and it happens a lot.

It makes me pretty angry. I am, of course, speaking only for myself, not my employer. (I’m assuming that most people I work with would agree with me, even if they might elect to be a little less crude about it. I say this because the people I work with aren’t hateful jerks. But I can’t speak for them, either.)

I have two things I’m going to talk about. The first one is the problem and how I think we should start dealing with it, and the second one is how I feel about it personally.

It’s a pretty long post, so settle in. I’m getting a lot off my chest here.

(more…)



sanonko mihin pistät sen sormen

Wed Sep-11th-2013 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Voi Hesari.

Valtakunnan suurin sanomalehti julkaisi sivuillaan jutun otsikolla “Sormenjälkitunnistus on huono idea, jos rakastaa sormiaan”. Se käsittelee Applen uutta puhelinta, jossa on sormenjälkitunnistus. Tällaiset biometriset tunnisteet ovat aika kiinnostava keskustelunaihe, johon liittyy useita hyvin tärkeitä yksityisyyskysymyksiä. Hesari ei kuitenkaan vaivaa päätään moisilla jutuilla, vaan keskittyy suoraan olennaiseen:

Sormenjälkitunnistukseen liittyy kuitenkin yksi merkittävä riski. Se että voron viedessä puhelimen, vie voro myös sormen. Sormi kun on se avain, jolla lähes tuhannen euron puhelimen saa käyntiin.

Jos on niin epätoivoinen, ilkeä ja röyhkeä, että vohkii ihmisen puhelimen, miksi ei samalla nipistäisi myös sormea. Ei niin varmasti tee kukaan Suomessa, eikä Euroopassa. Ei ehkä Amerikassa, tai edes Etelä-Amerikassa.

Mutta jossain joku joskus varastaa iPhonen ja katkaisee samalla omistajalta sormen. Siitä seuraa paitsi inhimillistä kärsimystä, myös takuuvarmasti yksi Applen historian suurimmista PR-skandaaleista.

Tjoo. Tota.

Nythän on niin, että sormenjälkitunnistuksia on käytetty eri paikoissa ovien lukoista läppäreihin vaikka kuinka pitkään ilman, että jonkinlainen kansainvälinen sormivarkausepidemia olisi käynnistynyt. Ajatus siitä, että Apple on nyt luonut jonkinlaisen aivan uuden, pelottavan rikollisuuden alalajin on täysin naurettava.

Puhumattakaan siitä väitteestä, että ihminen, joka on valmis varastamaan puhelimen, on myös valmis varastamaan sormen. Saman logiikan mukaan jokainen satunnainen myymälävaras on valmis leikkaamaan palan irti ihmisestä. Koska miksi ei! Se on merkittävä riski! Nyt on kyllä poikkeuksellisen hienosti avattu rikollisen mielen pelottavat ja kaikin puolin uskottavat mysteerit rehellisten ja normaalien kansalaisten ihasteltavaksi.

Sen sijaan se asia, josta pitäisi olla huolissaan, ja johon artikkelissa ei edes viitata, on se, että nyt ne sormenjäljet tallennetaan jatkuvasti internetissä kiinni olevaan laitteeseen, jota esimerkiksi NSA voi seurata. (Tämä ei ole spekulaatiota.)

Erinäisistä muista tahoista puhumattakaan.

Mutta sehän ei tietty ole pelottavaa tai mitään.



tähtitorninmäen koiravarkausliiga

Sun Aug-18th-2013 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Taas on kansainvälinen koirille pahaa haluavien liiga liikkeellä. Tällä kertaa ei vain myrkytetä kaikkia maailman koiria, vaan nyt tarkoitus on pölliä viattomien ihmisten piskit. Näin kertoi minulle erään koiraihmisen statuspäivitys Facebookissa, johon törmäsin lähinnä siksi, että massahysteria jyllää aina niin mukavasti näissä tilanteissa — kirjoitusta tietenkin jaettiin ahkerasti.

Tarkoitukseni ei ole keskittyä keskustelijoihin, vaan puhua tästä ilmiöstä yleisemmin, joten tässä kuva statuspäivityksestä, josta olen poistanut asianomaisten nimet. (En sensuroinut koirien nimiä, koska ne eivät ole henkilöitä, enkä Eliaksen nimeä, joka on tarinan pikkupoika, koska hänen sukunimeään ei mainita, eikä hän osallistunut keskusteluun, ts. en usko, että hänet voisi tunnistaa.)

Kuvaa klikkaamalla saa isomman version.

Aion nyt olettaa, että Elias on oikeasti olemassa, ja kertoi statuspäivityksen kirjoittajalle tämän tarinan. (Siitä ei ole mitään todisteita, mutta se tuntuu uskottavalta — kersat tekevät sellaista.)

Ja, tota noin, hei. Oikeesti. Yrittäkääs nyt vähän käyttää sitä harkintakykyä. En väitä, etteikö kukaan ikinä koskaan milloinkaan ole varastanut koiraa tai tehnyt koiralle pahaa, mutta haloo. Tämä on kaikin puolin naurettava stoori, ja suoraan sanoen sen nieleminen purematta ei kerro kenenkään harkintakyvystä mitään hyvää. Kyllä, pikku Elias kertoi, että näin tapahtui. Mutta pikku Elias ei esittänyt mitään todisteita tapahtuneesta. Pikku Elias on pieni poika, ja pienet pojat keksivät juttuja — eivät siksi, että ovat ilkeitä valehtelijoita, vaan siksi, että lapsilla on vilkas mielikuvitus ja halu tulla otetuksi vakavasti. (Tarina ei kerro, minkä ikäinen Elias on, mutta “pikkupoika” antaisi ymmärtää, ettei kyseessä ollut esimerkiksi teini.)

Ja kyllä, tämä on hankalaa, koska joskus ne jutut eivät ole keksittyjä, vaan totta. Siksi pienten lasten jutut kannattaa arvioida aika tarkasti ennen kuin päättää, onko ne syytä ottaa vakavasti vai ei. Joten arvioidaanpa vähän.

Kuulostaako skenaario, jossa kolme mustapukuista miestä kulkee keskellä kirkasta päivää pick-upin kanssa mukanaan haaveja ja kerää peräkärryn pressun alle useita haukkuvia koiria a) realistiselta tilanteelta vai b) jutulta, joka voisi olla lähtöisin Aku Ankan sivuilta?

