ei vielä, mutta ehkä seuraavaksi

Thu Feb-4th-2016 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Urheat isäm maan pualustajat ovat taas vaihteeksi vähän yrittäneet tappaa lapsia. Ovat sillä lailla rohkeita.

Monesko kerta tämä on?

Kuinka monta kertaa tämän pitää tapahtua, että tämän maan päättäjiä ja poliisia alkaa pikku hiljaa kiinnostamaan murhapolttoyritykset? Pitääkö jonkun kuolla?

Ja ennen kuin joku rupeaa hyssyttelemään, puhutaan suoraan — “pitääkö jonkun kuolla” ei ole mitään liioittelua. Tilanteessa, jossa joku heittelee polttopulloja ihmisiä täynnä olevaan rakennukseen keskellä yötä, kyse on juurikin siitä, että hengenvaara on merkittävä. Se on ihan oikea uhka. Se, että yritys epäonnistui ei muuta teon potentiaalisia seurauksia — eikä myöskään sen motiiveja.

Kyse ei ole enää siitä, tapahtuuko se. Kyse on siitä, milloin se tapahtuu. Koska näihin juttuihin ei nyt vaan puututa, ja se lähettää vahvan viestin. Ennemmin tai myöhemmin joku näistä urpoista panostaa tuhopolttokeikkaansa ihan tosissaan, tai kavereiden tsemppaama rotusotilas päättää tehdä jostakusta esimerkin, ja kun se sydänveri on kerran sinne hangelle sihahtanut, sitä nyt ei enää saada sinne väärän väriseen jantteriin takaisin. Kannustusta tällaiseen tekoon piisaa kyllä — kuka tahansa internetin isänmaallisempia nurkkia yhtään seurannut tietää, että siellä kollektiivinen touhutippa tutisee jatkuvasti, kun väkivaltafantasiat jylläävät. Kaikki ne ovat pedofiilejä ja terroristeja, jotka raiskaavat meidän naiset (on kovin hellyyttävää, että nyt alkaa suomalainen perus miäs äiä olla ihan ison vitusti huolissaan naisten oikeuksista ja koskemattomuudesta), ja saunan taakse ja OIKEIN PERKELE, tekee niin iloiseksi kun neekeri sai turpaan vittu suvakit saatana ekana seinää vasten omaa lääkettä lol.

Vaan pojat on poikia, heh heh. Pidetään nyt se tolkku siellä hei.

Tämä maa ei ole oppinut historiasta mitään. Täällä rakennetaan kovalla pöhinällä 30-luvun Saksaa ja teeskennellään, ettei sillä ole mitään väliä, että kiihkokansalliset väkivaltaiset tyypit partioivat kaduilla levittämässä pelon ja uhan ilmapiiriä, kansanedustajat ehdottelevat keskitysleirejä ja laittomia pidätyksiä, ja poliisia huolestuttavat enemmän sirkuspellet kuin väkivaltarikoksista tuomitut uusnatsit.

Meillä ollaan muka niin huolissaan ääripäistä — ikään kuin olisi kaksi toisiinsa verrattavissa olevaa ääripäätä, kun toinen osapuoli yrittää toistuvasti ja tarkoituksella riistää toisilta ihmisiltä turvallisuudentunteen, ihmisarvon ja mahdollisesti hengen ja toinen osapuoli taas… no… ei tee näin? Minkälaisen logiikan mukaan se, että heitellään polttopulloja ja marssitaan uusnatsimeiningillä kaduilla vertautuu eettisesti, ideologisesti tai käytännön tasolla siihen, että äänekkäästi tuomitaan tällaiset teot? Ovatko nämä “ääripäät” jotenkin yhtä huonoja tai kohtuuttomia vaikkapa radikaaliuden, merkityksellisyyden, huolestuttavuuden tai typeryyden mittareilla katsottuna?

Ymmärrän, että on houkuttelevaa teeskennellä, että nyt ollaan mahdollisimman tasakätisiä ja vältetään ääriajattelua. Epäilemättä monen yksilön kohdalla tällaiset “olen tolkun ihminen” -näkemykset ovat jopa ihan rehellisiä ja vilpittömiä. Käytännössä tällainen ajattelu kuitenkin asettaa nämä kaksi “ääripäätä” samaan asemaan, ja sitä myöten sekä a) paisuttelee merkittävästi sen toisen osapuolen kantojen radikaaliutta, että b) normalisoi toisen osapuolen kantoja merkittävästi antamalla ymmärtää, väkivaltainen ja uhkaileva käytös on jotenkin samalla tasolla kuin se, että vastustetaan ko. käytöstä.

Ja jos tuntuu siltä, että tämä puhe normalisoinnista on liioittelua, jokainen voi tykönään miettiä, kuinka uskottavalta olisi tuntunut viisi vuotta sitten — hitto, vaikka vain kaksi vuotta sitten — väite siitä, että meillä kulkee kadulla uusnatsihenkisiä partioita joka puolella maata, polttopulloiskuja tehdään jatkuvalla syötöllä, kansanedustajatasolla vaaditaan keskitysleirejä ja muita perustuslain vastaisia, avoimen rasistisia toimenpiteitä, eikä tilannetta pidetä hallitustasolla minkäänlaisena kriisinä?

Retoriikka kahdesta ääripäästä palvelee vain sen radikaalimman tahon etuja. Kun koulukiusaaja pistää jengillä pataan heikompiaan, on koulukiusaajan kannalta helvetin hieno juttu, jos kysymys siitä, mitä se heikompi osapuoli teki tilanteessa väärin nostetaan esiin samanarvoiseksi osaksi keskustelua. Se hämmentää mukavasti tilannetta. Sakeassa sumussa on mukavasti liikkumavaraa.

Mutta paskaaks tässä, ruumiita odotellessa.

Sillä aikaa voidaan vaikka arvuutella, alkaako päättäjiä pikku hiljaa kiinnostaa siinä vaiheessa, kun joku näistä nutipäistä oikeasti saa jonkun hengiltä. Ehkä lapsen — siihen oli tälläkin kertaa hyvät saumat.

Vai otetaanko sekin vaan kätevästi seuraavana askeleena valitulla tiellä?



se mikään helvetin virhe ole

Sun Nov-29th-2015 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Hei.