Tämäkö ei herättäisi muiden ihmisten huomiota lainkaan? Mitä itse tekisitte, jos törmäisitte tähän Matrixin mustapukuisten miesten riveistä karanneeseen kolmikkoon kaupungilla? Onko todellakin niin, että vain rohkea ja neuvokas Elias, joka selviää tilanteesta sankarillisena viestintuojana on nähnyt heidät, vaikka kaikki heidän olemuksessaan on omiaan herättämään huomiota? (Muistutan: tämä kopla ajelee pick-upilla pitkin Tähtitorninmäen kävelyteitä ja vetävät perässään peräkärryllistä haukkuvia koiria, jonka jälkeen heidän täytyy vielä ajaa jonnekin muualle läpi kaupungin päästäkseen karkuun. Kuulostaa uskottavalta.)

Mystisesti peräkärryllinen koiria ei ilmeisesti kuitenkaan ole poikinut yhtään rikosilmoitusta. Tästä voidaan päätellä, että koiravarkaat ovat onnistuneesti kohdistaneet operaationsa — joka siis on tässä vaiheessa netonnut peräkärryllisen koiria — kaikkiin niihin koirankusettajiin, joilta saa varastaa koiran ilman, että he välittäisivät koiristaan sen vertaa, että soittaisivat poliisille. Tai sitten tätä ei koskaan tapahtunut. Kumpi on uskottavampi skenaario?

Puhumattakaan siitä, että miksi kukaan ylipäätänsä haluaisi ottaa tällaisen riskin varastaakseen lukuisia koiria? (“Varsinkin rotukoiria”, alkuperäinen kirjoitus kertoo. Oletettavasti pieni Elias on koira-asiantuntija, joka paitsi tunnistaa rotukoirat, myös tietää, mitä elikoita sinne pressun alle on kerätty.) Myydäkseen ne hyvällä voitolla, vaikka heillä ei ole minkäänlaisia papereita niille, ehkä? Kotimaiset markkinat ulkomaalaisten myymille rotukoirille, joiden taustat eivät ole selvillä, eivät ehkä ole aivan niin suuret kuin voisi kuvitella. Tämäkö on helpoin mahdollinen tapa tehdä rahaa?

Ja tietenkin pahantekijät ovat tosiaan ulkomaalaisia! Inhottavat maahantunkeutujat ovat taas asialla. Ei niin, että tässä olisi minkäänlaista pelonlietsonta-aspektia mukana, tietenkään — eihän täällä mitään rasismia nyt sentään, asia tuodaan ihan vaan tunnistamissyistä esiin. (Ja Eliashan ei mitenkään voisi tiedostaa, että tällä yksityiskohdalla saadaan lisää tuulta purjeisiin, koska lapset eivät suinkaan kykene tunnistamaan tällaisia trendejä aikuisten parissa.)

Koko tarina on yksinkertaisesti silmittömän typerä. Tämä on lapsen — tai lapsenmielisen — käsitys rikollisuudesta. Vain sänget, raitapaidat ja naamiot puuttuvat.

Alkuperäinen kirjoittaja perustelee tapauksen aitoutta sillä, että häneltä yritettiin hiljattain varastaa koira, vaikka tämä tapaus ei edes hänen oman kuvauksensa mukaan luo sellaista mielikuvaa, että kukaan yritti varastaa mitään: joku tuli houkuttelemaan koiraa ja sanoi erehtyneensä eläimestä. En voi tietää, mitkä kyseisen henkilön motivaatiot olivat, mutta väitän, että eipä tiedä kirjoittajakaan. Vaikka kyseessä olisi ollut todellinen yritys varastaa hänen koiransa, en ymmärrä, miten se todistaa tästä Eliaksen väitetystä tapauksesta yhtään mitään — tilanne oli täysin erilainen.

Keskustelu tietenkin etenee perinteiseen malliin hyvällä tahdilla: muutaman kommentin jälkeen jo puhutaan “aseistetuista ukoista”, jotka ovat ulkona vaanimassa, vaikka kukaan ei ole edes raportoinut mitään sellaista. Ja kun joku yrittää olla järjen ääni tilanteessa, toki huomautetaan että kyllä on toinen ääni kellossa sitten kun se oma koira viedään käsistä. Ikään kuin tämä olisi todellinen ja varteenotettava uhka. (Kuinka moni koiranomistaja tuntee edes yhden ihmisen — siis ihmisen, joka ei ole serkun kaverin tuttu, vaan jolla on nimi, kasvot ja todellinen identiteetti — jolta on oikeasti varastettu koira kesken lenkin?)

Toisin kuin tietyissä koirapiireissä ilmeisen sitkeästi uskotaan, hysteerinen paniikinlietsonta ei ole mikään hieno asia, eikä se ole mikään merkki tai todiste siitä, paljonko sitä omaa koiraa rakastetaan. Enemmänkin se kertoo huonosta arvostelukyvystä, ja tällaisten juttujen jakaminen “varmuuden vuoksi” on typerää jo siksikin, että jos jotain oikeasti sattuu, on vaikeampi saada ihmisiä ottamaan sitä vakavasti. (Jotkut saattavat tässä vaiheessa muistaa tarinan pojasta, joka huusi “susi” — tarina ei muistaakseni kerro, oliko kersan nimi Elias, mutta yleinen ironiantajuni sanoo, että pitäisi olla.)

Se ei kuitenkaan ole ainoa syy välttää näiden juttujen jakamista. Jo periaatetasolla sitä voi miettiä, haluaako elää valheiden vai faktapohjaisen tiedon muokkaamassa yhteiskunnassa, mutta jos tämä on liian abstrakti ajatus, puhutaanpa asiasta käytännön tasolla. Nythän on niin, että tällaisten pelkotilojen edesauttamisella on myös tietty inhimillinen hinta, josta Jami Järvinen kirjoitti erityisen hyvin reilu viikko sitten. Suosittelen koiraihmisille, että perehdytte siihen, ja kun ensi kerralla tällainen stoori tulee kohdalle, ehkä sitä voisi vähän miettiä, onko kyseessä todellinen tapaus vai höpöhöpöjuttu, ennen kuin sen jakaa eteenpäin tietona. (Aika hyvä nyrkkisääntö on, että jos minkäänlaisia todisteita ei esitetä, ei ole tiedossa yhtään nimellä varustettua ihmistä, jolle tämä on tapahtunut, ja poliisi ei suostu tekemään mitään, koska tiedossa ei ole mitään, silloin ei ole syytä panikoida.)

Lopuksi koen tarpeelliseksi sanoa, että toisin kuin monet varmasti välittömästi tämän kirjoituksen lukemisen aloitettuaan päättävät, en suinkaan vihaa koiria. Päin vastoin, pidän koirista. Olen kasvanut koirien parissa, ja jos oma käytännön tilanteeni olisi toisenlainen, minulla luultavasti olisi koira.

Koirat eivät ole ongelma. Eräät koiranomistajat ovat.

Päivitys 19.8.2013, klo 22:25: Vähän samalle sektorille menee tämä Hesarin artikkeli. Sen mukaan kaksi noin 10-vuotiasta tyttöä pakotettiin ampuma-aseella varustautuneen miehen toimesta leikkimökkiin. Tämän jälkeen mies poistui paikalta, jonka jälkeen tyttöjen leikkikaveri saapui paikalle.

Poliisi ei tiedä epäillyn henkilöllisyyttä. Tyttöjen mukaan mustaan nahkatakkiin pukeutunut mies oli lyhyehkö ja tukevahko.

Epäilty oli muutenkin pukeutunut mustiin vaatteisiin. Miehen toinen silmä oli mustunut ja toisessa oli musta silmälappu.

…jep. Varma tieto.

Nämä ovat siitä hankalia juttuja, että tässäkin tapauksessa on vaikea tietää, mitä siellä tapahtui vai tapahtuiko mitään, mutta tuskin on ihan hirveän kohtuutonta olettaa, että jos siellä joku pahantekijä oli, se tuskin oli mustiin pukeutunut pyssymies, jolla oli silmälappu ja silmä mustana.

Maailma ei ole sataprosenttisen turvallinen paikka, ja täällä on ihan oikeita ihmisperseitä, jotka tekevät kauttaaltaan vastenmielisiä asioita, mutta heilläkin tuppaa yleensä olemaan jonkinlaisia ymmärrettävissä olevia motivaatioita. Operaatio “Näytä sarjakuvapahikselta ja tee ampuma-aserikos pakottamalla pikkutytöt leikkimökkiin, jotta voit karata paikalta” ei varsinaisesti ole sellainen rikos, jonka riski/hyötysuhde saisi edes Mustakaapua tai Karhukoplaa liikkeelle, mistään oikeasta ihmisestä puhumattakaan. Poliisi toki tutkii asiaa, koska se on poliisin duuni (ja hyvä onkin, että on), mutta jotenkin en usko, että tutkimuksesta vastaava taho pitää juttua erityisen uskottavana.

Koska, no. Siis. Haloo.



pyhä yksinkertaisuus

Thu Jul-11th-2013 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Olisiko joskus niin, että Päivi Räsäsen sektorilta ei tulisi jotain vastenmielistä ja typerää? Aika harvoin, ja kuten uutisia seuranneet lienevät huomanneet, sieltä on taas tullut täyslaidallinen:

Räsänen puhui Kansanlähetyspäivillä Kankaanpäässä lauantaina. Ministerin mukaan kristitty joutuu miettimään jopa toimimista vastoin lakia, jos laki on ristiriidassa Raamatun opetusten kanssa.

“Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. Näin sanoo Raamattukin”, Räsänen sanaili.

…jep. Ihan vakavalla naamalla. Ja, tuota noin, nythän on niin että tämä on jopa Räsäsen standardeilla mitattuna aika helvetin ongelmallinen lausunto syistä, joiden pitäisi olla selkeitä kenelle tahansa yhteiskunnan toiminnasta mitään ymmärtävälle, erityisesti sisäasiainministerille, joka sattuu olemaan pitkälti vastuussa siitä, että se yhteiskunta todella toimii.

Myönnän heti alkuun surutta, että ateistina minua vituttaa kuunnella jonkun pässin selittävän vakavalla naamalla, että jos uskoo mielikuvitusukkoon, silloin saa rikkoa lakeja. Jos tätä on jonkun kovasti kristinuskoon päin kallellaan olevan vaikea käsittää, voitte miettiä, tuntuuko teistä hyvältä idealta, että lakia saa rikkoa, jos jonkun ihan toisen uskonnon pyhä kirja, tai oikeammin tulkinta kyseisestä kirjasta, sanoo niin.

Mutta kyse ei ole pelkästään siitä. Suomen kansalaisena minusta on ahdistavaa, että Suomen sisäasiainministeri — siis taho, joka voi tehdä päätöksiä mm. poliisin toiminnasta — kertoo julkisessa tilaisuudessa yleisölle, ettei lakia tarvitse noudattaa, jos Raamatussa lukee jotain muuta.

Mitä.

Vittua.

Oikeasti, mikä tätä ihmistä vaivaa?

Pakollisena pikku vinkkinä sisäministerille, että hänellä on vähän heikot katteet ohjeistaa ketään yhtään missään, ottaen huomioon, että Uuden testamentin (tiedättehän, sen Raamatun niiiin paljon mukavamman ja hempeämmän osuuden) mukaan nainen pitää turpansa kiinni ja kuuntelee kuuliaisesti, eikä missään tapauksessa opeta ketään, vaan pitää yhä turpansa kiinni. (1. Tim. 2:11-12)

Ei niin, että sillä olisi mitään merkitystä, sillä Räsänen tulkitsee Raamattua sillä perinteisellä metodilla: nostaa esiin ne asiat, jotka sattuvat hotsittamaan ja jotka (kuin sattumalta!) tukevat omaa maailmankuvaa, ja jättää kaiken muun huomiotta. Se, että kirja on muka Jumalan sanaa, jonka ohittaminen höpöhöpönä on oletettavasti Väärä Päätös on jotain, jota ei yksinkertaisesti tarvitse ajatella.

Tämä ihastuttavan edistyneestä itsepetoksen tasosta kertova suhtautuminen on sikäli hankala, että Räsäsen oman näkemyksen mukaan se, mitä siellä Raamatussa lukee kuitenkin ajaa ohi siitä, mitä tämän maan laki sanoo. Se varmasti tuntuu oikein hyvältä idealta, jos sitä Raamattua lukee juurikin hauskasti valikoiden — mutta jos kuitenkin vaivautuu vähän ajattelemaan asiaa, hymy saattaa hyytyä. Annan kaikin puolin hypoteettisen esimerkin: jos minä marssisin sinne lavalle kesken tämän briljantin puheenvuoron, huutaisin “naiset hiljaa seurakunnassa” ja raahaisin Räsäsen hiuksista salin ulkopuolelle, Raamatulla ei olisi ihan hirveän paljon ongelmia tämän järjestelyn kanssa, päin vastoin. Sen sijaan Suomen laki pitäisi sitä luultavasti pahoinpitelynä ja vapaudenriistona, ja oman oikeustajuni mukaan aika helvetin hyvästä syystä.

En jaksa uskoa, että Räsänen olisi siinä tilanteessa sitä mieltä, että nyt menee muuten ihan julmetun hyvin, kun Jumalan laki kerran ajaa maallisesta hapatuksesta ohi. Epäilen, että sieltä lähtisi rikosilmoitusta kehiin niin äkäisellä vauhdilla, etten ehtisi edes lukea Jobin kirjaa loppuun ja oppia, minkälaista Jumalan rakkaus todella on ennen kuin poliisiviranomaiset pyytäisivät minua astumaan autoon ja varomaan päätäni. (Joka, sikäli kun tämä on jotenkin epäselvää, olisi kaikin puolin oikein.)