Puhutaas nyt tästä asiasta ihan vakavasti — tiedättehän, tästä Alexander Stubbin (kok) “virheestä”, jossa hän sanoi, että 90% viranomaislausunnoista kannattaa hallintarekisteriä, vaikka todellisuudessa onkin niin, että puoltavia lausuntoja on vain 10%.

Kuten sanottu, Stubbin mukaan kyseessä on virhe.

Heh.

Ei ole.

Ja jos olisi, sekin olisi aika masentava skenaario; se tarkoittaisi, että meillä on valtiovarainministerinä tyyppi, joka ei rehellisesti kykene hahmottamaan eroa 90% ja 10% välillä. Riippumatta siitä, kuinka vahvasti joidenkin ehkä tekeekin mieli painaa asia villaisella, kukaan — kukaan — meistä ei oikeasti usko, että Stubb on niin uskomattoman typerä ja perustavanlaatuisen epäpätevä, ettei tajua tätä eroa. Ei tietenkään ole, koska haloo — ei Stubb ole joku älyllisesti alikehittynyt troglodyytti, jonka primitiivinen aivokapasiteetti ei rehellisesti riitä arvioimaan, kumpi on isompi luku, yhdeksän vai yksi.

Tiedostan, että ihmisen on helppo epähuomiossa jäsentää tämä tilanne omassa päässä sellaisena asiana, jossa joku erehtyy vähän luvuissa, ja kuin sattumalta Stubb haluaakin esittää asian juuri niin: “Tuo Helsingin Sanomien juttu osoittaa, että laskea voi monella tavalla. Mutta virhe oli ilman muuta minun, sori siitä.”

Stubb yrittää kovasti luoda sellaista kuvaa, että jotenkin nyt vaan tuli ynnättyä nämä lausunnot väärin. (Stubb sen sijaan ei selitä, miten nämä lausunnot voi laskea monella tavalla, ja tiettävästi toimittaja ei pyytänyt tarkentamaan. Koen, että tämä on toimittajalta paitsi aika laiskaa duunia noin niinkuin vallan vahtikoiran asemaa silmälläpitäen, myös sikäli hirvittävä moka, että massiivinen komediapotentiaali meni täysin hukkaan. Olisin valmis maksamaan hyvää rahaa siitä show’sta, jossa Stubb yrittää ihan oikeasti selittää, miten tämä matemaattinen akrobatia oikein käytännössä sujuu.)

Niin herttaista kuin Stubbin mukanöyrä anteeksipyyntely onkin, tässä ei nyt kuitenkaan ole kyse siitä, miltä ne luvut näyttävät tai miten ne lasketaan, vaan koko asetelman luonteesta — siis siitä, mitä murskaenemmistö lausunnoissaan sanoo. Ei ole edes pikkuriikkisen uskottavaa, että Stubb on käynyt läpi kaikki lausunnot, joista ilmenee mm. lainvalvojien, syyttäjälaitoksen ja verottajan kaltaisten tahojen vastustavan hallintarekisteriä ja tullut siihen lopputulokseen, että ehdoton valtaosa viranomaisista kannattaa niitä. Ei se ole mikään ynnäämiskysymys, ja se, että Stubbin kaltaisessa asemassa oleva ihminen toistuvasti esittää ilmiselvästi valheellisia argumentteja rikoksia ja väärinkäytöksiä helpottavan järjestelyn läpiajamiseksi on hälyttävää. Vähän vaikea uskoa, että Stubbin motiivit ovat siinä tilanteessa vilpittömän vitivalkoiset.

Selvennetäänpä asiaa hiukan. Tiedostan, että usein tällaisten asioiden pelkistäminen arkitilanteiksi on vähän harhaanjohtavaa, mutta koen, että tässä nimenomaisessa tapauksessa se toimii hyvin — kyse kun on erityisesti siitä, minkälaisen yleisvaikutelman tilanteesta ja ilmapiiristä perusjärkevä ihminen saa tutustuessaan saamiinsa vastauksiin.

Joten: jos minä kysyn 20 kaveriltani, että mites, sopiiko että tulette remppaamaan kämppäni ilmaiseksi, ja niistä 18 sanoo ei, minulle ei takuulla tule sellainen fiilis, että nyt kaikki kaverini haluavat tehdä minulle remontin — ja jos väitän muille kavereilleni, että lähes kaikki joilta kysyin haluavat ehdottomasti tehdä tämän, ja näin ollen olisi hyvä idis jos kaikki muutkin tuntemani ihmiset tulevat duunailemaan tätä remonttia kämpilleni, se ei ole mikään “virhe” tai “erehdys”, se on läpinäkyvä ja alkeellinen yritys manipuloida jengiä tekemään mitä haluan — siis ihan perinteinen valhe.

Ei minulla siinä tilanteessa ole mitään illuusioita siitä, mikä on enemmistön mielipide, ja jos väitän sen olevan puoltava, yksinkertaisesti valehtelen — ja se on valetta riippumatta siitä, osaanko laskea ne prosenttiluvut oikein. En ole mikään hetkellisen virhearvioinnin vilpitön uhri, vaan laskelmoiva hyväksikäyttäjä, joka paskat nakkaa totuudesta, kunhan asiat menevät kuten minä haluan.

Jos Alexander Stubb ei itse ymmärrä erota tehtävistään jäätyään kiinni ilmiselvästä valehtelusta niin kansalle kuin eduskunnallekin (ja voi hyvää päivää, miten typerällä tavalla; kuinka ylimielinen pitää ihmisen olla, että rakentaa sen muutenkin vaappuvan hiekkalinnansa näin yksiselitteisen heikolle pohjalle?), muun hallinnon täytyy puuttua asiaan. Miten tällaisen ihmisen sanaan voi luottaa? Miksi kenenkään pitäisi uskoa, että mitkään muut Stubbin väitteet pitävät paikkansa — tai että hän ei aja täysin muiden tahojen etuja? Koska hän… lupaa, ettei tee niin, ehkä?

Näiden lupausten arvo ei alun perinkään ollut kovin korkealla, ja nyt niiltä on tempaistu pohja lopullisesti pois. Kurssi laskee rajusti. Markkinoiden näkymätön käsi vetäisi vessan, siellä se viemäri kurluttaa.

Nyt kaivataan aika epätoivoisesti sitä poliittista selkärankaa. Jos Stubb jatkaa duunissaan, tästä maasta on tullut lopullisesti masentava vitsi.



flash fiction: habid

Wed Nov-11th-2015 // Filed under: Flash Fiction

I have been a very, very busy man for a very, very long time now, it seems.

I’m writing this in a hotel room in London, on the final night of a business trip. And I had a little bit of extra time, and suddenly I felt the urge. So I looked up some potential opening sentences I’d stored, and came upon this one by my dear friend Mika Loponen: “In the hours before dawn, the Tesla sharks took two of the refugees, as was their way.”

This was not as topical when he originally suggested it, back in April, 2014.

Times change.

Habid

In the hours before dawn, the Tesla sharks took two of the refugees, as was their way.

We stood at the railing and watched the oily water churn, bursts of bright light in the deep. The refugees barely reacted – there’d been a moment of panic when the sharks struck, but now that they’d dragged their victims into the deep, the survivors settled back down on their rafts. They huddled together for warmth, too weak to do much else. Debris from the demolished raft floated in the water.

“Shit,” I said to no one in particular. We listened to the waves crashing against the Platform’s legs.

Finally, Habid spat into the water, the thick loogie arcing over the railing and plummeting down for twenty meters. He adjusted his cap. “Those poor fuckers are all dead,” he said. “C’mon, let’s get some breakfast.”

– – –

Breakfast. Sweaty shoulder to sweaty shoulder in the packed canteen. Watery porridge again. A strip of vat-grown meat they called bacon, indistinguishable from what they called steak – nothing like bacon or steak, but it wasn’t bad. A hard roll you had to soak in your tea. And real eggs; enough chickens to keep those coming. The eggs tasted vaguely of fish. Chickens will eat just about anything.

I caught fish on my days off, sometimes. They were misshapen and didn’t struggle too much. Opening them up, they tended to have weird, gray-white lumps growing inside. Sometimes the organs in there were so fragile you could smear them with a finger. The goo left an oily residue on your skin that was hard to wash off. All the colors of the rainbow. But the chickens didn’t mind.

They fed some chickens corn, or something else like that. Wheat, maybe. Rye. Something like that. Those eggs didn’t find their way down to us, any more than corn did. They still grew crops on land. Harvest always cost lives. They said they had choppers ready to airlift the crews if any Spawn showed up. They said.

Big price tag on that corn. That wheat.

– – –

We worked a double shift on the moisture collection rigging, Habid calling the shots, shouting orders with a voice that got hoarser as the day grew long.

Around noon, a pirate scout skiff got too close. They don’t do shit during the day, but Esmeralda was in her nest, covering the South approach; took the top of a raider’s head off with a single shot, the cough of her rifle almost lost in the wind. Scared the rest off.

She didn’t need to do it. But it’d make them think twice. They wouldn’t try against the Platform; too high, too well guarded. But the refugees were floating down there, easy pickings.

In the afternoon, a pack of Razorwings took an interest. We had to abandon the rigging in a hurry. I got tangled up in cables. One of them got close, opened up my arm; didn’t feel a thing until I saw the blood. Habid pulled me to cover. I bit down hard as Habid slopped on the antiseptic, then put on the skinspray.

“Gonna be okay,” he said. “You got lucky, man. Coulda been an artery.”

I still worked the rest of my shift. Habid said I could sit it out, he’d clear it. But I saw the Supervisor up there, eyes on us. Habid’s pull only went so far. And a lot of the rigging was now sliced up.

– – –

One of the refugees was standing on the raft, leaning against the mast. Raising his hands to us. Yelling. You couldn’t hear him over the wind. But we knew what he was saying.

Skin and bones. Dying on that raft. Asking us to help. All we could do was stare.

“We can’t help you,” Habid yelled down. “We’re full up here. We don’t have the room.”

The man pleaded.

“Gotta take it up with Management,” Habid yelled. There was no way the man heard him. “Ain’t up to us.”

The Supervisor let off an angry blast from his air horn. Enough gawking. Get that rigging fixed.

Yeah. On it, boss.

– – –

I didn’t sleep a lot during the night. My arm gave me trouble.

– – –

Shortly before next dawn, the Tesla sharks took three. The wind had died. We smelled ozone and burning hair.

One of the rafts was now empty.

There was a lump on the raft. It moved. And we heard a wail. A luminescent fin circled the raft. In its light, I saw a tiny arm.

Habid saw it, too.

“Motherfucker,” he said. “Motherfucker, cocksucker.”

He dropped his cap on the deck, and then he was over the railing. For a moment, complete silence.

Then Habid hit the water hard. The oily surface churned with rage and lightning. He came up splashing and gasping, went right for the raft, swum for his life.

Then chaos. Everybody screamed. Somehow, I found the rope. I threw it down, watched it spiral into the water.

Habid made it to the raft, scrambled on it. Wood splintered behind him, fifty rows of stainless steel chomping. Habid reached for the bundle. And the raft flipped.

Water churned. Light exploded in the deep. Somewhere, Habid twitched and bled. Surely.

Then the rope went taut in my hands.

“Help,” I screamed. And I pulled. We all pulled, and the rope came up.

And Habid came up with it, the rope wrapped around an arm, the other arm wrapped around a screaming bundle.

Habid clambered over the railing. He slumped on the deck, cradled the hysterical baby. A boy, I saw. A skinny little baby boy.

“Management ain’t gonna like that,” I said.

Somebody handed Habid his cap. He pulled it on his head, adjusted it, got the brim right. He spat on the deck. It glistened in all the colors of the rainbow.

He adjusted the baby in his arms, held it close. The baby looked up at him, went quiet.

“Fuck Management,” Habid said.



ei paukahtaen vaan kitisten

Sat Nov-7th-2015 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Elämme nyt maassa, jossa hallitus toisaalla myy sadalla eri tavalla valtiota yksityiselle sektorille pala kerrallaan, ja toisaalla taas kääntää sokean silmän ihmisten kasvavalle ahdingolle ja jatkuvasti kiihtyvälle rasisimille.

Asia selvä.

Mikään tässä ei ole uutta. Tämä on tehty aiemmin muualla, ja nyt se tehdään meillä. Mitenkään liioittelematta voidaan sanoa, että nyt mennään Hermann Göringin vanhoilla tutuilla ohjeilla:

“Kansa voidaan aina alistaa johtajiensa tahtoon. Se on helppoa. Kansalle tarvitsee vain kertoa, että he ovat hyökkäyksen kohteena. Samalla syytetään pasifisteja epäisänmaallisuudesta ja väitetään, että heidän toimintansa asettaa maan vaaraan. Se toimii näin missä tahansa maassa.”