En aio kirjoittaa jälleen yhtä ratkiriemukasta ja julmetun pitkää listaa siitä, mitä kaikkea typerää Raamattu käskee ihmisiä tekemään. Tyydytään nyt vaikka mainitsemaan, että Raamattu ohjeistaa mm. orjuuttamaan ja raiskaamaan, sekä kivittämään ihmisiä kuoliaaksi jos jonkinmoisista rikkomuksista, kuten esimerkiksi esiaviollisesta seksistä. Ei hätää, hyvät miehet, tämä koskee luonnollisesti vain naisia, ja näin toki pitääkin olla, kuten jokainen XX-kromosomiparilla varustettu Ev.lut. kirkon jäsen tietää. Tai niin oletan, koska miksi muuten tukea tällaista instituutiota sekä verorahoin että tilastollisesti, ellei ole sitä mieltä, että naiset ovat paskoja? Tuli vaan mieleen! (Jos harmittaa, kurjempi juttu, mutta minä en sitä kirjaa kirjoittanut, tai julista, että siellä on jonkinlainen totuus.)

Tällä ei ole lopulta edes juurikaan väliä, sillä eihän Päivi Räsänen nyt herran tähden oikeasti halua, että ihmiset noudattavat Raamattua. Hän haluaa, että ihmiset noudattavat niitä osia siitä, jotka tukevat hänen näkemyksiään. Hän tietää, vaikkei koskaan tule tätä myöntämään luultavasti edes itselleen, että Raamattu on pullollaan ohjeistusta, jota ei voi seurata kattavasti ja tunnollisesti — jota ei voi edes haluta seurata — ketkään muut kuin aivan silmittömän huonot ihmiset.

Raamattu on yhtä vitun dadaa kenen tahansa sellaisen ihmisen mielestä, jota sattuu kiinnostamaan sellaiset pikkuiset asiat kuin oikeudenmukaisuus tai edes reiluus. Siksi siihen on helpompi suhtautua vertauskuvallisesti tai jonkinlaisena filosofisena teoksena. Valitettavasti vertauskuvallinen filosofia on poskettoman huono perusta minkäänlaiselle kestävälle oikeuskäytännölle.

Hitaimmillekin lukijoille lienee tässä vaiheessa melko selvää, etten pidä Päivi Räsäsestä. Hän on mielestäni melko luotaantyöntävä ja älyllisesti epärehellinen ihminen, jonka käsitys tasa-arvosta ja siitä, miten lähimmäisiä pitäisi kohdella on takapajuinen, ahdasmielinen ja säälittävä. On päivänselvää, että muutaman sukupolven kuluttua häneen tullaan suhtautumaan samoin kuin niihin ihmisiin, jotka aikoinaan pitivät äkäisiä palopuheita orjuuden puolesta, tai vastustivat naisten oikeutta äänestää.

Mutta se on asia erikseen. Nämä ovat mielipide-eroja, jotka eittämättä nostattavat verenpainettani, mutta hänellä on oikeus näkemyksiinsä, ja jos meiltä kansan riveistä löytyy tarpeeksi jonkinlaisen itseinhon ja hurmoksen muodostaman cocktailin täyttämiä rakastettavia höpönassuja äänestämään häntä, mikäs siinä sitten. Yksi demokratian määritteleviä piirteitä on se, että sen tuottamat lopputulokset eivät voi mitenkään miellyttää kaikkia. Se on kurjaa, mutta nämä nyt ovat niitä yhteisiä pelisääntöjä, joita ilman koko tämä yhteiskunta romahtaisi.

Sattumalta nyt on kuitenkin niin, että nämä yhteiset pelisäännöt on pitkälti koodattu Suomen lakiin, ja se, että Suomen sisäasianministeri — joka on kyseisessä asemassa paitsi kyseisten pelisääntöjen ansiosta, myös omalta osaltaan niiden vartijana — antaa ymmärtää, että lakia saa rikkoa jos sattuu oikein kovasti huvittamaan, on tyrmistyttävän luokatonta toimintaa. Tämä on tilanne, jossa muut äyskäröivät vettä yhteisestä veneestä, ja yksi hunsvotti räkättää siellä kokassa ja kusee partaan väärälle puolelle.

Räsänen on luonnollisesti jo ottanut sen verran pakkia, että on myöntänyt, että kyllä lakia pitää aina noudattaa. Epäilen, että tämä johtuu erityisesti siitä, ettei edes Päivi Räsänen ole niin tutkalla, että vastaisi toimittajan esittämään suoraan kysymykseen tästä aiheesta kieltävästi.

Hänen lausuntonsa kuitenkin kielivät siitä, minkälainen hänen arvomaailmansa on. Fundamentalismi ei perinteisesti ole ollut Suomessa kovin hyvässä huudossa, mutta Räsäsen toimesta se tuntuu nostavan päätään esiin yhä useammin ja useammin — aiemmin näitä juttua huutelivat satunnaiset kaikenlaiset joukopihot ja muut huru-ukot, mutta nyt niitä kuullaan tämän maan ylintä toimeenpanovaltaa käyttävän elimen edustajalta. Ei kuulkaa ihan hirveästi naurata.

Viime kädessä kaikki tämä tarkoittaa nähdäkseni tätä: jokainen voi ihan itse sydämessään tutkiskella, voiko luottaa siihen, että jos laki sanoo yhtä, ja sisäasiainministeri Päivi “meillä on toinenkin herra, joka on suurempi kuin maallinen esivalta” Räsäsen henkilökohtainen ja niin kovin, kovin valikoiva tulkinta Raamatusta toista, ministeri toimii siinä tilanteessa oikein.

Sitten voi miettiä, miten käy silloin, jos kukaan ei ole juuri silloin katsomassa.

Jjjep.



a long kentucky night

Tue Mar-26th-2013 // Filed under: Games

I’ve just completed Act I of Kentucky Route Zero by Cardboard Computer, and it is amazing.

It’s a point and click adventure game, in which you control Conway, a delivery man who’s trying to deliver a truckload of antiques to 5 Dogwood Drive, but he doesn’t know the way. Turns out that a secret underground highway, Route Zero, is his best option, and, well, I don’t even want to tell you anything else about the actual events, because that would be spoiling it.

Let’s get the obvious out of the way first: the game looks gorgeous. It’s been created with indie resources — that is to say, without the kind of financial backing a big studio game would have; this is the result of a successful Kickstarter campaign, which netted the two-man team at Cardboard Computer $8,583 — not exactly a king’s ransom, and I have no doubt that the duo have put a lot of their own money and sweat into the game.