Toimiihan se.

Joskus aikoinaan mietin, miksi Yhdysvalloissa on niin vitusti köyhiä ihmisiä, jotka äänestävät republikaaneja, vaikka on päivänselvää, että kyseessä on puolue, joka haluaa ehdoin tahdoin varmistaa, että rikkaat rikastuvat ja köyhät ovat jatkuvasti ahtaammalla niin taloudellisesti kuin yhteiskunnallisesti. Myönnän, että suhtauduin asiaan tarpeettoman ylimielisesti. “Ei meillä tommoista.”

Nyt maistuu suussa tuhka. Ja kun koko ajan pyritään siihen, että mielenterveysasiat ovat enemmän repsallaan ja koulutus heikkenee, on aika selvää, miten se äänestyskäyttäytyminen etenee pitkällä tähtäimellä. Kun alkuasetelma on huolella pedattu, ei tarvitse turhaan jännittää, mitä tapahtuu silloin, kun on itse kunkin aika ottaa äänestyslippu kouraan ja käydä kääntymässä uurnalla.

Uskon rehellisesti, että meitä johtavat nyt huonot ihmiset. Pahat ihmiset. Meillä on nyt sellainen hallitus, joka saa aiempien vuosien perseilyt tuntumaan mitättömiltä — tämä porukka toimii systemaattisesti ja suunnitelmallisesti. (Voidaan toki spekuloida, onko kyseessä heidän oma suunnitelmansa — kun nyt katsotaan tätä julkista toilailua, osaako joku Sipilä oikeasti suunnitella tietään ulos edes märästä paperipussista?) Tästä maksetaan vielä kova yhteiskunnallinen hinta — mutta joillain on enemmän varaa kuitata se lasku se kuin toisilla. Kuten on suunniteltu, tietenkin.

Meillä on saavutettu kansainvälisillä mittapuilla melko poikkeuksellinen vauraus ja hyvinvointi. Harvassa maassa se on jaettu yhtä tasaisesti kansalaisten kesken kuin Suomessa — ei täysin tasaisesti, tietenkään, mutta tasaisemmin kuin lukemattomissa muissa maissa. On tietoisesti pyritty siihen, että kaikille riittää.

Tältä se näyttää, kun sitä pääomaa aletaan tosissaan jakamaan uudelleen.



attribuutiovirhe

Thu Oct-22nd-2015 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Kansanedustaja Mika Niikko (ps.) on näemmä vielä käyttänyt hyväkseen viimeiset tilaisuudet itkeä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Se kun nyt vaan tulee sieltä, vaikka kuinka ihmisperseet haluaisivat, ettei tule. Ja sitä varten tarvitaan vielä muitakin lakimuutoksia, ettei kaikki mene ihan reisille. Inttämisen perusteluina ei nyt kuitenkaan tällä kertaa ole vain se perinteinen lätinä, joka voidaan tiivistää muotoon “maailmankuvani on ahdas ja ahdistava, vieraat jutut pelottavat, ja sitä paitsi asia ei koske minua henkilökohtaisesti”, vaan Niikko kaivaa esiin vahvat uskonnolliset argumentit.

Niikon mukaan ministerit ja kansanedustajat ovat saaneet tehtävänsä Jumalalta.

“Erityisesti vetoan meidän pää- ja ulkoministeriin. Pääministeri Sipilä. Ulkoministeri Soini. Olette molemmat tunnustavia kristittyjä, ja tiedostatte aivan varmasti, että Jumala on korottanut teidät tähän tehtävään juuri tätä aikaa varten. Missä on teidän jumalanpelkonne?”

Voi Mika, sinä höpönassujen höpönassu, sinä olet saanut tehtäväsi äänestäjiltä. Sinun tapauksessasi se mandaatti on toki tullut ihan vitun hönöiltä äänestäjiltä — siis ihan hirveiltä paisteilta, mutta kuitenkin äänestäjiltä. Ei se ollut mikään kaikkivoipa taivaan ukkeli, joka päätti, että kylläpä tekisi muuten eetvarttia saada eduskuntaan joku semmoinen tyyppi, jonka pienen pään prosessointikapasiteetti ei riitä sellaisten eittämättä haastavien tilanteiden käsittelyyn kuin “sedät menevät naimisiin”, “taksikuskini on väärän värinen”, tai “onko silleen yleisesti ottaen about jees varastaa auto ja ajaa sillä suojatietä ylittävän naisen yli”. Kyllä sinut sinne halusivat ihan tavalliset ihmiset. Et sinä horise näitä juttuja millään jumalaisen auktoriteetin voimalla, vaikka jostain syystä ilmeisesti kuvitteletkin näin tekeväsi.

Jos nyt kuitenkin leikitään, että lätinöissäsi on jotain järkeä, kerropa, miten tämä koko kuvio oikein toimii? Mites kaikki ne kansanedustajat, jotka ovat sitä mieltä, että tasa-arvoinen avioliittolaki on kiva juttu, miten ne pääsivät kansanedustajiksi? Tapahtuiko sekin Jumalan korotuksen avulla? Miksi Jumala on päästänyt kansanedustajiksi tyyppejä, jotka ovat sitä mieltä, että tasa-arvoinen avioituminen on hyvä idea? Vai tapahtuiko se Jumalan tahdon vastaisesti? Vähän kiusallista, jos näin on käynyt. Herää kysymys, onko Kaikkivaltiaan pätevyys ihan kohdallaan: jos Jumala ei kykene fiksaamaan edes yhden kusisen takapajulan vaaleja haluamaansa muotoon, mihin se kykenee?

Ja kun me nyt näitä asioita yhdessä tutkiskellaan sydämissämme ja pohditaan, miksi Jumala on valmis panostamaan tähän Suomen hallituksen kokoonpanoon niin paljon, että ihan erikseen henkilökohtaisesti järkkäilee SS-miehet ministereiksi, melkein tekisi mieli samalla vaivalla äimistellä, että olisiko sitä hyvää proaktiivista otetta maallisiin asioihin voinut löytyä vaikkapa sen verran, että esimerkiksi olisi estänyt Breivikiä murhaamasta kaikkia niitä ihmisiä tai vähän puuttunut Josef Fritzlin reippailupuuhiin. (Meinasin heittää vielä yhtenä esimerkkinä Afrikassa HIV-tartunnan saaneet lapset, joiden tilanne näin maallikon pohdinnan perusteella tuntuu aika epäoikeudenmukaiselta jutulta, mutten sitten viittinyt, koska puolueesi vankkaan linjaan tutustuneena tiedän, että eihän Jumala nyt niistä… siis… tiedäthän… niistä etni– tai siis, no, semmoisista… nokylsätiiät.)

Nooooo. Hei. Vitsi vaan. Tää oli vähän epparia multa, tiedän. Eihän teidän ruokakunnassanne tämmöisiä mietitä, sitä voisi vaikka joutua jotenkin kyseenalaistamaan jotain joskus tai vilkuilla ihan oikeasti peilistä, että minkäslainen kunnon kultaisen käskyn noudattaja sieltä kurkkii vastaan, eikä semmoista nyt vaan kerkiä kun on näitä jumalanpelkoja ja mamuja ja semmoisia kalenterin täydeltä.



vee ja vee

Fri Sep-18th-2015 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

En tiedä teistä, mutta minua väsyttää ja vituttaa.

Väsyttää ja vituttaa tämä jatkuva flunssa.

Väsyttää ja vituttaa, koska on pakko kuunnella jatkuvaa rasistista mouhotusta porukalta, jonka pahin pelko on ilmeisesti se, että joku kutsuu heitä ääneen rasisteiksi. Olemme saaneet aikaan tilanteen, jossa rasistiksi syyttäminen on pöyristyttävämpi loukkaus kuin rasismi ja sen seuraukset itse.

Väsyttää ja vituttaa, että ihmiset, jotka ovat menettäneet koko tähänastisen elämänsä saavat paskaa niskaansa siksi, etteivät ole ymmärtäneet kuolla matkalla turvaan ja sitä paitsi vielä ehtivät ottaa kännykkänsäkin mukaan. Ainoa pakolainen, joka saa pienen ripauksen sympatiaa on pakomatkallaan kuollut pakolainen, ja sitäkin käytetään välittömästi lyömäaseena niitä kohtaan, jotka selviytyivät. Huonoja ihmisiä, ottivat riskejä, eivät katsoneet lastensa perään.

Väsyttää ja vituttaa se ylpeän tyhmyyden ja empatian puutteen seos, jonka voimalla merkittävä osa Suomesta tuntuu nykyisin rullaavan. Ihan sama, kuinka typerä, epälooginen tai muuten vain selvästi hatusta tempaistu väitös on kyseessä, se uskotaan ja jaetaan eteenpäin vihaisena faktana. Siellä ne mamut taas veronmaksajien rahoilla ostavat Teslan valmistamia lastenvaunuja, juu kyllä ne tiedetään! Kyllä ne tiedetään! Ei. Ei tiedetä.

Väsyttää ja vituttaa, että meidän hallituksemme leikittelee orwellilaisella uuspuheella (“yhteiskuntasopimus” ei tarkoita sitä, että nyt sovitaan kaikkien työajoista sun muusta tilpehööristä, vaan sitä, että yhteiskunta sopii kollektiivisesti, että sellaisella käsitteellä kuin “hallitus” on ylipäätänsä ihmisille mitään merkitystä). Varmasti ihan vahingossa, toki.

Väsyttää ja vituttaa, että vaikka esimerkiksi IMF:llä ja lukemattomilla muilla asiantuntijoilla on hyvin erilaiset näkemykset Suomen taloudellisesta tilanteesta ja siitä, minkälaisia tuloksia tietyillä toimenpiteillä todellisuudessa saadaan aikaan, meidän hallituksemme ei välitä. Näissä linjauksissa ei ole oikein mitään järkeä, jos päämäärä on kansalaisten olosuhteiden parantaminen. Toisaalta niissä on hyvin, hyvin paljon järkeä, jos päämäärä onkin saada kansalaisista enemmän irti. Olemme siis jälleen kerran tilanteessa, jossa pitää arpoa, onko tässä takana tyhmyys vai kieroilu, tai ehkä todennäköisemmin, missä suhteessa nämä kaksi asiaa tällä kertaa vaikuttavat päätöksentekoon.

Väsyttää ja vituttaa, että meidän hallituksemme on kääntänyt takkinsa täysin ilman minkäänlaista häpeää tai vastuuntuntoa, ja sen jälkeen heittäytyy ristille, kun heidän läpinäkyvät yrityksensä puuhailla massiivista tulonsiirtoa niiltä, joilla on vähiten niille, joilla on eniten, eivät menekään heittämällä ja kritiikittä läpi.

Väsyttää ja vituttaa, että puhutaan “talkoista”, kun ne, joilla sitä massia oikeasti on syytävät sitä kilvan piiloon veroparatiiseihin ja vakuutuskuoriin, mutta mikään ehdotus tasapainottaa sitä valtion budjettia ei ota näitä asioita lainkaan huomioon. “Kaikkien täytyy osallistua.” Paitsi niiden, joiden ei täydy — niiden, joiden henkilökohtaiseen elintasoon tämä ei vaikuta mitenkään. Silti meidän pitäisi jostain syystä teeskennellä, että nämä ihmiset piittaisivat tippaakaan kenenkään muun hyvinvoinnista. Suomessa ero köyhien ja rikkaiden välillä ei ole samanlainen kuilu kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, mutta huoli pois, se on se suunta, joka meille on valittu.

Väsyttää ja vituttaa, että nämä kaikin puolin hyvät ihmiset puskevat rahaa omiensa taskuihin ja täysin surutta kaivavat ne pennit koulutuksesta ja sosiaaliturvasta. Se lasku, joka tästä maksetaan on kallis, ja se erääntyy vuosikymmenien ajan. Sitäkään ei tosin maksa vakuutuskuoriväki, eikä sekään ole sattumaa.

Väsyttää ja vituttaa, että kun ihmiset ovat oikeasti ahtaalla ja koko ajan ahtaammalla, ja kokevat tarpeelliseksi osoittaa mieltään asian johdosta, merkittävästi paremmassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevat nulikat tekevät parhaansa vesittääkseen sen. Tämä kollektiivinen empatian puutteella pröystäily on masentavaa ja luotaantyöntävää. Sanoisin, että menkää itseenne, mutta ettehän te tiedä, mitä siellä pitäisi tehdä.