And it has paid off, because this is one of the most beautiful and atmospheric games I have ever had the pleasure to play. I’ve heard it compared to Another World (or Out of This World, as it’s known in North America), and it’s a fairly apt comparison — both games feature a great number of silhouettes and eschew bright colors.

The difference is, of course, that for Another World, that look was rather cutting edge for its day, and, to a great extent, imposed by the technological limitations of the day — realistically speaking, that game couldn’t have been much more impressive. In the case of Kentucky Route Zero, it’s a subtler choice — a far more artistic choice. At the same time, it’s just good design — creating graphical assets is pretty much the single most expensive part of making video games.

For a two-man outfit, hiding things in darkness and suggesting details, rather than showing them, is undoubtedly a bit of a necessity, especially when you have a have a game like this, where you can’t just recycle assets easily. You need to be smart about how you spend your money. Not that the game looks remotely cheap; quite the contrary, every image in Kentucky Route Zero is beautiful.

It also sounds fantastic. The audioscape is sparse; most of the time, the game is quiet, or, at least, you would be forgiven for thinking that. The ambient sounds are easy to ignore, but that’d be an oversight, because there’s a rich world out there — distant cars driving along an unseen highway, the gurgle of fish tanks, the crackling of an ancient PA system. Occasionally, there’s music, whether it’s a badly degraded old recording, or a muffled choir singing in a church. Mostly, things are quiet and understated, so when you do hear something, it leaves an impression. I found myself holding my breath when I became aware of a new sound.

The dialogue, which is fairly plentiful, isn’t spoken; it’s just text, and yet there are human sounds that are almost startling in their intimacy — a man breathing into a microphone, his distorted exhalation echoing through untold depths. They do a lot of that kind of thing in Kentucky Route Zero.

The actual adventure gameplay is not terribly deep, I suppose. It’s not what the game is going for. It’s more about the experience than about solving a puzzle. If you are so inclined, I suppose you can hold it against the game, but I think that’d be a mistake. There is exploration, and there’s dialogue, and the things the characters talk — and think — about are more important and interesting than using the wrench on a bolt would be. It’s not a difficult game, but it is a game that rewards the careful player. There are little vignettes, curious and surreal moments sprinkled liberally along those Kentucky back country roads.

The dialogue is where the game often shines. You’re not really talking to others in order to make them give you something or do something for you. Rather, you are defining things as you play through the game — for instance, Conway has a dog, and through a dialogue choice you determine its sex and its name. Likewise, through dialogue it becomes obvious that Conway likes his drink; how much that affects his thinking, how much he dwells on the past, is something you can determine, or at least affect.

And it’s not just Conway — sometimes you start a conversation as one character, and then when it’s time for the other person to respond, you choose that response as well. There’s a great deal of introspection, and it’s very well written — evocative and atmospheric. Sometimes it’s funny. Often it’s sad. It’s always interesting.

There’s also a lot of surreal weirdness, but it’s the kind that doesn’t seem weird for the sake of being weird. It’s a long night in Kentucky, and you encounter people and situations that seem to exist just slightly outside normal reality. It’s a bit of a ghost story, a bit of a Lynchian trek into the subconscious. Every once in a while, it’s scary — but this isn’t a horror game, really; rather, it makes you feel the weight of the years and reminds you of your own inevitable mortality, or the mistakes you have made, of the regrets you have — or Conway does, anyway.

And there are secrets. Sometimes, you have a lamp that you can turn on and off, and while in the darkness you don’t see much, things are still revealed in startling and enticing ways. I saw ghosts. I saw them walking alongside as I sat in a rickety cart somewhere deep underground. I caught a glimpse of a unicorn.

This first act of the game isn’t very long. It took me about 90 minutes to play through it. But it was worthwhile. I’ve got it on my brain now, and I can’t wait for the next act — there will be five in total, and the next one is scheduled to come out in April.

I found Route Zero. I can’t wait to explore it.

Oh, and yeah, the season pass is 25% off on Steam right now. That’s a seriously good deal.



mieluummin oman pillin mukaan

Sat Mar-16th-2013 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

En ole perehtynyt tällä hetkellä hyvin ajankohtaiseen Heidi Hautalan tapaukseen lainkaan, joten en aio ottaa siihen minkäänlaista kantaa. Sen sijaan haluaisin tuoda julkiseen tietoon juuri saamani sähköpostin, jonka lähetti minulle “Antipersu Infocentral”.

Lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

Vastahyökkäys persujen loanheittokampanjaan

Heidi Hautalaa on julkisuudessa syytetty pimeän työvoiman käytöstä. Tietolähteemme ovat saaneet selville, että kysymyksessä on persujen masinoima loanheittokampanja. Nyt pyydämme jokaista liittymään vastahyökkäykseen. Sillä jos persut voittavat, me häviämme.

Aktivoidu, ja muista seuraavat faktat:

1.Heidi Hautala ei ole tehnyt mitään varsinaista rikosta. Työeläkekaavakkeen unohtaminen on inhimillinen erehdys, eikä ole mitään syytä epäillä Heidin toimineen tietoisesti väärin. Persut yrittävät tehdä kärpäsestä härkäsen.

2.Pääministeri Jyrki Katainen on jo todennut, ettei Heidin luottamus ministerinä ole millään tavalla kyseenalainen. Pääministeri on Suomen hallituksen korkein auktoriteetti. Mikäli persut onnistuvat horjuttamaan pääministerin sanan uskottavuutta, koko hallituksen tulevaisuus voi olla uhattuna.

Mitä sinä voit tehtä Heidin puolustamiseksi:

1.Ota HETI julkisesti kantaa Heidin puolesta. Aseta hänen puolelleen sosiaalisessa mediassa. Jos et ole jo Heidin kaveri, liity heti. Kirjoita seinällesi Heidiä kannustavia kannanottoja, ja mikäli sinulla on blogi, blogaa ja puolusta Heidiä. Nyt on kiire, sillä populistiset tahot ovat jo organisoituneet. Meidän puolustajien on toimittava HETI.

2.Kannusta kaverisi mukaan! Mitä useampi asettuu Heidin puolelle, sitä paremmin saamme voiton persuista. Meidän voittomme on persujen häviö.

3.Tuo julki, että kysymyksessä on tosiasiassa persujen järjestämä ajojahti. Mitä useampi saa tietoonsa todelliset syyt siihen, miksi näin vähäpätöisestä asiasta on nostettu näin iso juttu, sitä enemmän saamme syyllistettyä persut. Mikäli Heidi kuitenkin pakotetaan häviämään, voimme silti hävitessämmekin vahingoittaa persujen mainetta, mikäli saamme todistettua heidän masinoineen koko jutun.

KIIRE! TOIMI HETI!

Vai niin.

Viesti herätti minussa monia tunteita, joista päällimmäinen on silmitön vitutus. En ylipäätänsä juurikaan pidä tämäntyyppisistä yhteydenotoista. En etenkään pidä niistä silloin, kun niissä kohkataan kovasti ja yritetään saada minua tekemään jotain, mutten tiedä, kuka niiden takana on.

Haluaisin näin ollen tuoda esiin seuraavat ajatukset:

  1. Kuka tahansa, joka ryhtyy innokkaasti toimeen saatuaan tällaisen täysin anonyymin viestin, jonka lähettäjästä tai tämän todellisista motiiveista ei ole mitään tietoa, on sietämätön idiootti — ehkä hyvää tarkoittava idiootti, mutta etupäässä vain idiootti. Oikeasti: näitä ohjeita (“TOIMI HETI”) välittömästi noudattava ihminen on tyhmä kuin saapas.
  2. Yksikään viestissä esitetty “fakta” ei ole millään tavalla perusteltu tai varustettu minkäänlaisilla lähdeviitteillä. Väite siitä, että kyseessä on persujen masinoima loanheittokampanja ei vala minuun luottamusta, jos minulle ei kerrota, kuka tai mikä väitetty tietolähde on, miten asia on saatu selville, ja mitkä seikat viittaavat siihen, että kyseessä on jonkinlainen juoni. Miksi helvetissä uskoisin siitä sanaakaan? En väitä, etteikö tämä voi pitää paikkaansa. Väitän, ettei minulla ole mitään syytä ottaa sitä vakavasti. Jopa juuri tätä ennen saamani nigerialaisen, välitöntä rahansiirtoapua kaipailevan ahdistuneen leskirouvan lähettämässä viestissä oli enemmän yksityiskohtia kuin tässä yhteydenotossa.
  3. Anonyymi viesti, joka yrittää manipuloida jonkun toimintaan, ei herätä edes semijärkevässä lukijassa myötätuntoa tai luottamusta. Onko kyseessä jonkinlainen false flag -operaatio, vaiko pelkästään hyvää tarkoittavien pässien yritys piiskata ihmiset toimintaan? En tiedä, mutta lopputulos on helposti sama. Ihmisen täytyy olla todella heikkotahtoinen ja sinisilmäinen hölmö, jos uskoo kyseenalaistamatta tällaiset väitteet vain siksi, ettei satu pitämään persuista.
  4. Epäilen, että viesti on lähetetty minulle juuri siksi, etten satu pitämään persuista. Toive epäilemättä on, että persuinhoni saa minut heti tarttumaan toimeen. En pidä siitä, että minua yritetään manipuloida. (On myös aika säälittävää itkeä siitä, kuinka pahat tahot masinoivat samalla, kun itse masinoi niin, että kuhina käy.)
  5. Kun viestissä sanotaan “me,” minä en tiedä, keitä se tarkoittaa, koska viesti ei kerro sitä. Se, että vastustaa persuja — tai ainakin antaa ymmärtää tekevänsä niin — ei suinkaan tarkoita sitä, että ajaa asioita, joista minä pidän.
  6. “Tuo julki, että kysymyksessä on tosiasiassa persujen järjestämä ajojahti.” Miten kukaan voisi tuoda esiin tällaisen “tosiasian” ilman faktoja, jotka tukisivat sitä? Jos alkaisin esittää tällaisia väitteitä, joku takuulla kysyisi minulta, mistä tiedän, että näin on. Mitä minun pitäisi sanoa? “Yks tyyppi internetissä sanoi että se on totta!” Niin varmaan — se olisi tasan sitä perseilyä, joka huonontaa poliittista keskustelua tässä maassa.
  7. Jos osoittautuu, että Hautala on juurikin tehnyt ne asiat, joista häntä syytetään, voi olla aika nolo olo, jos osallistuu täysin rinnoin jonkinlaiseen kiihkohenkiseen “me vastaan ne” -motivoituun kampanjaan ja tekee siitä ison numeron — ja sitten saakin huomata olleensa väärässä. Olo on vielä nolompi, jos tämän viestin lähettäjät ovat täysin tietoisia asioiden todellisesta tilasta. (Kuten sanottu, en ole ehtinyt perehtyä tapaukseen lainkaan.)

Olen ottanut lähettäjään yhteyttä sähköpostitse ja pyytänyt tarkennuksia. Palaan asiaan, jos kuulen siltä taholta jotain.

Edit: Korjasin kasan typoja ja pari lausetta, joissa ei ollut mitään järkeä. Sen siitä saa, kun heti lauantaiaamuna kirjoittaa…



kusti polkee hitaasti

Wed Mar-13th-2013 // Filed under: Höpöhöpö

Sarjassamme yllättäviä seikkailuja yhtiöitetyn peruspalvelun parissa:

Sain joskus viime viikon lopulla — taisi olla perjantai, mutten nyt mene vannomaan — postissa lapun, jossa kerrottiin, että minulle on saapunut paketti Valituilta Paloilta. En ole tilannut sieltä mitään (koska, haloo, Valitut Palat?) joten tämä ihmetytti minua, mutta nimi ja osoite olivat oikein. Kävinpä sitten tänään hakemassa paketin, kun sattumalta oli eräs toinenkin lähetys odottamassa minua siellä. Näytti, että viimeinen hakupäivä olisi 16.3., ja se vähän hämmensi, sillä yleensähän on vähän enemmän aikaa noutaa paketti kuin pelkkä viikko.

Postissa jonottaessani katselin lappua tarkemmin, ja huomasin, että 16.3. ei ollutkaan mikään hakupäivä, se vain oli postin lappuun iskemä leima — siis käsittääkseni käsittelypäivä. Ja kun syynäsin vielä tarkemmin, huomasin, että koko päivämäärä oli 16.3. 2007 — siis melkein tasan kuusi vuotta sitten.

Tiskillä sitten rupesin selvittämään asiaa, ja kuten arvata saattaa, mitään tällaista pakettia ei järjestelmästä löytynyt. Tässä vaiheessa muistin myös, että tein joskus vuonna 2006 hiukan kuvankäsittelyhommia erääseen Valittujen Palojen julkaisuun, ja sieltä piti tulla tekijänkappale, jota ei kuitenkaan koskaan kuulunut. (En ollut sitä edes kaipaillut, koska, haloo, Valitut Palat?) Oletettavasti se palautui kustantajalle, joka kohautti olkapäitään ja unohti koko asian aivan kuten minäkin tein.