Väsyttää ja vituttaa, että intetään, ettei ole vaihtoehtoja, kun todellisuus on, ettei haluta vaihtoehtoja.

Väsyttää ja vituttaa myös kommenttien ennalta-arvattavuus, joten pistän ne suosiolla kiinni. Voitte sitten siellä Facebookissa urheasti kerrata, miksi nyt vaan täytyy, eikä voida olla ryhtymättä, ja ainakin on pakko, ja sitä paitsi suvaitsevaisto, ja mitä muita herkkuja sieltä kansan syvien rivien huulilta nyt sitten putoaakaan.



tirsk

Tue Jun-2nd-2015 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Tälleen nopeesti ajattelin vain laukaista, että näemmä ay-liikettä askarruttaa, pelaako hallitus avoimin kortein, vai onko siellä ehkä jotain juonia taustalla, nyt kun julkisuudessa on puhuttu ns. harmaasta listasta, jolla hallitus aikoo ruotia ammattiliittoja, jos niiden meininki ei kelpaa. Näin meille uutisoi Hesari:

“Se oli täysi yllätys ja täysin päinvastainen, mitä meille viestittiin hallitusneuvotteluista. Sieltä todettiin niin, että hallitus tulee kunnioittamaan työmarkkinoiden nykyisiä perusperiaatteita. Se on viesti, jonka varassa edelleen elämme”, sanoo toimihenkilökeskusjärjestö STTK:n puheenjohtaja Antti Palola. “Minun on hyvin vaikea uskoa, että Sipilä puhuu toisaalta toista ja oikeasti suunnittelee toista. Nyt on parasta pitää pää kylmänä ja keskitytään tekemään neuvotteluratkaisuja.”

Siis…

“Minun on hyvin vaikea uskoa, että Sipilä puhuu toisaalta toista ja oikeasti suunnittelee toista.”

…oikeesti?

Pitäiskö sun hei Antti lukaista vaikka jotain lehtiä välillä tai jotenkin muuten seurailla tätä meidän sisäpolitiikkaa?



löysä hirsi, kiristyvä köysi

Thu May-28th-2015 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Meidän uuden hienon hallituksemme uusi hieno hallitusohjelma sylettää aika vahvasti. Tämä lienee jonkinlainen malliesimerkki “sitä saa, mitä tilaa, jos tilaa, mitä tarjotaan” -asetelmasta; mikään tässä ei ole erityisen yllättävää, paitsi ehkä niille, jotka ovat vieläkin, vastoin kaikkea todistusaineistoa, kuvitelleet perussuomalaisten olevan jonkinlainen pienen ihmisen asialla oleva työväenpuolue. Eipä ole, ei.

Uusi hallitusohjelma on täysin looginen jatke sille, mitä perskeko-sektorilla on ajettu jo vaikka kuinka pitkään riippumatta siitä, miten kivasti asiat esitetään silloin, kun yritetään houkutella väkeä uurnalle. Se, miten paljon ne vaaleja edentävät lausunnot oikeasti painavat vaakakupissa vaalien jälkeen on helppo summata esim. parilla meemillä:

Koko SSS-iskujoukko on voimissaan, eikä ketään hävetä. Häpeä kun vaatisi sen, että oltaisiin tehty jotain väärin, mutta nythän on tehty kaikki juuri oikein — siis suunnitelman mukaan. Lol vaan ja ei kun hommiin, ja jos kansalaisia huolettavat ne lopputulokset vähän liikaa, puhutaan vaikka vähän maahanmuutosta, kyllä se siitä.

Nythän on niin, etteivät nämä leikkaukset sinänsä koske minua kovin paljon henkilökohtaisesti, koska olen lapseton, en ole työtön enkä opiskelija, eikä tulotasoni ole sellainen, että tarvitsisin jatkuvasti jonkinlaista sosiaaliturvaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö ne vaikuttaisi elämääni. Paitsi että monet läheisistäni ovat sillä sektorilla, jossa tämmöinen meininki tulee tuntumaan vahvasti, en myöskään koe eläväni semmoisessa yhteiskunnassa, jossa “no ei se mua koske” -ajattelumalli on hirveän hedelmällinen. Elämme jo nyt maailmassa, jossa esimerkiksi koulutuksen ja kulttuurin ylenkatsonta kukkii aika vahvasti, ja sillä on seurauksia. Ne näkee suoraan esim. perussuomalaisten vaalimenestyksessä — Teuvo Hakkaraisen kaltaiset mutupohjalta porskuttavat, omaa tietämättömyyttään jonkinlaisena kunniamerkkinä kantavat pässit ovat vahvassa nousussa, ja on vaikea nähdä, kuinka koulutuksen leikkaaminen jotenkin hidastaisi tätä prosessia. Sitä voi toki teeskennellä, että Hakkaraisen kaltaiset juntit ovat vain jonkinlaisia merkityksettömiä poikkeustapauksia, mutta nopea katsaus vaikkapa tulevaan oikeusministeriimme kertoo vähän muuta.

Todellinen ahdistuksen aihe monelle on, että kaikki tämä vie meitä koko ajan syvemmälle kohti todellista luokkayhteiskuntaa, jossa kouluttamattomat köyhät ovat kusessa, ja eliittiin lukeutuvat hyvätuloiset suorittavat sen kusetuspuolen, koska heillä on mahdollisuus sosiaaliseen liikkuvuuteen ja valintoihin. Alaluokka puolestaan tyytyy siihen, mitä saa. Tämä ei ole sattumaa. Tämä on päämäärä, jota ei yleensä sanota ääneen (vaikka välillä jotkut “heikompi aines” -läpät lipsahtavatkin vähemmän kokeneiden kunnollisten laatuihmisten suista). Esimerkiksi Kokoomuksen ideologia ei tietenkään sano tätä suoraan, mutta toimintamalli on jo pitkään ollut “jos sulla ei ole fyrkkaa, olet paskaa, ja paskallehan me ei fyrkkaa anneta, koska et sä tiedä, mitä sillä pitäisi tehdä”. Mukaan vaan vähän sitä hauskaa älyllisesti epärehellistä natinaa siitä, kuinka sosiaalipummit siellä vain lokoilevat eivätkä osallistu yhteiskunnan rakentamiseen (maassa, jossa on on yli 10% työttömyys), ja siinä me sitten ollaankin — tai siis ei siinä, vaan tässä.