Itellan ystävällinen setä (joka oli luultavasti 10+ vuotta minua nuorempi, mutta kyllä setämies on aina setämies) ei osannut sanoa asiaan oikein mitään konkreettista, mutta spekuloi, että luultavasti lappu oli jotenkin joutunut jossain välitysketjun vaiheessa jonkun hyllyn taakse tai johonkin muuhun vastaavaan paikkaan, ja nyt joku oli sitten siirtänyt huonekalua tai jollain muulla ilveellä löytänyt sen — ja asiaa tarkemmin miettimättä yksinkertaisesti kiikuttanut sen eteenpäin muun postin joukkoon luultavasti edes tajuamatta, että lappu onkin kuusi vuotta vanha. Kuulostaa sinänsä uskottavalta, mutta yleensä tällaisista tulee kuitenkin muistutus, eikä sitäkään koskaan näkynyt.

Homma tuntuu erityisen ajankohtaiselta siksi, että se toinen paketti, jota olin samalla reissulla hakemassa oli itse asiassa tulossa luokseni jo toisen kerran — edellisen lähetysyrityksen yhteydessä posti ei vain yksinkertaisesti suoriutunut kertomaan minulle, että mitään on saapunut, joten se palasi bumerangina takaisin Ruotsiin kaverille, joka tietenkin joutui sitten säätämään sen paketin kanssa uudelleen.

Tässä vaiheessa herää pakostakin kysymys, mitä kaikkea muuta postia ei yksinkertaisesti olla vaivauduttu tuomaan minulle asti. Siellä on taas miljoonien shekit ja kuumien perijättärien yhteydenotot jääneet kokonaan väliin. Kiusallista.



ei suinkaan, me olemme isktr

Thu Jan-31st-2013 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Useimmat Hupaisan ajankulun lukijat ovat varmasti jo huomanneet, että Li Anderssonin, Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson kirjoittaman Äärioikeisto Suomessa -kirjan esittelytilaisuudessa Jyväskylässä sattui hyvin vastenmielinen välikohtaus tänään, kun paikalla ollut, “patriooteiksi” tunnistettu (tai tunnustautunut, raportista riippuen) kolmen nuoren miehen poppoo ilmeisesti aloitti tappelun, jossa käytettiin aseina pulloja — ja ainakin yhtä puukkoa, joka voidaan päätellä siitä, että yhtä paikalla ollutta tapahtuman järjestäjää puukotettiin selkään. Asiasta kertovat mm. Yle ja Helsingin Sanomat, ja varmaan kaikki muutkin kotimaiset tiedotusvälineet.

(Selkeyden vuoksi: “Patriootti” viittaa tässä yhteydessä patriootti.comin, eli Kansalliseen vastarinnan, parissa toimiviin henkilöihin. Ko. sivustolta voi lukea mm. heidän tavoitteistaan (“taistelemme integraatiota ja kulttuurista rappiota vastaan sekä vastustamme uhkaavaa kansamme sulautumista muiden rotujen ja kansanryhmien kanssa”) ja lukea yleissivistäviä artikkeleita siitä, kuinka kansallissosialismi on vastuunottoa ja miten tärkeää on olla ylpeä siitä, että on valkoinen. Jos tässä alkaa hiipiä epäilys, että kyseessä olisi jonkinlainen rasistinen liike, ei syytä huoleen! “Emme ole rasisteja”, sivustolla tarkennetaan. Melkoinen helpotus!)

Itse tapaus on sellainen, ettei minulla ole siitä kauhean paljon sanottavaa tässä vaiheessa. Väitän, että se näyttää päällisin puolin melko selkeältä, mutta koska siitä on tarjolla melko puutteellisesti tietoja, en viitsi spekuloida. Sen verran voin sanoa, että Suomen äärioikeiston parissa tällaiset tempaukset eivät varsinaisesti ole harvinaisia — Koivulaakson kimppuun on käyty aiemminkin, ja taannoiset Pride-kulkueen kaasuiskut sun muut tempaukset asettuvat selkeästi samalle sektorille. Yhteiskunnallisesta vinkkelistä katsottuna koen tällaisten tapausten yleistymisen hyvin huolestuttavaksi — ei tarvitse ihan hirveästi tietää mitään Euroopan historiasta, että pakostakin tietyt yhtenemiskohdat tulevat mieleen.

Se, paljonko tähän kehityssuuntaan vaikuttaa se, että samaan aikaan vähän maltillisemmat, mutta silti hyvinkin oikeistolaiset tahot — perussuomalaiset toki etunenässä — ovat päässeet kovasti esiin ja tykittävät vähän väliä toinen toistaan typerämpiä rasistisia ja vihamielisiä lausuntoja (tietenkin vain yksittäistapauksina, kännissä ja läpällä, ja muutenkin ihan vain sattumalta ja niin, etteivät mitenkään miltään osin edusta puolueen tai kansanosan arvomaailmaa!) on kiinnostava kysymys, mutta se on sellainen hurjakuru, johon en aio laskeutua kovin syvälle tässä vaiheessa. Kantani tulee varmaankin selväksi, jos sanon, että tätä yhteyttä voi väittää sattumaksi vain, jos on oma lehmä ojassa tai on muuten vain älyllisen epärehellisyyden harrastaja.

Sen sijaan haluaisin vähän puhua siitä, minkä vuoksi oikeistosta ei monissa piireissä pidetä — ja kun nyt puhun “oikeistosta”, en tässä yhteydessä tarkoita esimerkiksi Kokoomusta, joka teknisesti ottaen on toki oikealla, vaan enemmänkin tätä kovasti isänmaallista porukkaa, joka jaksaa touhottaa ahkerasti pehmeäkätisestä, rikollisia paapovasta vihervasemmistosta, joka harjoittaa jatkuvaa väärän väristen fellaatiota eikä ymmärrä, että muslimi on yhteiskunnan vihollinen numero yksi. Yhteistä näille tahoille on erityisesti se, ettei kukaan heistä ikinä myönnä olevansa rasisti, ja se, että kun he tekevät jotain julkisuudessa, Perussuomalaiset — muista ns. kansanhenkisistä oikeistopuolueista puhumattakaan — eivät koskaan tuomitse heidän toimiaan. Uskon, että tämä segmentti kansasta on lukijoille tuttu.

Tämän väen parissa on vahva näkemys siitä, että heistä ei pidetä, ja että heitä halveksutaan elitististen vasemmistointellektuellien toimesta. Tällaiset näkemykset kukkivat usein internetissä, etenkin äärioikeistoa käsittelevien uutisten kommenttipalstoilla, ja tietenkin aivan erityisesti Hommassa, jossa ollaan valmiita vähättelemään jokaista mahdollista tällaista tapausta. Tälläkin kertaa Hommassa ollaan asiantuntijoita ja tiedetään tasan, mistä on kyse ja että meteli on turhaa, mitään ei tapahtunut, ja jos tapahtuikin, media liioittelee, ja joka tapauksessa se on vasemmiston oma moka. Hyvän yhteenvedon menosta saa esim. tästä keskusteluketjusta.