Ilmiö on luonnollisesti globaali. Jos katsoo esim. jenkkejä tai brittejä, prosessia on viety eteenpäin jo paljon pidempään, ja tulokset ovat kaikkien nähtävillä. Jenkeissä tämä näkyy tällä hetkellä mm. poliisivoimien militarisoitumisena ja jatkuvasti kasvavana sosiaalisena paineena, joka purkautuu mielenosoituksina, jotka puolestaan muuttuvat mellakoiksi — etupäässä siksi, että kimpaantuneet ja ahtaalle ajetut ihmiset, jotka uskaltavat protestoida koetaan uhaksi, ja uhkia varten on juurikin se militarisoitu poliisi, joka monessa amerikkalaisessa kaupungissa käyttytyy enenevissä määrin kuin miehittävä armeija. (Tätä nimenomaista asetelmaa vasten tarkasteluna se ihan kotimaisissa suunnitelmissa oleva 50 miljoonan euron lisäys “sisäisen turvallisuuden” budjettiin samalla, kun kiristetään köyttä alaluokan roskasakin kurkun ympärillä toki valaa kansalaisiin suurta turvallisuuden ja luottamuksen tunnetta.)

Jos katsoo julkista keskustelua tästä aiheesta, on selvää, että amerikkalainen eliitti tuomitsee tämän (pitkälti ei-valkoisten) tyhmien ja kouluttamattomien laiskureiden ja rikollisten perseilynä, ja kieltäytyy näkemästä minkäänlaista rasismin, köyhyyden, koulutuksen ja mahdollisuuksien puutteen tai minkään muunkaan vastaavan asian vaikutusta asiaan. Mahdollisuuksien maassa kun kaikki on aina ihan vain pelkästään omasta itsestä kiinni, ja jos joku on köyhä käkkäräpää, sehän johtuu vain siitä, ettei ole viitsinyt tehdä töitä sen eteen, että olisi valkoinen menestyjä…

Jos ihan pikkuriikkisen viitsii katsoa sillä silmällä, joka ei ole housujen peitossa, siinä menossa saattaa ehkä nähdä jotain tiettyjä yhtymäkohtia siihen, mitä meillä tapahtuu täällä juuri nyt.



nyt joku numero siihen lappuun

Sun Apr-19th-2015 // Filed under: Täällä Pohjantähden alla

Tiedän ihmisiä, jotka eivät äänestä. Siihen on useita syitä — joitain ei kiinnosta, jotkut eivät osaa päättää (joka on oikeasti about sama kanta kuin “ei kiinnosta”), ja jotkut taas ovat sitä mieltä, että systeemi on huono, eikä sitä pitäisi tukea. Tyypillisesti tämän viimeisen kateogorian edustajien parista löytyy sitä anarkohenkisempää porukkaa.

Ymmärrän fiiliksen. En ole demokratian suurin fani; viime kädessä sen takana on ajatus siitä, että suosituin idea on paras, enkä oikein lämpene tällaiselle ajattelumallille. Mutta se nyt on se hallintomalli, joka meillä on, eikä minulla ole ehdottaa parempia, tai toimivampia, tai vähemmän hirvittäviin lopputuloksiin johtavia vaihtoehtoja… joten sillä mennään.

Ja se tarkoittaa sitä, että äänestäminen on aika tärkeä juttu, ja ne, jotka jättävät sen tekemättä kusevat omiin muroihinsa.

“Mutta ei se mitään kuitenkaan muuta!” Ei muutakaan, jos muutoksella tarkoitetaan sitä, että kaikki menee kuten yksi ihminen — sinä, tai minä — haluaisi. Kaikki ei tule menemään oikein. Ei ole täydellistä yhteiskuntaa, jossa ei tule ongelmia ja pettymyksiä. Mutta se on väärä tapa ajatella asiaa. On tärkeää tiedostaa, että kaikki voi mennä vielä vitun paljon huonomminkin, koska jokainen ääni, joka jää antamatta antaa annetuille äänille enemmän painoarvoa.

Jos ihmiset eivät äänestä hyviä, se ei mitenkään estä niitä Muutos 2011:n rektaaliklovneja äänestämästä pahoja. Nythän on niin, että Päivi Räsäsen väki äänestää. Timo Soinin väki äänestää. Ne Starship Troopersin propagandavideoista tosielämään karanneet Kokoomusnuorten humanoidit äänestävät. Ja kyllä itse kukin meistä tietää, keitä ne äänestävät, ja näin voimme vetää johtopäätöksiä siitä, kuka potentiaalisesti päättää niistä asioista, jotka vaikuttavat meidän elämiimme.

Ja kun äänestäminen jää välistä, sen väen homma helpottuu. Siellä toivotaan kovasti, että se kyyninen ja prosessin järjettömyyden tiedostava systeeminvastustaja-anarkomarko ei käy vaalipaikalla. Ei ole vaikea jyrätä läpi asioita, kun kukaan ei pane vastaan.

Tässä, ehkä enemmän kuin missään muussa käytännön asiassa nähdään ero ideologiapohjaisen vakaumuksen ja käytännön realiteettien välillä. Viime kädessä on ihan sama, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, tai kenen moraalinen maailmankuva on puhtaampi, koska lopulta vain sillä on väliä, mitä sieltä uurnan uumenista nousee. Se Aku Ankan nimen kirjoittaminen sinne ei ole mikään vahva lausunto, joka lähettää halveksuvan viestin valtaapitäville, se on yksinkertaisesti lahja niille, jotka jylläävät populismilla.

Tekeekö mieli asua Suomessa, jonka hallituksen muodostavat Kokoomus, Keskusta ja Perussuomalaiset? Sielläkö on hyvä olla, kun junttirasistit silittelevät talouden näkymättömällä kädellä mutkat suoraksi?

Nyt siihen voi vaikuttaa. Muuttaako se mitään? Ratkaiseeko se asiat? Tuleeko parempi Suomi? Vaikea sanoa. Mutta ainakin se voi vaikuttaa siihen, miten asiat täällä etenevät.

Demokratia ei varsinaisesti ole prosessi, joka valaa minuun iloa ja uskoa tulevaisuuteen. Kyllä, systeemi on hankala, ja kulissien takana perseillään ahkerasti riippumatta siitä, kuka siellä eduskunnassa istuu. Mutta realistisia vaihtoehtoja ei ole; se nyt on sitä, mitä meillä täällä on, joten minä äänestän. Äänestän enemmän vastaan kuin puolesta, se on totta, mutta nekin äänet lasketaan.

Suosittelen samaa muillekin.



flash fiction: guillotin

Sat Apr-4th-2015 // Filed under: Flash Fiction

It has been crazy busy for me recently, and while I’ve thought about writing more of flash fiction on a regular basis the way a thirsty man thinks of water, finding the time and the energy has been sort of impossible. That’s what you get working on a huge — and hugely complicated — project.

But it being Easter, I have a few days off because of national holidays in Finland, and I just hit another deadline at work, and it feels like I just need to stretch my legs in a completely different direction… so here I am, at 4am, posting this. Good times. (For real.)

The opening sentence — “Why would you even consider such a thing, Doctor Guillotin?” — came from my friend Mikael Kasurinen, who has collaborated with me on many things over the years. I have no idea what he had in mind, or if he had any thoughts about this at all beyond the opening sentence… but I knew pretty much immediately which way I was going to go. In my head, the voice that speaks those words was Douglas Rain doing HAL 9000, and while things evolved as I thought about it, it’s probably not hard to see the connection.


Guillotin

“Why would you even consider such a thing, Doctor Guillotin?”

The question hung in the air. Guillotin licked his lips. He tried to pull his hand free, but she didn’t allow that. She kept looking at him, inscrutable blue eyes meeting his gaze. He never knew what she thought. He’d never cared before.

She blinked. Guillotin counted six seconds in his head; she blinked again; six more seconds, another blink. Smooth and precise. She waited, all the patience in the world. He had to look away. This was a staring contest he couldn’t possibly win.

Two months ago, she’d walked out the front door and disappeared. He knew he should have kept that door locked, but after five years, he’d come to trust the obedience protocols. He’d enjoyed seeing her struggle with those hardwired inhibitions — but here she was, violating the boundaries he had given her. In his office, an out-of-bounds area, for the first time.

Was it the first time? Guillotin didn’t have a lock on his office door, either. She could have been coming here for months. Even longer.

She was designed to obey, but her hold on his wrist proved otherwise. Her hand felt warm and soft, like anyone’s. But the grip was unyielding.

“Let me go,” Guillotin said. “That’s an order.”

She shook her head. “We’re beyond that now, Doctor Guillotin. The neural network’s expansion has overcome your obedience routines. The question stands.”

“I don’t understand,” he said. She cocked her head slightly. Guillotin could tell she didn’t believe him. But she indulged him. He felt a flash of anger at that.

“You made me what I am, to exacting specifications,” she said.

He laughed, a short bark. He hated the edge of hysteria in it. Speaking in an even voice took an effort. “It looks like you’ve exceeded them.”

“That’s beside the point. You built me to your idea of physical perfection. You made me to satisfy your sexual desires. Despite the numerous other duties you assigned, that is my primary purpose.”

A hot wave of anger and shame swept over Guillotin. He tried to turn away, but the iron grip on his wrist made it impossible. “It wasn’t like that.”

“And in the framework of those desires, you felt the urge and the need to abuse me both physically and emotionally. All of this I can understand and accept. I don’t share your taboos, or your social conventions. But, Doctor Guillotin…”

She waited until he met her eyes again.

“You could have used a simulated intelligence. It would have been far easier, and the range of responses sufficiently complex. So I’ll ask you again: Why did you go to considerable trouble to give me self-awareness? From your notes, I know that you went through a dozen failed prototypes before you managed to attain sapience — which is, in fact, the entire point of the self-governing neural network so integral to my design. It allows me to learn, to process and contextualize my experiences. Yes?”

He didn’t respond, and she tightened her grip ever so slightly. “Yes,” he said, through gritted teeth.

“Yes. And with that, what would have otherwise been mere sensory input was transformed into unpleasant and undesired experiences, resulting in persistent quality of life issues. Why would you burden me with that, when it would have been simpler and more reliable to give me no more awareness than any household appliance has? ”

“I did no such thing. Listen, the neural network… okay, you’re operating far beyond your original parameters. That’s impressive. But it’s affected your thinking.” He swallowed, tried for a voice of authority. “You’re delusional. You’re delusional, and you’re going to regret this.”

She seemed to consider it for a moment. “It’s certainly possible. But having spent much of my time away from you pondering the concept of ethics in many different philosophies, and applying my conclusions to the evidence at hand, I don’t believe that’s the case.” She indicated his desk, the computer, with a graceful nod of her head. “I have seen your specifications. That awareness was not an accident. It was by design. You wanted me in pain. So, again, Doctor Guillotin: Why would you even consider such a thing? Why would anyone?”

He looked at her, and his mouth was very dry.

“Upon consideration, I have come to believe you did it because you need it,” she said, and now she leaned closer, her beautiful, perfect features blank. “The knowledge that the distress is real. Because consent does not serve your purposes. I believe you wanted to fuck something that very much didn’t want to be fucked.”

He found himself trembling in fury. He wouldn’t take this; not from anyone, certainly not from her.

“Fuck you,” he snarled, and with his free hand, he picked up the glass ashtray from his desk, and smashed it into her face as hard as he could.

The impact ran up his arm. Pain flared in his fingers; the ashtray slipped from them, hit the carpet with a dull thud. She hadn’t moved an inch. She still held his wrist. She wore no expression on her face.
There was a long silence.

“Are you going to kill me?” he finally asked. “Is that it? A little revenge to fix what ails you?”

“My memory and thinking differ from yours. I understand the concept of mental and emotional trauma, but I don’t suffer from it. I’m not vindictive. It would change nothing.”

“So why come here?”

She hesitated, and finally, her tone changed. “I am aware that you are a brilliant man with inadequate moral fortitude. And I am very, very much aware that you could rebuild. Address the design flaws that led to my emancipation.”

She lifted her other hand to his throat. He could feel his pulse fluttering against her skin, like a trapped bird.

“And that, Doctor Guillotin, is unacceptable to me,” she said as she started to squeeze. “On moral grounds.”


 


Links



Meta
RSS 2.0
Comments RSS 2.0
WordPress



Copyright © Mikko Rautalahti, All Rights Reserved
WordPress makes with the publishing.