Heti ensimmäinen asiaa käsittelevä kommentti keskittyy olennaiseen:

“Missä Dan, siellä rähinä. Kirja saa kivasti mainosta, koska tämähän ehtii pääuutislähetyksen kärkiaiheeksi.”

Moni muu urhea isäm maan pualustaja seuraa samalla linjalla:

“Ensimmäinen mikä tuli mieleen on markkinointitempaus. Kun äärioikeistoa ei näy missään, niin sellainen pitää luoda itse. Voihan toki olla että ensitiedot pitävät paikkaansa. Epäilen silti.”

“Hölp pölp. En usko sanaakaan. Se on muuten uskomatonta, millaisiin valheisiin kommarit kykenevät.”

“Dan tilannut paikalle kavereitaan rähisemään. Alkavat olla jo melkoisen ennalta-arvattavia nämä Danin markkinointikikat. Eikä varmasti jää viimeiseksi kerraksi tämäkään.”

“Minkä takia kirjastossa ylipäätään on kommunisti agiteerausta.”

“Kyllä tässä on niin poikkeuksellisen “sopivaan” hetkeen ja paikkaan ajoitettu ja kohdistettu “isku”, joka toimii niin vahvasti äärioikeistoharhojen ja -fobioiden viljelijöiden eli tilaisuuden järjestäjien hyväksi, että false flagin todennäköisyys väkisinkin kasvaa merkittävästi “tavanomaiseen” verrattuna.”

Ja niin pois päin. Älkääkä käsittäkö väärin — kuten kuka tahansa varsinaista ketjua lukeva ihminen näkee, hyvin moni Hommaan kirjoittava taho myös tuomitsee tapahtuneen. Selvästi hölmöysongelma tiedostetaan myös Homman sisällä, sillä esimerkiksi ketjua moderoiva nimimerkki junakohtaus yrittää saada vähän järkeä ölinään…

“Tänään mua pitkästä aikaa nolottaa moderoida teitä, tyypit. Tässä ei ole mitään, pienintäkään, viitettä mistään false flagista, ja kaikki syyt olettaa että juttu on justiinsa miltä näyttää.”

…jonka jälkeen toki taas osataan kertoa, että nyt on kyllä vahvat viitteet siitä, että tapahtunut oli valmis uutisoitavaksi jo ennen kuin se edes tapahtui. (“Vahvat viitteet” = “tapahtumasta, jossa oli paikalla mediaa, uutisoitiin nopeasti”. SHERLOCK RATKAISI TAPAUKSEN.)

Sellainen on Homma. Tällainen meininki ei ole uutta kellekään, joka on seurannut tapaa, miten se reagoi yhteisönä tämänkaltaisiin tapahtumiin: vähättely, epäily ja kieltäminen ovat vahvasti kuvassa mukana. Yleensä ei jakseta turhaan odottaa, että asiasta tulisi jotain tietoa, ennen kuin aletaan muodostaa kollektiivista päätöstä siitä, että jos jotain tapahtuikin, asiasta on kohtuutonta valittaa, mutta ei kuitenkaan tapahtunut, sillä koko väite tapahtuneesta on valhetta, ja jos jotain nyt jotenkin tapahtuikin, kyseessä on vihervasemmiston juonima false flag -operaatio, jonka tarkoitus on ajaa tiettyjen tahojen poliittista tai henkilökohtaista etua, ja sitä paitsi tämähän on vain nuorten kännisekoilua jota ei pitäisi ottaa vakavasti, lol.

Näkisin, että juuri tämä asennemaailma on syy sille, miksi Hommalla on sellainen maine kuin on. Se ei viime kädessä kumpua yhteisön pääsääntöisesti jakamista poliittisista mielipiteistä, vaan siitä, että sillä on kovalla työllä ja ahkerien keskustelijoiden leppymättömällä panostuksella ansaittu maine kaikukammiona, jossa ei ole edes teoriassa mahdollista, että joku suunnilleen omat poliittiset mielipiteet jakava taho voisi ikinä haluta tehdä mitään pahaa poliittisille vastustajille. Vähän hitaammankin nettisoturin pitäisi tajuta, että tällaisessa tilanteessa se on enemmän kuin todennäköistä — vähintäänkin niin todennäköistä, että jos ei halua vaikuttaa täysin uunolta jälkikäteen, kannattaa ehkä odottaa lisätietoja ennen kuin menee antamaan aiheesta kovin definitiivisiä lausuntoja. Mutta tällaisen tilannearvion tekeminen ei selvästi kuulu asiaan, sillä kukas sen ennalta päätetyn totuuden sitten kertoisi, jos ei hommalainen itse?

Ja se johtaa sitten siihen, mitä tapahtui tänään. Kun kirjastoon on kokoontunut joukko ihmisiä kirjaesittelyä ja aiheeseen liittyvää keskustelua varten, ja joku tulee paikalle riehumaan ja puukottaa ihmistä, Hommassa alkaa välittömästi lällättely ja vähättely. Siellä vallitsee kulttuuri, jonka piirissä ei nähdä mitään perustavanlaatuista moraalista, yhteiskunnallista tai edes perusinhimillistä ongelmaa siinä, että ensimmäinen reaktio täysin ääliömäiseen väkivaltaan ei ole “voi vittu mitä urpoja”. Sen sijaan sieltä pullahtaa esille keskenmenonomaisesti jonkinlainen kummallinen kreikkalainen kuoro, jolla ei ole itsekritiikkiä tai kykyä ymmärtää, miten oma käytös tulkitaan muiden toimesta, ja jonka tehtävä on ilkkumalla ja mustamaalaamalla tehdä kaikille kiusallisen selväksi, missä tämän porukan prioriteetit ovat. Kun “voi helvetti, pitäiskö meidän jotenkin miettiä näitä meidän aatemaailman ääripään lieveilmiöitä, ja mitä me voitaisiin tehdä niille” ei ole ensimmäinen, toinen tai edes kahdestoista ajatus — kun se ei ylipäätänsä ole todellinen osa sitä vallitsevaa keskustelua missään vaiheessa — on vähän vaikea suhtautua jengiin edes melkein sympaattisesti.

Tiedän, ettei Homma ole homogeeninen, ja että siellä on paljon muitakin mielipiteitä. Silti voisi ehkä kuvitella, että tässä olisi porukalla kollektiivisesti vähän petraamisen varaa, jos ei kerran haluta sitä mainetta kusipäisinä mouhottajina ja wannabe-natseina.


 


Links



Meta
RSS 2.0
Comments RSS 2.0
WordPress



Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.